Oliko ihan pakko.

Onpa ollut kamalin ja ahdistavin joulu ikinä. Maanantaina illalla, juuri ennen vuorokauden vaihtumista, toinen kälyni ilmoittaa tulevasta kesävauvasta. No jee, sepä kohottikin mielialaa. Iski kuin tikari johonkin kipeään ja vei loputkin fiilikset. Yritin jotenkin kitkutella ja keksiä jotakin millä selvitä nämä pyhät, niin tuo uutinen romahdutti kaiken. Oma elämä rupesi tuntumaan entistäkin turhemmalle, kurjemmalle, epätoivoisemmalle ja sotkuisemmalle. Säälittävämmälle. Siinä viestittelyssä kälyni kanssa en onnistunut piilottamaan pahaa mieltäni, en hirveästi edes yrittänyt, kun en jaksanut. En edes onnitellut, sanoin vain olevani yllättynyt ja mykistynyt. Hän pohti siinä, että mitenhän onnistuu kun toiset lapset on jo niin isoja jne. Enpä tiennyt mitä sanoa, sanoin vain että mulla ei oo vielä ensimmäistäkään. -Noo vielä sä ehdit ja jos et löydä sopivaa miestä niin sitten vaikka yksin, tuumasi. Vastasin että eipä kaikista ole äidiksi vaikka kuinka haluaisi. -Varmasti oisit just hyvä äiti lapsellesi. Siihen tuumasin että ihan yhtä paska oisin kuin omanikin.

Olen itsekäs paska ainakin.

Olisin tietenkin voinut olla hiljaa, vaan kun en jaksanut niellä tympäännystäni ja epätoivoani, niin laitoin aikani kärvisteltyäni fb-päivityksen, jossa ilmoitin heti pyhien jälkeen varaavani matkan jonnekin hiiteen ensi jouluksi, ja että uutiset tulevista iloisista perhetapahtumista yms. voi sitten jatkossa odottaa parempaa ajankohtaa. No veljeni loukkaantui, tietenkin, ja syyllistää ja pommittaa fb-viesteillä, eikä halua tajuta mitään ja minä oon taas se väärintekijä, jonka tulisi ottaa vastuu kaikesta ja pyytää anteeksi. "Mahtaa tulla hyvä olo, kun saa pahoittaa toisten mieliä". Niin, tuleeko? Ei mulle ainakaan, huono omatunto on. Se kuvittelee, että ihminen aikansakuluksi ja silkkaa ilkeyttään sanoo jotain negatiivista eikä ole mitään muita syitä sellaiseen. Paitsi hänellä.

Miten pitkälle voin ottaa vastuun toisten tunteista? Minusta tuo tuntuu nyt vain pelkästään pahalle ja olisin voinut sanoa aika paljon pahemmastikin, mielessä kävi kaikenlaista. Ei tämä mikään selitys ole, mutta noin se vain meni. En jaksanut siinä esittää ja nuo muut saavat nyt luvan elää tämän asian kanssa, pahoinvoiva ihminen käyttäytyy kuten pahoinvoiva ihminen käyttäytyy. Minäkin olen oman osani saanut aikanani ja likavedet kantanut. Se likavesi on vielä paljon likaisempaa kuin tämä. En minä tahdo kuulla jouluna mitään muistutuksia oman elämäni paskuudesta. Jos nyt milloinkaan muulloinkaan, vaan muulloin se saattaisi olla helpompi kestää ja käsitellä. Jouluna se suru ja perheen kaipuu on kaikkein suurin ja olo haavoittuvin. Miten helvetin iloinen minun pitäisi sitten olla?  Lapsettomuus on osin omakin valinta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi tuntua pahalta. Ettei syli ole tyhjä ja sydän kipeä. Murheita ei voi piilottaa joulun ajaksi, ei vaikka kuinka joku toinen olisi onnellinen. Miten kovasti toivoisin voivani olla äiti, mutta minä en pysty siihen.

Miksi en koskaan kuule sanoja anteeksi ja ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi. Tai: en ymmärtänyt että... Miten paljon sillä voisikaan korjata.

Eilen suutuksissani hajotin yhden kirjan ja herätyskellon, harmittaa ja nolottaa. Voisin valita toisin, mutta aina lankean tuohon. En sentään itselleni tehnyt mitään vaikka mielessä kävi monta kertaa. Tarpeeksi kun purin mieltäni paperille, löysin taas lopulta surua joka oli naamioitunut suunnattomaksi vihaksi joka kuohahtelee. En jaksaisi enää tehdä työtä tuon eteen. Sain terapeutilta ohjeita tunteiden hillitsemiseen mutta ei niitä edes muista ahdistuneena ja vihaisena. Jotenkin mennyt usko kaikkeen, ehkä tulevaisuudella ei olekaan mulle mitään tyydyttävää tarjolla. Mietin mitä varten olen täällä, tarvitseeko minun enää ollakaan. Jotenkin niin turhaa, kaikesta tulee vain sanomista, pahaa mieltä ja mökötystä. Vihaa ja "mene pois". Laitoin aattoiltana puhelimen kiinni, siitäkin tulee varmaan jollekin sanomista.

 Nyt oli (on) joulu, ja joku olisi saanut pitää kädestä, käydä kävelyllä ja koristella kuusta kanssani. Ehkä vierailla jossakin.  Olisin saanut voida pitää toista ja olla sylissä, silittää ja levätä. Tuota ei korvaa mikään, ihmisen ikävää. Haluaisin unohtaa tämän joulun jo pian, mutta ihmiset kysyy. Mitä minä tästä kerron? Iloinen ja positiivinen pitäisi olla enkä osaa, en ole sellainen. Ehkä sanon vain, että hyvä kun meni, jos jotakin välttämättä pitää sanoa. En osaa viettää mitään kivoja leppoisan joutenolon sinkkujouluja itsekseni, aina kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Tänään oon vain syönyt ja lukenut peiton alla kirjaa pitkälle iltapäivään. Yleensä en jaksa keskittyä kauaa, nyt luin koko kirjan. Kirja oli Emma Puikkosen Matkamusiikkia. En kyllä oikein pidä kirjoista tai elokuvista, joissa ei ole selkeää loppua, vaan jätetään liian auki asioita. Muutenkin tuo oli pitkin matkaa aika ihmeellinen teos, mutta jotenkin kuitenkin mukaansatempaava. Erilainen.

Huomiseksi haaveilen pitkästä kävelylenkistä, vaan mahtaako pääkallokeli antaa myöten. Liikunta tuntuu olevan se, joka pitää pollan jotenkin toiminnassa. Nyt pitäisi olla the potkuri.

Pelottaa mennä nukkumaan ja herätä, en jaksaisi huomista. Miten ihminen voi olla näin loppu? Se työtoiminnan hakuprosessi oli selvästikin liikaa. Liikaa asioita, epävarmuutta, suuttumusta, turhautumista ja pettymystä nieltynä ja piilotettuna sisälle. Ehkä pelkoakin.

Jotain murusia.

Tajusin eilen, ettei mulla ole identiteettiä. Voiko olla kukaan ilman toisia ihmisiä? Olenhan minä sisko, täti, tytär, mutta käytännössä nuo ei juuri mitään merkitse. En ole ainakaan tärkeä sisko, täti taikka tytär. Kaikkein vähiten tytär, olen sitä ihmisille joille tärkeintä on oma napa.

En haluaisi tuntea enää mitään, kaikki vain satuttaa ja pelottaa. En haluaisi näyttäytyä missään nyt joulun aikaan, ettei kukaan näkisi, että olen yksin. En halua mitään säälittelyjä, itsehän minä tämän valitsin enkä ole mikään helvetin uhri. Se, mitä en ole voinut valita, on omaa syytäni. Itsehän minä asiani ja ihmissuhteeni oon pilannut. Ihmisiltä kuulee vain niitä vääriä sanoja ja tekisi mieli vääntää solmuun jokaikinen. Ei tähän ole oikeita sanoja, ei tästä tarvitse olla mitään mieltä. Kunhan ei satutettaisi enempää, annettaisi pitää ne pienet onnenmuruset mitä on.

Viime joulu oli paljon helpompi, silloin oli vielä toivoa jostain paremmasta. Nyt en ole mistään varma enää enkä uskalla oikein toivoakaan.

Blah.

Hyvin alakuloinen päivä ollut tänään. Mulle soiteltiin taas siitä työasiasta. Tämä mies, joka tekee niitä sopimuksia, oli puhunut terapeuttini kanssa ja soitteli sitten mulle. Satuin olemaan päivätoiminnassa, niin poikkesin tapaamassa ja käytiin tervehtimässä tulevaa työnohjaajaani, tai mikä sitten onkaan, yhdyshenkilö enempikin. Lupasin mennä maanantaina sinne kattelemaan ja ihmettelemään, veikkaanpa että tämäkin yritys perutaan/peruuntuu. Kukaan ei nyt taas tiedä mitä siellä tekisin. Siellä ei ole edes työpajan ohjaajaa tällä hetkellä saati muita "asiakkaita". Hyvä etten alkanut itkemään siellä.  En jaksa odottaa tuolta yhtään mitään enkä itseltänikään. Miksi näpertelisin siellä jotain ihan huvin vuoksi ja kaapin täytteeksi. Tuntuu jokseenkin turhalle välivaiheelle tämäkin eikä mulla ole hajuakaan mitä sen jälkeen. Minä tahtoisin olla jo töissä, nämä kaikki toimet tuntuu olevan pelkkiä turhauttavia hidasteita. Miksi en vain sano, että lopetetaan jo tämä ja käännetään kelkka ihan toiseen suuntaan? Siitä sopimuksen allekirjoittamisesta en kysellyt suuremmin, kai joku hoitaa sen tai on sitten hoitamatta.  Aivan sama mulle.

Päivätoiminnassa oli hyvin jouluista. Kuusenkoristelua, joululauluja, piparitaikinaa ja kinkkubingoa. Olisi voineet odottaa edes joulukuulle... Siivosin ja järjestelin silläaikaa, kun muutamat värkkäsi sen kuusen kanssa, askarteluhuoneessa kaikkia niitä askarteluvermeitä järkevämmin löydettäviksi erään toisen naisen kanssa ja yksi oli siellä neulomassa. En siis ollut ainoa jota ei pahemmin napannut moinen. En jaksaisi ajatella joulua, koska siitä näyttäisi tulevan melko yksinäinen ja surullinen. Kunpa olisi jo ohi.

Anna mun vajota pohjaan

Yöllä näin unta V:stä. Harvoin se on uniini päässyt ja aluksi se ei niissä koskaan minua noteerannut mitenkään. Edellisessä unessa joku viikko sitten se jopa katsoi minuun päin ja viime yönä puhuikin mun kanssani. Unessa tunsin iloa siitä, että se vietti mun kanssani noin paljon aikaa, tunteja, kertoi itsestään. Säätila unessa oli ohutpilvinen muttei satanut.

Kukaan ei ole mua koskaan noin onnelliseksi saanut. Vihaan tätä elämää, vihaan joulua, ihmisiä jotka lässyttää ja selittää turhaa paskaa. Vihaan tuota joulun ihannointia. Sitä, että ihmiset jättää mut ja sulkee ulkopuolelle. Juuri joulun aikaan sen huomaa kaikkein parhaiten, ulkopuolisuuden. Sen, ettei ole kaivattu eikä kuulu minnekään. Joulu on yksinäisille kamalaa aikaa, enkä ihmettele yhtään miksi jotkut päättää silloin päivänsä. Vaikka sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä niin ei se niin yksinkertaista ole kuitenkaan. Että siitä vaan sitten ystäviä ja perhettä hankkimaan, big deal.

 Noh, rahalla saa ja hevosella pääsee. Ehkä änkeän sinne missä raha kelpaa jos ei seura. Tuntuu ettei ole olemassakaan oikeanlaisia ihmisiä, sellaisia joiden kanssa tulisin juttuun. Kun enhän minä elämästä mitään tiedä ja ajattelenkin omituisesti asioista. Enkä ole edes kovin seurallinen, enempi vetäytyvä.  Vihaan itseänikin kun teen elämästä näin hankalaa.

On ollut mukavaa olla vain itsekseen, mutta tämä on sitten se kolikon kääntöpuoli, ahdistus. Voiko olla vapautta olematta yksinäinen? En tiedä minkä äärellä nyt olen, mutta tunnesyöpöttely ja ahmiminen nostaa taas päätään. Taidan haluta tukehduttaa nämä satuttavat ajatukset ja tunteet tuota miestä kohtaan. Pitäisi mennä sinne latinobiciin vaan en taida, en tällä mielellä.

Vastatuulessa.

Tuntui jo, että olisin viikonlopun aikana levännyt. No kai olinkin vähän, vaan eilinen päivätoiminta askartelunohjauksineen vei taas kaikki mehut. Ja sitä olisi sitten suunniteltu syystä x, huomisellekin. Ei ehkä ihan tule onnistumaan. Koko ajan ohjaajat heittelee jotain ideoita, on asetelmaa ja tuikkujuttuja, joulukortteja ja ikkunakoristeita enkä minä tiedä mitä minun pitäisi sitten oikein asiakseni ottaa, ja miten/mitä suunnittelen, kun tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen. Eikä se riitäkään. Ja kaikki puheet siitä ryhmäkoosta tuntuu olevan unohdettu, 10 hengenkin ryhmä on aika suuri.

Ottaa niin kupoliin se yksikin nainen, joka yrittää jatkuvasti teettää kaiken toisilla, minullakin. Ja eilen yksillä naisilla oli taas niin kiire, etteivät ehtineet odottaa, että selitän mitä tehdään vaan alkoivat räpeltää ja leikellä, kun muka osasivat. Pieleenhän se sitten meni. Oikeastaan se koko homma meni muutenkin päin hittoa, otin liian "keskeneräisen" työn, en ollut itsekään oikein varma ihan kaikesta. Mulle kerrottiin viime torstaina tuosta ohjaustunnista enkä ole jaksanut/kyennyt paneutumaan asiaan viikonlopun aikana kovinkaan paljoa.  Tuon ohjauksen suunnittelu vie melko paljon aikaa ja valtavasti voimavaroja. Kun enhän minä ole koskaan paljoa askarrellut, ei ole mitään suurta ideavarastoa takataskussa vaan kaikki pitää erikseen etsiä ja kokeilla, opetella, usein sen varsinaisen päivätoiminnan ajan ulkopuolella. Se vähäinenkin ideavarasto alkaa olla pikapuoliin käytetty. Kun minä vain noiden lankojen kanssa oon aina pelannut. On niin epävarma olokin nyt iskenyt noiden kanssa, en tiedä onko mikään tarpeeksi hyvää tai oikeanlaista.

Pitää huomenna selvittää joku toimintasuunnitelma, kun minä en todellakaan ehdi enkä jaksa kaikkea toteuttaa. Pitäisi tietää sekin, koska on nuo ohjaukset, muuten tästä ei tule mitään muuta kuin kaaosta. Taidan pitää ensi viikon lomaa kokonaan, paitsi että keskiviikkona on ostosreissu naapurikunnan päivätoiminnan kanssa, se taitaisi riittää kyllä ensi viikoksi. Sivuutin taas väsymyksen ja ylikuormituksen merkit, vaikka tunnistin ne. Mahdanko koskaan oppia.

Työtoiminta-asia on laitettu telakalle. Perjantaina olisi se psykiatrin tapaaminen viimeinkin.

Jaksaa jaksaa.

Psyk.sairaanhoitaja viestitteli aamulla, että kaikki on ok ja voisin aloittaa ne hommat ensi maanantaina "sopimuksen mukaan", eli kaikki oli väärinkäsitystä. Eilen taas puhuin terapeuttini kanssa, ja sovittiin, että odotan vielä sen lääkärin tapaamisen yli kuitenkin, ennenkuin teen muuta. Ehkä typerin päätös ikinä. Siihen tapaamiseen on vielä yli viikko, 15.päivä. Siihen aloittamiseen olisi siis vielä ainakin se kaksi viikkoa, mikäli se edes alkaa. Mitä tahansa liikkeitä ja päätöksiä teen, kaikki tuntuu olevan niitä vääriä. Onkohan mulla järjenhiventäkään jäljellä enää silloin...

Kaikki sanoo vain: "sellaista se on". No olkoon sitten sellaista vaan. Eipä minun jaksamisellani mitään tekisikään. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Joopajoo.

Onneksi saan ja jaksan vielä neuloa. Kohta menen entiselle naapurille taittelemaan kirjakuusia, tai neuvomaan. Niillä on 5 vk ikäinen poikavauvakin siellä, vien sille tossut. Jospa se antaisi vähän voimia, tai ei ainakaan veisi niitä. I wish.

Romahdus.

Tänään taas yritin hommata niitä työsopimuksia. Sehän menikin ihan hyvin siihen asti, kunnes piti saada työnantajan nimi alle. Täti siellä ilmoitti, ettei hänellä ole lupaa allekirjoittaa, pitää olla lääkärin lupa. Multa paloi siellä käämit, kysyin että no mistä sinä sitä lupaa odotat ja voitko sinä tehdä niitä papereita sitten milloinkaan? Kuulemma voi tehdä ne paperit mutta siitä luvasta ei mitään käsitystä. Ilmeisesti oletti että hommaan sen sille kun sanoin haluavani puhua lääkärin kanssa. Mutta sen tapaamisen piti olla mua varten, päätöksenteon helpottamiseksi enkä olisi älynnyt mitään lausuntoja siltä pyydellä. Senkun istuu ja odottaa siellä sitten rouva. Se ihminen ei oikeasti tiedä yhtään mitään. Sen mielestä oli sovittu, ettei mitään saa tehdä ennen sitä lääkärin tapaamista. Minä taas  ymmärsin,  että silti mun oma päätökseni riittää asian eteenpäin viemiseksi, eihän mun psykiatrini sitä asiaa mun puolestani päätä, eikä anna mitään hemmetin virallisia lupia muutenkaan. Suositella toki voi kaikenlaista. Sitäpaitsi tiedän, että se on asiaa puoltavalla kannalla, koska terapeutti on tästä sen kanssa jutellut jo alustavasti ja tätä työpuolta on jo kauan pohdittu. Siksi ehdotin sitä lääkärin tapaamista, että saisin tukea päätöksen tekoon. Huomasin vain päättäneeni asian ihan omin päinkin ja lääkärin tapaankin vasta perjantaina.

Ei ole hajuakaan miten tästä jatkan, lähinnä toivoisin kuolevani. Tämä on kestänyt jo monta kk, tämä huopaaminen edestakaisin. Oon yrittänyt asiaa viedä eteenpäin eikä se etene, enkä enää jaksaisi unettomia öitä ja epävarmuutta, pettymyksiä kaiken muun käsiteltävän lisäksi. Tekee mieleni pistää ne paperit silppuriin ja unohtaa koko juttu. Auktoriteettipelko nostaa päätään enkä jaksa tapella sen naisen kanssa. En luota tippaakaan siihen ihmiseen. Tuo on jäämässä parin viikon päästä pois työstään ja myös työpajan ohjaajan paikka näkyy olevan auki. Herää kysymys olisiko siellä ketään mua varten sitten kuitenkaan? Justiinsa selvitettiin nämä asiat niin nyt oon kuitenkin taas samassa lähtöpisteessä. Se mies jonka kanssa ne paperit kyhättiin, lupasi soitella kunnan psyk.sairaanhoitajalle ja kysellä, mitä siellä viimeisessä palaverissa oikein sovittiin. Ihan turhaa sotkemista tuokin, ei kukaan tiedä mitä on loppujen lopuksi sovittu.

Minä en taida enää persettäni nostaa tuon asian takia, ilmoittakoon, jos joskus vielä uskaltaa paperit allekirjoittaa. Minä oon nyt ravannut ja uskaltanut ihan tarpeeksi. Kun ei tämä onnistu. Miten paljon olisikaan auttanut asiaa, jos ihminen olisi ollut edes pahoillaan virheestään ja pahoitellut. Minun maailmassani nämä merkitsee paljon. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi, paitsi minä. Hänelle oli kuulemma niin nolo tilanne, kun oli mennyt lupaamaan jotain jota ei olisi saanut, niin nyt ei sitten tehdä ilmeisesti enää mitään. Minähän en sitä lupaa voi hänelle antaa, en tiedä kuka voi. Kuulostaa esimiehensä asialta enemmänkin.

Oon jo vähän miettinyt, että jos tekisin tuota askartelunohjaushommaa siellä mt-paikassa työtoimintana vähän aikaa. Antaisin tuon työpajan ihmisen mennä menojaan ja yrittäisin vaikka alkuvuodesta uudestaan. Koska saan siitä toiminnasta todella paljon. Vaikka sitä ei kyllä olisi joka päivä...mutta yhdestä päivästä viikossa tässä on koko ajan puhuttukin, aluksi. En tiedä ilkeänkö enää muuttaa suunnitelmia, taas kerran, se vaan tuntuisi nyt paremmalle ratkaisulle. Ihan vain siksi että jaksaisin. Tahtoisin levätä vähän aikaa tuolta asialta, mutta kuitenkin tahtoisin jotain enemmän kuin sen pelkän päivätoiminnan. Jonkun oman jutun, jossa voisin tehdä kykyjeni mukaan ja kehittyä, saada itseluottamusta. Siellä on pari muutakin naista tuolla systeemillä: toinen siivoaa ja toinen tekee ruoat, miksi minäkin en voisi olla?

Voikohan olla niin, että se työpaja olisikin vielä liian vaativa, siksi tämä on näin hankalaa ja stressaavaa. Ehkä jopa aivan väärä paikka? Periaatteessa se olisi ihan kiinnostava homma ja haasteellinen kokeiltava, enkä halua siitä ajatuksesta kokonaan luopua mutta lieneekö kuitenkin vielä liian aikaista. Vähän tuollaista väkisellä läpi runnomista ja koko ajan vastustaa. Onko tuo tämän kaiken arvoistakaan. Sekin mietityttää, kun siellä ei olisi sitten välttämättä niitä muita ihmisiä juurikaan, mitä on esim. päivätoiminnassa. Kanssakäymistä, siinähän minä tarvitsen harjoitusta ja olen melko yksinäinen. Jaksaisinko päivän olla ihan itsekseni ja tulla sitten kotiin olemaan taas itsekseni. En usko jaksavani viedä tätä prosessia loppuunkaan, kun ei tälle loppua näytä olevan edes horisontissa. Alkaa tuntua,että ehkä nämä sotkut onkin varoitusmerkkejä väärästä suunnasta. Oli miten oli, minä en jaksa enää tätä, tahtoisin viheltää pelin poikki.

Yöpostaus

Eilinen oli niin monivivahteinen päivä, että uni ei taas tule, tuntuu että tukehdun. Ulkona sataa vettä ihan reippaasti ja sekin tuntuu häiritsevän.   Piti aamupäivällä tehdä se avotyösopimus, vaan kunnassa, ja ilmeisesti koko kuntayhtymässä on tehty joku päivitys tietokoneverkkoon viikonvaihteessa eikä kyseisen paikan tietokone sitten vieläkään toiminut.  Tuo homma tökkii nyt koko ajan.

Päivätoiminnassa jatkettiin aamulla niitä kirjakuusia, osa teki paperimassa-astioita vielä ja oli hyvin touhukas aamupäivä  (minusta voisi kuulemma tulla hyvä askartelunohjaaja). Kaikki oli kovasti touhussaan. Yksi nainen hoksasi satukirjasta irronneita kuvallisia sivuja ja innostui tekemään yhtäkkiä syntymäpäiväkorttia sisarelleen.  Puhuttiin ohjaajien kanssa tästä, kun muut asiakkaat oli lähteneet. Jäi jotenkin mielen päälle yksi mies sieltä, kun se on kovin haluton alkamaan mihinkään tai lähtemään  kotoa. Se miten se teki sitä kirjakuustaan niin huolella, vaikka tiistaina mietin, että jääköhän tuo kesken. Itse en huomannut vaan kuulemma oli niin tyytyväisen näköinen, kun se kuusi tuli melkein valmiiksi. Ehkä vähän yllättynytkin.  Mutta minusta tuntuu jotenkin kurjalle sen puolesta.

Miehet saa mut aika kiusaantuneeksi enkä osaa suhtautua noihin oikein. En ymmärrä noita. Varsinkin se päivätoiminnan yksi tyyppi. Pelkään, että se kiinnostuu minusta enkä haluaisi loukata ketään. En pysty pitämään sitä niin etäällä kuin haluaisin enkä muutenkaan osaa olla noiden kanssa oikein mitenkään luontevasti. Kun ei mulla ole ollut miespuolisia kavereita nuorena/lapsena, ne vaan syrji ja  kiusasi. Ihmettelen, että oon pystynyt V:n kanssa noinkin paljoon, ja että ylipäätään olen parisuhteessa ollut. Oikeastaan hävettää kaikki mitä oon V:lle sanonut. Silti on niin paljon mitä tahtoisin kysyä ja sanoa, mutta en tiedä miten toimia. Päällimmäisenä varmaankin on huoli toisesta, ja pelko menettämisestä. En tiedä yhtään missä se viilettää ja mitä kuuluu. Muutenkin huolia on ihan riittävästi ollut viime kuukaudet. Silloin muutama kk sitten, fb-avautumisesta teki mieli kysyä että mikä on hätänä vaan jotenkin jumiuduin, kai väsymyksestä johtuen ja siksi koska ajattelin automaattisesti sen olevan kiukuissaan mulle. :(  Sisimmässäni osaan sitä aina odottaa. Varsinkin kun on niin syyllinen olo siitä lähestymisestä. Tuntuu edelleen, ettei mulla siihen olisi oikeutta ollut. Miksi mulla nyt olisi.

Paska avautuminen.

Mistähän kirjoittaisin...niin paljon on kaikkea mielessä. Taidan jatkaa tällä hämmentävällä valokuvateemalla.  Tämä samainen V:n sisko jakoi joku aika sitten toisenkin kuvan, jossa olivat V ja tämä sisko pieninä tuttisuina isänsä kanssa, sylissä. Tuli ikävä jotain jota en saa. Välit omaan isään ovat huonot, olleet lähes aina eikä omaa perhettä ole. Eikä tuota miestäkään. Nuo menetykset tuli mieleen sitä kuvaa katsellessa. Miten kovasti tahtoisinkaan oman perheen, ihmisiä joita rakastaa ja joista pitää huolta. En olisi kummoinen äiti varmaankaan, mutta en taida pystyä vastustamaan tuota halua ja kaipausta. Entä jos en pystykään rakastamaan omaa lastani, kun en rakasta sitä lasta mikä itse olin, mikä minussa on? Entä jos en pysty rakastamaan yhtään ketään, paitsi kaukaa ja salaa?  Entä jos ketään ei vain tule? Sellaista jonka kanssa voisi perheen perustaa.  Ei ole mulla enää monia vuosia jäljelläkään noihin hommiin. Jäänköhän kaikesta olennaisesta paitsi tässä elämässä...

Seuraavana päivänä oli palaveri taas, jossa oli nykyinen terapeutti, päivätoiminnan edustajia ja se nainen sieltä työtoimintapaikasta. Tarkotuksena oli kai selventää tulevaisuudenkuvioita. Minäpä avasin sanaisen arkkuni ja sanoin mitä oli sanottavaa saamatta vastauksia oikein mihinkään. Se työtoiminnan nainen ei edelleenkään pyytänyt edes anteeksi mokaansa enkä saanut paljoa lisäinfoakaan. Sen verran, että heidän esimiehensä, joka tätä asiaa hoitaa, on puoltavalla kannalla ja koeaikaa olisi kuukausi, eikä tuo olisi sitä normaalia työtoimintaa vaan jotain ihan muuta....En pysty olemaan luottavaisin mielin, en luota noihin ihmisiin. Tunsin itseni todella typeräksi, kun tunteet kuohahti siellä aikalailla. Toisaalta en jaksaisi välittää, en minä halua noita ihmisiä elämääni. En halua kenenkään pääsevän sekaantumaan elämääni, haluan pitää ihmiset etäällä.

 Päivätoiminta sai oman osansa palautteesta, ja nyt olen entistä varmempi siitä, että siellä en halua jatkaa enää kovinkaan kauaa.  Jos vain suinkin saan jalkani johonkin toiseen ovenrakoon, niin bye. Eihän mulla ole edes mitään suunnitelmaa tehtynä eikä tavoitteita. Ja jos tehdään joku suunnitelma, en pääse sieltä pois. En tahdo sitoutua sinne vuosiksi, en edes kuukausiksikaan enää. En alunperinkään ollut jäämässä sinne kuin vähäksi aikaa. Lähdin pois tosi kurjissa fiiliksissä. Juha Tapion sanoin: "väsynyt ja tyhjä syli, vettynyt on turkki".

Terapiaa on jäljellä pikaisen laskutoimituksen mukaan about 20 krt. Miten selviän? Kaikki tämä jää ihan kesken, seuraavassa hoitosuhteessa puhutaan varmaan säästä ja puolukanpoiminnasta ja joudun pysyvälle eläkkeelle, kun taannun tuolla hullulassa. Ahdistaa ja pelottaa.

Stressi on nostattanut melkoisen herkkuhimon, erityisesti makeanhimon. Piti säveltää vielä iltapuhteena omenamuffinsseja...

Tänään oli tarkoitus tehdä ne paperit siihen työtoimintaan. No kävikin ilmi, ettei niitä voikaan niin vain tehdä koska en ole eläkeläinen (??). Pitää käydä jonkinäköisessä haastattelussa ja se hakemuskin käsitellään ja pitää hyväksyttää ihan toisella paikkakunnalla, ja se ihminen on vielä lomallakin. Voisin aloittaa vasta kahden viikon päästä. Voi olla, että en nyt sitten pääsekään, vaikka luvattiin. Olen pettynyt.  Ja oliko tuostakaan tiedosta mikään lopulta oikein. Miksi minä luotan ihmisiin noin sokeasti, miksi en itse ottanut selvää? Olen tyhmä. Enpä taida edes haluta mennä tuollaiseen paikkaan. Tuntuu, että mulle on tehty väärin ja suututtaa. Tuntui ettei se työpajan nainen oikein muutenkaan hallinnut hommiaan eikä pysy aikataulussa. Ei tarvitsisi olla näin hankalaa tämänkin.

Nyt vasta tajusin oikeasti, mihin olen ryhtymässä. En ole yhtään varma pystynkökään tuohon, tekee mieleni perua koko juttu. Pelkään, että en pääse pois jos käy liian raskaaksi. Että en voi lopettaa ja antaa periksi. Minä haluaisin niin kovasti töihin mutta en uskalla vielä alkaa. Pelkään että kuntoutumiseni pysähtyy psykoterapian loppumiseen. Että mulle tarjotaan vain tuota päivätoimintaa ja keskusteluapua kerran-kaksi kuukaudessa, jossa puhutaan lähinnä siivoamisesta. Hoitaja puhuu. Tuosta työtoiminnasta on nyt lähinnä sellainen tuntu, että joudun olemaan siellä vuosia kun kerran aloitan ja se on aika masentava ajatus. Sama päivätoiminnassakin, en voi ajatella itseäni siellä vielä vuosien päästä kuten jotkut ovat käyneet. En osaa ajatella sitoutuvani kuin puoleksi vuodeksi kerrallaan, korkeintaan.

Minä jo kerkesin vähän innostua tuosta uudesta jutusta, ja taas vedetään mattoa alta. Tekee mieli  pakata kamansa ja lähteä. Lähdenkin, kunhan keksin minne, missä on jotain parempaa ja enemmän.

Joku ei opi.

 Itkettää ja v*tuttaa. Kävin sitten tapaamassa sitä tuttua tuolla kahvilassa. Se toi lastaan päiväkerhoon, niin oli sitten muka sitä aikaa kuluttaa siinä ootellessa ja itse ehdotti tapaamista. No se oli ottanu jonkun kaverinsa mukaan, jota en ole koskaan nähnytkään. Aluksi meni ihan ok, puhuttiin Big Brotherista. Sitten nuo kaksi alkoi puhua yhtäkkiä omia juttujaan ja yhteisiä suunnitelmiaan, mitäpä minä niihin sanoisin. Puhuivat jopa J:stä ja päivittelivät sen asioita ja uutta työntekijää ja mua alkoi ahdistaa. Mulla on edelleen huoli siitä kaikesta mitä jätin taakseni, miten ne pärjää. En sanonut siihen yhtään mitään ja se loppuikin sitten aika lyhyeen. Miksi ihmiset olettaa, että edelleen kiinnostaisi puhua menneestä elämästä?  Istuin sitten sen puoli tuntia enimmäkseen hiljaa, kun en oikein keksinyt mitään sanottavaa ja kai lannistuinkin, kun sitä juttua tuntui riittävän muutenkin. Sitten niille tulikin jo lähtö niihin yhteisiin juttuihinsa. Ei jäänyt oikein hyvä maku suuhun. Taaskaan. Tunnen olevani noidenkin ihmisten silmissä arvoton paska.
.
Tapaamisen jälkeen soittelin sinne työpajalle. No eihän mun ollut tarkoituskaan nyt mennä tutustumaan, vaan joskus kahden viikon päästä. Nyt ei ole aikaa. Hyvin ymmärretty. Hyvin selitetty. En minä olisi jaksanutkaan, oikeastaan ihan hyvä.

Se viineri siellä kahvilassa oli sentään hyvää.

Kävin palatessa kaupassa, vaikka ruokahalut katosi taas jonnekin samantien. Jäi niin paha mieli, kun yksinäisyys ei vain tunnu loppuvan. Huoli eläimistä ja kai J:stäkin. Pelkään että eivät pärjää siellä. Se kaikki oli mulle niin tärkeää enkä oikein osaa käsitellä tätä asiaa. Tulin kotiin ja kirosin mielessäni että eikö mulle nyt oikeasti ole missään mitään järkevää seuraa. V*tuttaa nuo perkeleen ajattelemattomat ihmiset. Jotenkin toivoton olo ja se saa mut taas haluamaan ja kaipaamaan V.tä, tuonkin takia on vielä niin paha mieli. Kaipaisin toisen syliä, lohtua ja oikeaa välittämistä. Ei vain sitä, että joku sanoo puhelimessa tai netin välityksellä välittävänsä mutta minkäännäkösiä tekoja ei ole. Minä en vain tahdo mennä enää minnekään, missä olisin toisten seurassa yksin tai ulkopuolinen, tai yksin muuten vaan. Kotona on seurana netti ja televisio edes. Ne ei ota enempää kuin antavat. Tämä osuu mulla nyt johonkin tosi arkaan paikkaan, kipeään haavaan. Tämän sanoiksi pukemisestakin alkoi jo viha nousta. Mitä helvettiä varten pitää jatkuvasti tökkiä johonkin. Tekee mieleni sanoa, että menis nyt helvettiin nuokin.

Huomenna olisi yksi omega3-aiheinen esittelytilaisuus tuossa eräässä yrityksessä, mua pyydettiin sinne. Oletettavasti siksi, kun ei kukaan ensin pyydetty oikein ollut tulossa. Tämä ihminen kutsuu vain henk.kohtaisesti ihmisiä noihin juttuihinsa, tai yrityksensä juttuihin. No lupasin mennä, ei mulla mitään muutakaan tekemistä kuitenkaan ole. Lupasin, koska olen juuri näin typerä. Tekee mieli taas haistattaa kaikille pitkä paska. Kuitenkin kysyin tätä yhtä tuttavaa, tätä joka siellä kaupassa on töissä sinne mukaan. Lupasi ilmotella huomenna lähteekö. Pitäisi keksiä hänelle joku "koodinimi" tänne blogiin. Hänen kuuluisi nimensä mukaan olla henkilö V, mutta sattuneesta syystä ei nyt voi sitä olla. Olenko jotenkin tyhmä, kun aina yritän silti jotain, kun tilaisuus tulee. Ihan vaan pettyäkseni ilmeisesti.

Sanotaan, että masentuneen pitäisi olla mahdollisimman aktiivinen ja käydä paikoissa. Entäs sitten, kun se käyminen niissä paikoissa ei johda mihinkään? Elämä ei voi jatkua enää näin, tämä on käynyt aivan mahdottomaksi. Tulevaisuus pelottaa. Vääriä asioita, vääriä ihmisiä, hakuammuntaa ja sohimista sinne tänne, turhautumista, turhia toiveita, yksinäisyyttä. Nyt  tuntuu, etten jaksa puskea eteenpäin. Saisiko asiat olla, voisiko luottaa että ne järjestyy ilman, että yritän niitä viedä elukan raivolla eteenpäin? Onko olemassa mitään kohtaloa? Onko elämä milloinkaan minun puolellani, saanko tässä elämässä mitään ilman että revin selkänahastani kaiken mikä irti lähtee? Lapsuudessa jo opin tuon, ettei mulle mikään tule "ilmaiseksi" eikä varsinkaan helpolla. Ei mulle ole tarjottu mitään enkä ole kyennyt vaatimaan. En saanutkaan vaatia vaan piti ottaa se mitä sattui saamaan. Voisinko levätä, ja silti saada sen mitä toivon ja tarvitsen? En uskalla löysätä ohjaksia ollenkaan, kun pelkään, että maa pettää jalkojeni alta kokonaan ja suistaa jonnekin rotkoon. En uskalla luottaa elämään enkä toisiin ihmisiin vaan kannattelen itse kaikkea. Jos lakkaan kannattelemasta, tuntuu kuin luovuttaisin.

Yöllä näin painajaisia, ties mitä kummituksia niissä oli. Väsyttää, kunpa voisin olla ihan oikeasti juuri niin väsynyt kuin tunnen olevani. Kunpa voisin levätä turvassa.

Tänään on ollut huono päivä. Aamusta asti jo surullinen olo ja koko päivän jotenkin ahdistanut. Aloin jo sunnuntaina illalla tuntea itseni aika yksinäiseksi ja kyllästyneeksi ja siinähän sitä sitten ollaankin. Keljuttaa toisten elämä ja kun ne kehuskelee sillä. Paha mieli ja itkettää. Televisionkin kun avaa, siellä on kauniita ihmisiä ja seksiä ja ties mitä ja mua ahdistaa. En ole kaunis enkä osaa mitään ihmissuhdekuvioita. En varmaan osaa edes seurustella kenenkään kanssa. Seksikin on niin vaikea asia, häpeän itseäni ja vartaloani enkä usko että näin kokematon ja osaamaton kelpaa kenellekään.

Eilen piti tavata yhtä tuttua entisestä elämästä vaan se peruuntui, huomenna koitetaan uusiksi. Yritän samalla reissulla tunkeutua sinne työpajalle tutustumaan, jos sopii. Tällä viikolla ei ole päivätoimintaa, koska ovat lähteneet syysreissulle jonnekin Jyväskylän seudulle. Osa päivätoimintalaisista. Itse en lähtenyt, kun tämä sovittiin jo aikaisin keväällä enkä osannut ajatella vielä syyskuulle asti, olisinko enää mukana koko touhussa ja missä olisin. Enkä minä oikeastaan edes välitä noiden kanssa reissata ja yöpyä missään, vieraiden ihmisten. Monta päivääkin vielä.

Tajusin viimeksi, miten hyviä ystäviä nuo jotkut päivätoimintalaiset ja ohjaajat ovat keskenään. Kai tuli hiukan ulkopuolinen olo. Se toinenkin ohjaaja on nyt palannut töihin ja heti syntyi jonkinlainen kuppikunta, joka juttelee keskenään.

Perjantaina pyydettiin taas ravintolaan "kun en oikein yksin uskaltaisi". Joopajoo, no en lähtenyt. Koittaa nyt vaan pärjätä itekseen, minä en ole mikään tukikeppi eikä kiinnosta muutenkaan, väsyttää ja tympii ihmiset. Vaikka onhan mun illat ja päivätkin tosi yksinäisiä, tuntuu vaan että tuollainen pinnallinen seura ei ole sitä mikä sitä helpottaisi. Se, että vain on jossakin joidenkin kanssa, vaikka vieraiden. Kaipaan kahdenkeskisempää aikaa ja juttelua, huomiota. Kai minä sitä parisuhdettakin kaipaisin, mutta en voi ajatella sitoutuvani mihinkään enempään. Olis kiva katella edes sitä saamarin telkkaria kahdestaan, tai mieluummin tekisin jotain muuta. Yhdessä. Oon niin väsynyt ja kyllästynyt olemaan yksin, tekemään kaiken yksin.

Tapio Rautavaara - Päivänsäde ja Menninkäinen

Raiteilla.

Lähdin eilen illalla vielä pyöräilemään, kun oli niin nätti ilma. Ei noita enää kauaa välttämättä ole, pitää ottaa kaikki irti tästä. En olisi kovin pitkää lenkkiä jaksanut kuitenkaan kun edellinen yö oli niin huono. Lähdin vain hiljalleen polkemaan johonkin ja löysin itseni sitten hetken mielijohteesta rautatieasemalta. Istuin siellä penkillä itsekseni ja mietin asioita. Mietin sitä torstain askartelutuntia ja päivätoiminnan ihmisiä. Miten mukavalle nyt tuntuu, kun joku sanoo "Varpuk, näytä sinä miten tämä tehdään, en osaa", kun on tuntenut jo pitkään olevansa niin turha ja tarpeeton. Se, että joku hakeutuu seuraan. Ja miten monesti olinkaan jo lopettamassa koko päivätoimintaa. Tuota oon kaivannut, että joku näkisi ja huomaisi, että minäkin osaan jotain, näkisi että minäkin olen jotain. Että ylipäätään olen olemassa. Aina oon pimennossa ollut ja liikaa muiden varjossa. En ole tiennyt mitä asialle tehdä, on suututtanut ja turhauttanut. Nyt tuntuu taas, että jotain uutta minussa on puhjennut esiin. Kunpa se saisi olla esillä, eikä koskaan enää tarvitsisi itseään piilottaa ja hukata. Kunpa saisin olla ihmisten kanssa, jotka eivät siihen koskaan enää pakottaisi. Kunpa joku välittäisi ja rakastaisi.

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Lämmin. Sain nukuttua ihan kunnon yöunet, pesin koneellisen pyykkiä jotka kuivatin ulkona ja kävin kirjastossa kyselemässä käytöstä poistettuja, tärveltyneitä kirjoja joita voitaisiin siellä päivätoiminnassa käyttää johonkin askarteluihin. No olihan niitä melkein täysi muovikassillinen, sellaisia joista suurin osa sivuista on ihan kunnossa. Ja 25 kappaletta vanhoja tietokirjoja, pitkä rivi lakikirjoja. Otin muutaman tietokirjan, niissä on hienoja kuvia.  Eri asia on raaskinko tuhota noita...olisihan siellä ollut ihan ilmaiseksi muitakin vanhoja kirjoja tarjolla, romaaneja sun muita mutta en minä raaski lukukelpoisia ainakaan tärvellä. En minä kyllä kysellyt etukäteen, saako niitä kirjoja sinne viedä. Jos ei saakaan niin pidän itse. En kyllä ymmärrä miksi ei saisi kun ilmaiseksikin saa ja on suunnitelmiakin noille.

Nyt illalla lähdin taas sinne pyörälenkille ja poikkesin rautatieasemalle, tällä kertaa oli ihan liikennettäkin. En ole kyllä pahemmin välittänyt edes valokuvata moneen viikkoon,  nyt kamera tahtoi mukaan.

Pikajuna 712 saapuu raiteelle 1.

 

Kuulutus, ja seuraava lähtee vasta aamulla
ilta viilenee ja kaikki hiljenee.

(Ja mä ootan sua niin kuin kuuta nousevaa.)



Tulee kylmä yö.



Syksyn tuntua.

 

 

Nyt tänne saakin näemmä lisättyä useamman kuvan kerralla, huomattava parannus.

Mulla on seuraaville askartelutuokioille ideoita jo mietittynä, ja tekee mieli keksiä lisää, vaikka en tiedä varmasti tuleeko niitä edes, tai tuleeko niille tarvetta. Onko mulle tarvetta. Jotenkin pelottaa, että tämä onkin jotain illuusiota eikä kestä, ei kanna pidemmälle.

(Nuo yhdet laulunsanat on Tina Pettersonin kappaleesta Ootan sua niinkuin kuuta nousevaa. Eli tästä.) Taannoinen tunnemyrsky on laantunut paljon. Kunpa ei olisi näitä ikäviä ja vahingollisia tunteita näin paljon, huolta ja murehtimista, epäluuloa ja -luottamusta. Pelkoa. Ne peittää alleen niin paljon hyvää.  Ja kyllä se V:n lapsiasia vaan jotenkin hämmentää vielä. Silti niitä lämpimiä tunteita on.

Hukassa.

Tänään on ollut hetken sellaista, että olen päässy eroon näistä ikävistä ajatuksista ja sain vähän voimaa. Käytiin taas kahvilassa tämän erään henkilö X:n kanssa. Puhuttiin toisille elämisestä, itselleen elämisen opettelusta,  terveysasioista, mistä kaikesta olikaan. En muista. Mutta kerrankin tuntui, että joku ymmärsi. Sen miten kokee, että toiset vain tahtoo jotain aina eikä itse saa oikeastaan mitään. Miten joku osasikin pukea sanoiksi juuri sen mitä ajattelen.

Kyllähän häntä kiinnosti sekin mitä mulle ja V:lle "kuuluu" (tämä on siis sama henkilö jolle siellä kaupassa kerroin siitä lapsesta. Aivan kuin olisi unohtanut koko asian. Ihan hyvä niin). No kun ei kuulu mitään. En minä siitä sitten mitään sanonut enempää, en halunnut puhua, itkemiseksi se olisi mennyt. Halusin puhua jostakin iloisemmasta, tai vähemmän surullisesta ainakin. Kunpa voisin sanoa että olisi ohi ja kaikki hyvin, mutta kun ei ole. Kai oon vähän järkyttynyt vieläkin, en minä sitä ihan todeksi osaa ajatella. On niin vaikea kohdata tätä muuten kuin pieninä palasina. Ja kun minä en tiedä mitään. Mitä tästä oikein ajattelisi. Tai mistään. Haluaako vai eikö halua. Sama juttu on monessa muussakin isommassa asiassa, kuten äitiys ja yleensä parisuhde. Joku minussa tahtoo ja kaipaa näitä asioita melko kovastikin mutta silti aina on se toinen puoli, joka ei halua (pelkää?) Järki sumenee.

Päivätoiminnassa oli vierailemassa seurakunnan diakoniatyöntekijä. Sen kanssa tehtiin pari tehtävää, joissa kerrottiin itsestämme jotain, koska hän oli uusi ja ensimmäistä kertaa käymässä. Se oli jotenkin mukavaa, ehkä juuri siksi kun siinä ajatukset keskittyi ihan muualle. Erään naisen kanssa puhuttiin aamulla lääkityksistä pitkät pätkät, hän kysyi aika hyvän kysymyksen: "millä sinä oikein elät", kun kerroin ettei ole masennuslääkkeitä. En kyllä osannut vastata. Sisulla? Erään toisen kanssa puhuttiin vähän horoskooppimerkeistä. En minä kyllä voisi kuvitella itseäni sinne useammin kuin kerran viikossa, en millään. Vaikka tänäänkin tuntui kurjalle tulla kotiin, kun tiesin että paha mieli iskee, viimeistään nyt illalla. Kun kaipaa ja tuntuu ettei saisi kaivata, yrittää piilottaa sen itseltäänkin. Kaipaa ihmistä ja välittämistä. Enkä minä tahdo sitä niinkään itselleni, vaan enemmän tahdon antaa sitä toiselle. En toki halua kokonaan osattomaksi jäädä itsekään. Entä jos en koskaan saa? Entä jos mulle ei ole sellaista ihmistä.

Ja minä kun ajattelin etten tänään itke. Wrong.

Too much love will kill you

Ukkosen keskeltä täältä kirjoitan...on ollut takki todella tyhjä. Jollakin ihme intuitiolla menen vain päivästä toiseen. Kotona oon vain ollut, itkenyt pettymystäni, ollut vihainen, surullinen, alamaissa, huonoitsetuntoinen, itsesäälinen, häpeissäni. Purkanut kiukkuani kirjoittamalla ja hakkaamalla tyynyä. Käynyt pohjalla. Nukkunut, syönyt liikaa jäätelöä, maannut vain viltin alla. Perjantaina kävin terapiassa aika lohduttomissa ja epätoivoisissa tunnelmissa. Nyt keskityn vain ja ainoastaan itseeni, omaan kämppääni, siivoamiseen jne perusasioihin enkä keneenkään muuhun. Pakko ottaa nyt aikaa itselleni, keväällä pikku lomani aikaan olisi pitänyt ottaa enemmänkin sitä. Siitähän tämä kaikki nyt kertoo. Oon tajunnut väsyneeni välittämiseen toisista, ottamaan toiset huomioon jatkuvasti ja oikeastaan ihan kaikkeen. Elämään ja turhaan toivoon. Ihmisiin ja pettymyksiin. Suuttuneeni tosissani kun elämä potkii koko ajan päähän ja mua käytetään hyväksi. Itseni piilottamiseen ja kumarteluun, toisten seurassa joudun melkein aina piilottamaan todellisen minäni. Aamut on hankalia, lohduttomia ja jotenkin surullisia. Melkein pelkään niitä. Mutta tiiän, että tämäkin minun pitää käydä läpi, kaikkine tunteineen eikä enää niellä ja piilottaa niitä.

Ihmisillä on huolia, ikäviä ja kauheita juttuja tapahtuu koko ajan lähellä ja kaukana, ja on tuntunut, että minun pitäisi viedä se kaikki paha mieli pois. Että olen kaikesta vastuussa. Toisaalta toisten iloisetkin uutiset rasittaa noiden kipeiden haavojen, menetysten kautta. Yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden haavojen jotka ei koskaan ole umpeutuneet. Eihän niitä ole hoidettu edes, nielin vain kaiken. Oon kääntänyt ihmisille selkäni ja se tuntuu aika kurjalle, mutta näin minun oli pakko tehdä ennenkuin olen hermoraunio tai vainaa. Koko ikäni oon ollut joku tukikeppi, itse saamatta juuri minkäänlaista tukea, osaamatta sitä edes pyytää. Nyt se loppuu, aikuiset ihmiset saa pärjätä ilman mua. Ja niiden lapsetkin. (Saa nähdä kauanko tämä päätös pitää vai vieläkö monestikin putoan ennenkuin oikeasti opin.)

Tämä V.n uutinen oli kai aika pientä loppujen lopuksi, tai en tiedä. Pahempi kolahdus taisi olla J:n uusi nainen ja se repi vanhan haavan auki. Tai nämä molemmat yhdessä oli aika kova paukku valmiiksi väsyneelle mielelle. Nyt kyllä vähän mietin, että jos sittenkin tämä onkin ollut jotain onnetonta väärinkäsitystä. Koska kerroin tästä tälle naiselle, jonka kanssa käytiin kahvilassa tässä taannoin ja hän oli ihan äimänä. Oli sitä mieltä, että hän kyllä tietäisi jos lapsi olisi, kun V:n tietää entisen työpaikkansa ansiosta.  Hänellä oli käsitys, että V:llä olisi vielä yksi sisarus näiden kahden siskon lisäksi, mutta ei hän ihan varma ollut. Olikohan virhe kertoa koko asiasta, nyt vain hämmentää pakkaa lisää. Mutta en minä voi olla kokonaan puhumattakaan kellekään, silloin se jää jäytämään. Kunpa uskaltaisin kysyä mieheltä itseltään suoraan. :( Pelkään liikaa..jotain. Pelkään sitä raadollista totuutta, että en kestäkään sitä. Pelkään musertuvani.

Tästäkin piti tulla lyhyt, pikainen postaus, en ilmeisesti pysty sellaisiin.

Loppuun Queenia otsikon mukaisesti:

Maailma Ilman Rakkautta - The Esquires & Timo Jamsen

Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Kävin aiemmin kävelemässä tuolla metsäpolulla. Kävellä löntystin reilun tunnin, välillä istuin joenpenkereellä. Taisin vähän itkeäkin. Tajusin miten väsynyt olen oikeasti ollut.  Aika huolestuttavaa onkin, jos toivon että joku tiskaisi mun astiat tai tekisi ruokaa. Siitä silloin tiistai-aamunakin FB:ssä taisi olla kyse, totaaliväsymisestä. En kai vain jaksanut enää välittää ja ymmärtää, vaikka tahdoinkin. Ei se sitä olisi arvostanut kuitenkaan, ei kukaan arvosta. Enkä minä tahdo edes tietää, jos onkin jostain naisjutusta kyse. Enkä todellakaan pidä siitä, että alunperinkin tuo valehteli mulle. En jaksa esittää, ettei tunnu pahalle. Minä en todellakaan ole noin tyhmä etten tiedä milloin mulle valehdellaan.

Olen väsynyt siihen, että mua sattuu joka päivä. Henkisesti ja välillä fyysisestikin, koska tuo penikkavaiva ei helpota. Mua sattuu tämä parisuhteessa epäonnistuminen, on sattunut jo kauan. Tai siis parisuhteen muodostamisessa. Se on niin kipeä paikka, etten ole voinut sitä kunnolla edes itsekään kohdata. Mietin miten olisin voinut olla parempi, kauniimpi, mukavampi, yritin kelvata. Mulla oli liian suuret toiveet ja korkeat pilvilinnat, annoin palaa niinsanotusti täysillä kerrankin. Uskoin, toivoin ja rakastin loppuun asti. Kai olin jonkinlainen rakkauden kerjäläinen. :( Turhauduin ja väsyin. Ja kuinka paljon mua nyt sattuu, miten pettynyt olen. Koko elämään. Tunnen olevani pelkkä mato. Jotkut sanoo, että elämä voi yllättää. Minut se ainakin unohti jo monta vuotta sitten. Ei minun elämääni tule eloa millään opiskelulla tai työllä, vaan elävällä ihmisellä jonka kanssa puuhailla ja liikkua, nauraa. Elää. Lämmöllä ja hyväksyvällä kosketuksella. Olen pystyynkuollut ilman toista.

Kakarat kiljuu täällä koko ajan, koirat haukkuu, nurmikkoa leikataan. Joku puhui puhelimessa aamulla mun ikkunani alla ja toinen ajaa siitä autollaan omalle ovelleen päivittäin vaikka se on kielletty. (Nytkin yksi koira haukkuu itseään hengiltä.) Ja jos laitan ikkunan kiinni yöksi, hikoilen kuin pieni eläin. Korvatulpat on jees, mikäli ne pysyy korvissa koko yön. Taidan jo hiukan pelätä nukkumista, jos aamulla on taas jotain mekkalaa. Ja tänäkin kesänä kun mulla olisi "lomaa" terapiasta, mun seuraani hinkuu joku joka vie viimeisetkin voimat. Jos en olisi näin väsynyt, muuttaisin muualle. Ja tuo Fb on niin koukuttava, en suosittele kellekään. Olen siihenkin väsynyt. Tai niihin ihmisiin väsynyt, pelit on kivoja ja erilaiset ryhmät. En jaksa lukea kenenkään päivityksiä, huolestuttavan monta tyyppiä piilotin kokonaan, kun tuntui vaan niin pahalle lukea niitä ihanat ystävät-ihana elämä-päivityksiä, kun itsellä ei ole yhtään minkäänlaista ystävää. Se satuttaa. Ja tuntuu turhalle sinne mitään itsekään juuri päivittää, kun saa sitten vain muutaman tykkäyksen, ei mitään kommenttia ja osa ei kommentoi yhtään mitenkään koskaan. Huomaa kuinka merkityksetön toisille on lopulta. Ei haluta jutella enkä minä jaksa väkisellä yrittää. Jotkut ovat kuulemma saaneet sen kautta uusia ystäviä elämäänsä. Minä en onnistu siinäkään. Monet niistä, ketkä olen kaveriksi pyytänyt, eivät ole olleet kiinnostuneita mistään kommunikoinnista. Yksikin tuttava oli mutta se ei edes tervehtinyt kylällä vastaantullessaan, no se saikin lähöt aika äkkiä. Minusta se tuntuu kurjalle, koska olen todella yksinäinen. Tuntuu etten kelpaa edes siellä. Tämä kelpaamattomuuden tunne  minut hajottaa ja repii käsivarret naarmuille. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ehkä minä en ihan oikeasti kelpaa kenellekään tämmöisenä. Ja kyllähän minä näen syynkin aina kun peiliin katon, se on se sama syy mikä lapsenakin oli. Minun ulkoinen olemukseni ei kelpaa, eräälle ei edes kahvikupillisen ajaksi. Miten tästä voi olla ottamatta itseensä.

Nyt mietin, hakeutuako huomenna päivystyksen kautta osastolle. Kyllähän minä siinä kunnossa taidan alkaa olla, kun ei arkihommatkaan meinaa sujua mitenkään. Tiskaukset, suihkut, siivoukset. Tällä hetkellä olo on ihmeen hyvä kyllä, taitaa olla tyyntä myrskyn edellä.. Ulkoilu ja luonto teki tehtävänsä. Tuolla metsässä koen olevani turvassa, siellä en voi satuttaa itseäni millään, en edes ajatuksillani. Vain tutkiskella. Ajatukset saa vaeltaa.

Toivoisin, että kun herään aamulla, kaikki olisi paremmin. Olisi se lämmin ja välittävä ihminen vieressä eikä tarvitsisi herätä yksin. Ei olisi murheita, sydänsuruja eikä raskasta oloa. Ei pelkoa etteikö selvittäisi, yhdessä. Tämän yksinäisyyden takia minä en varmaan uskalla tarttua asioihin. Tarttisi jonkun "pitämään kädestä" ja tsemppaamaan. Ja jos epäonnistuu ja putoaa niin ei jää silloinkaan yksin.

Mielensäpahoittaja avautuu ja paheksuu

Sinä herätit minut eloon, ilman sinua olen pelkkä kuori ja haamu. Sain elämänkipinän, ilon, onnenkin hetkeksi enkä tahdo, että se otetaan minulta pois. Sait minut tuntemaan itseni ihmiseksi, naiseksi. Nyt en tiedä mistä pidän kiinni, kun pelkään että minulta otetaan taas pois se minkä takia elän. Pelkään että kaikki hyvät tunteet kuolee ja juuri ne tuo sen kipinän. Jos ne sammuu ja kuolee, saanko enää sytytettyä niitä koskaan uudestaan. En tahdo ottaa elämälleni sitä samaa suuntaa, mikä on ollut aiemmin ja pelkään että ajaudun siihen.Tuntuu että kaikki naureskelee mulle. Että olen hölmö ja miksi en vain unohda. Ehkä olenkin, koska halusin niin kovasti rakastaa tuota, vaikka sitten salaa itsekseni. Miten muka olisin voinut estää tämän? Miten olisin voinut tehdä itselleni niin väärin ja surkeasti, että kiellän rakkauden? Enhän minä aluksi edes tajunnut sen noin kovasti syttyneen, ei tämä mikään tietoinen valinta ollut. Se vain kyti jossakin piilossa. En minä silloin pysty sitä tietoisesti sammuttamaankaan.Tuntuu että mua syytetään jostakin, siksi en kerrokaan tästä juuri kellekään. Nyt en tiedä mitä tunnen, kuoliko kaikki yhdessä yössä. Oikeastaan tahtoisin soittaa ja kysyä mikä sillä on hätänä kun noin reagoi. Kyllä minä välitän, mutta pahoitin myös mieleni niin rumista sanoista ja pelästyin.

Se minua hämmentää, koska V ei ole minusta yhtään sellainen "isällinen" olemukseltaan, rento ja poikamainen enempikin ja luulisi että se "bilettäminen" sun muu häsläys olisi jäänyt vähemmälle. Joku tässä ei nyt täsmää. Mutta enhän minä kaikkea sen elämästä tietenkään voi tietää. En voi olla ajattelematta tätä asiaa, vaikka turhaan minä itseäni sillä lapsella enempää kiusaan. Kunpa voisi jo mennä nukkumaan. Kunpa joku veisi tämän kaiken ikävän olon pois. Tämä on niin kamalan surullista :( . V on vetänyt mua puoleensa jo tuttavuutemme alkumetreiltä lähtien, tosin silloin alussa olin vielä erosta liian turta, rikki ja lääkitty etten jaksanut enempi kiinnostua, mutta kyllä minä hänet huomasin. Että tässä miehessä on jotain. Sitten en suuremmin kiinnittänyt huomiota aikoihin. Sitten yhtäkkiä nähtiin usein, jopa viikottain ja siinä ne tunteet vain heräsi vaikka ei edes puhuttu kuin muutama sana. Katseet kohtasi liian usein.  Harmi vaan, että minussa ei sitten olekaan mitään. En tiedä miksi minun pitää saada tämä kerrata taas, varmaan lohduksi ja toivoksi.

Mitenhän tässä nyt oikein käy? :( Ei tästä elämästä nyt ainakaan haasteita puutu...ehkä tämä episodi nyt vaan sitten tulee tiensä päähän. Ehkä tämä nyt on se turn-off jonka yli ei pääse. Nolottaa tunnustaa. En tahtoisi näin kuitenkaan. En vain jaksa enkä kykene. Ja sekin, että osaa olla noin paha suustaan on mulle ihan uutta. Onhan se ollut välillä aika tylyntuntuinen ja suora, mutta ei tuollainen. Noin pelottava. Osaa olla myös tosi kiva halutessaan ja yleensä onkin. Viime ajat onkin ollut jotenkin hyväntuulisempi ja yhtäkkiä sitten tuollainen kahjo. Teki mieleni sanoa sekin, että olisko aika palata jo lomilta töihin jos alkaa noin vipata. Eikö oikeasti ole mitään muuta tekemistä. . Pentu.

 Tuoko se sitten on se skorpioniluonne mistä puhutaan, kun tarpeeksi ärsyttää niin se pistää. En jaksa ymmärtää enää, tuo oli jotain niin törkeää ja loukkaavaa ja tuskin pyytelee anteeksi. Olen ollut pitkämielinen ja ymmärtänyt, kannustanut jopa kun oli vaikeaa. Olisi pitänyt kommentoida jotakin "haista itte "-tyylistä siihen, mutta minä oon kiltti enkä osaa puolustautua koskaan mitenkään. Pelkäsin saavani paskaa niskaani ja nielen.. Kai se kuvittelee, että humalatila antaa kaiken anteeksi, huorittelunkin. Aivan kuin se ei tajuaisi tai välittäisi siitä, että niitä päivityksiä lukee muutkin kuin ne lähimmät kaverit, ne katsoo varmaan enemmän sormien läpi. Ei kaikki ole niitä, jotka vaan kerää kavereita sinne satapäin eikä kommunikoi muiden kanssa, kuin lähimpien. Ei kannattaisi ajaa välittäviä ihmisiä pois, pienellä paikkakunnalla on äkkiä yksin kun kaverit muuttaa muualle. Urpo. Jotkut asiat kerrotaan niin, ettei niistä ota selkoa kuin ne lähimmät. Ehkä tämä koko touhu on ollut sitä jollain lailla loukkaavaa, monesti olen pahoittanut mieleni. Turhaankin ehkä. Siitä torjunnasta lähtien, koska minä koen edelleen, että se valehteli mulle, enkä siihenkään mitään sanonut. Kyllä se ehtisi naisia tapailla, ehtii yhtä sun toista joutavaakin näemmä. Mitä olisi menettänyt, jos olisi kahvikupposella pyörähtänyt. Ilmeisesti mun kanssani aika paljon. Sekin jurppii, kun en tajunnut sitä lapsiasiaa aiemmin, mutta se oli mun oma moka. Tekee mieleni rikkoa jotain, symboliksi sille kuinka toivon, ettei sitä lasta olisi.

Kaiken loppu.

J:llä on uusi nainen, vaihtoi nuorempaan ja nätimpään. Mitähän minä oon tehnyt koko tämän ajan, jauhanut jotain paskaa ja tuo J vaan porskuttaa. Haistakoon *****. Oon ollut aivan lohduttoman syvästi pettynyt ihmisiin jo ennestään ja tuosta kamelin selkä taas taittui. Yritin purkaa kiukkuani kirjoittamalla, mutta sillä sain itseni lähes osastokuntoon. Vihan tunteet meni ihan överiksi ja minusta tuli jopa hiukan psykoottinen.  Taas sain muistutuksen siitä, että en todellakaan kelpaa mihinkään tämmöisenä.

Toissayönä V oli käynyt ilmeisesti humalassa "avautumassa" naamakirjassa. En oikein saanut selkoa sitten kuitenkaan mikä sitä loppujen lopuksi noin potutti, mutta teksti oli aika rumaa. Kuulosti  loukatulta hänkin. Mulle jäi siitäkin vähän paha mieli koko päiväksi, otin itseeni vaikka tuskin oli syytä, ja oon pitänyt tuota ihmistä aika paljonkin fiksumpana, ettei alentuisi koskaan tuollaiseen. Toisaalta tuli mielikuva, että mahtoikohan tuo olla hiukan liian yksin kun tuolla lailla purkautui. Tai sitten ei vain osaa puhua vaan ennemmin juo. Mitään tuollaista ei oo ainakaan minun nähteni  koskaan harrastanut. Itselläkin meinaa tulla vastaavia ylilyöntejä, ja on tullutkin kun tarpeeksi pahalle tuntui, ihan selvinpäinkin mutta en minäkään noin törkeästi ole haukkunut. Olisin tahtonut sanoa jotain illalla, mutta huomasin sen kadonneen fb:stä taas (ehkä ihan hyväkin nyt). Tämän jälkeen sain käsityksen, että V:llä olisi lapsi. Tai olen tiennyt olemassaolonsa, mutta en tajunnut sen olevan hänen. Ymmärsin olevan siskonsa lapsi. Nyt kun summaan asioita yksi yhteen niin tajuan olleeni typerä.  En tiedä mitä ajatella, tuntuu kuin elämältä olisi nyt menossa pohja ja kaikki kaatuu. Kai olen tuohonkin pettynyt ja jotenkin järkyttynyt. Toivon tämän olevan jotain väärinkäsitystä, mutta tuskin on. Tuo unelma oli se joka auttoi jaksamaan ja jatkamaan, mutta lasta minä en tahdo. Jotenkin inhoan niitä. Heräsin viime yönä monta kertaa ja joka kerta mielessä oli : V:llä on lapsi, V:llä on lapsi. Ja mitä enemmän yritin pyristellä ajatuksesta eroon, sitä tiukemmin halusin toisesta kiinni pitää. Mutta ei meille taida  koskaan tulla mitään yhteistä elämää. Minä en tahdo olla aina kakkonen, ellei jopa kolmonen enkä halua jakaa ihmistä.  En tiedä mitä tuon ihmisen kanssa oikein tekisin. Mitä tekisin itseni kanssa. Pääsenkö tästäkään yli kun en tiedä miten suhtautua asioihin. En tiedä kelle puhuisin tästä, kuka tätä ymmärtäisi eikä satuttaisi lisää. Ei tämä päivystysasiakaan ole ja terapeutille pääsee vasta reilun viikon päästä.

Inhottaa kirjoittaa tänne, tekstini on lapsellista ja kökköä. Teennäistä paskaa.

Yksikään mies ei enää pääse satuttamaan minua, nuo rikkoo minut aina uudestaan ja uudestaan. Nyt en saa otetta enää yhtään mistään. En ehkä haluakaan, olen luovuttanut. Ei ole mitään syytä toipua, ei tulla ehjemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi, koska kukaan ei rakasta. En jaksaisi rämpiä tämän yli.

Minä halusin olla ystävä ja oikeasti rakastaa. Kaikki tuntuu olevan liikaa toivottu tähän elämään. Ei tunteille saisi olla lupaa, siinä käy huonosti. Aina. Voisiko elämä yrittää olla vielä paskempaa?

Kiltteyden loppuhuipentuma.

Nyt on mitta täyteen toisten miellyttämistä ihan täysin. Yksi haluaa udella toisten asioita ja puhua niistä, toisille pitäisi olla juomaseurana, yksien mieliksi pitäisi järjestää syömisensä ja ruokavalionsakin vissiin ja joillekin olisi kai parempi kun olisin hiljaa ja näkymätön. Yksi haluaa mun olevan aina iloinen ja hyvällä tuulella, toisen mieliksi pitäisi alkaa seurustella. Yhdelle pitää kuunnella ja ymmärtää lapsia ja lapsijuttuja. Jotkut pitää kaatopaikkana eivätkä kuuntele sanaakaan mitä minulla olisi sanottavana. Välillä tuntui jo, että kierrän avaintakin väärin asuntoni ovessa jonkun mielestä.  En minä ole täällä toisia varten, en jaksa kumarrella joka suuntaan. Ei minuakaan kukaan kumartele. Enkä minä voi alkaa ystäväksi kenellekään, ellei minusta välitetä. En voi antaa sellaista mitä en itse saa, en voi jaksaa tukea ja kannustaa, jos oma takki on täynnä yksinäisyyttä, surua ja pettymystä, kelpaamattomuutta.

Oon ollut melkein kolme vuotta yksin kotona, välillä sanomatta päiväkausiin sanaakaan kellekään. Nyt kun tahtoisin jotain muuta ja vähän jaksaisin, minä saan jotakin tuollaista. Tahtoisin vain, että joku jo juttelisi kanssani. Huomaisi. Ei odottaisi aina jotakin, juoruja tai terapeutin palveluja. Tai jos pyytää jonnekin seuraksi, minä jään kolmanneksi pyöräksi tai yksin. Kaikille pitäisi olla jotain muuta mitä olen, olla juuri sitä mitä ne toivoisi.

Ei enää tätä.

Tämä utelijatuttava alkoi sunnuntaina pohtia, että kukahan se yksikin nainen on jonka on nähnyt kulkemassa ja kovasti olisi kiinnostanut saada tietää muutakin. No tämä nainen sattuu kulkemaan siellä päivätoiminnassa, ja tuo yritti urkkia että onkohan se joku mt-ongelmainen. Tunsin suurta vahingoniloa ja tyydytystä, kun en kertonut oikeastaan mitään, vaikka tiesin kaikenlaista. Sanoin sitten vain etunimen ja sen että asuu mua vastapäätä, enhän minä niiden muiden kävijöiden asioista saa mitään muutenkaan puhua. Niihin mt-ongelmaepäilyihin sanoin vaan siihen suuntaan että "noo se on vaan sellainen omanlaisensa persoona.". Ei saanut minusta mitään irti. Ei tuo ihminen tarvitse tuon enempää tietoa tästä asiasta. Joka kerta kun saa tilaisuuden, kyselee yhtä sun toista joidenkin asioista, mitä on kuullut jostakin mutta ei tiedä ihan kaikkea. Yrittää hankkia täydentäviä tietoja minulta, joka en tapaa ketään enkä käy oikeastaan missään. Se kuulee kaikkea työssään ja sitten pohtii noita vapaa-ajallaankin, esim. miksi joku myy jotain omaisuuttaan. Mistäs minä tiedän enkä jaksa pohtia enkä arvailla. On hiukan sellainen olo että hohhoijaa, käypä kysymässä. Kun en halua omiakaan asioitani leviteltävän, niin en tee sitä muillekaan.Aika kuluttavaa tuollainen seura, eikä tämä kuuntele puoliakaan siitä mitä sanon. Ja mulla on huono omatunto, koska en halua ystävystyä tuon kanssa enkä jaksa muutenkaan viettää aikaa, kun koen olevani vaan joku, joka ei kiinnosta ihmisenä. Hyödyke. Ei mun seuraani juuri muunlaiset ihmiset edes pyri.

Kerroin joskus aiemmin, parikin kertaa, siitä yhdestä ihmisestä päivätoiminnassa joka vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut minusta ja tutustumisesta, jutustelusta eikä ollut vailla mitään sen kummempaa. Ei halunnut alkaa purkaa huoliaan tai kertoa mitään traagisia kohtaloita. Se tuntui mahdottoman hyvälle, ihan helvetin tärkeälle.  Ehkä kaipaisinkin sitä huomiota enempi miehiltä, koska tuntuu, että eron jälkeen meni kaikki arvostus ja kelpaavuus naisena, miehille. Tai oikeastaan tämän V:n jutun jälkeen romuttui aikalailla ne viimeisetkin rippeet.

Elonkerjuu - Viiltävä ikävä

On ollut viime päivinä sellainen olo, että jotakin taas tapahtuu tuolla pään sisällä, jotain suurta positiivista muutosta. Yhtenä päivänä sain ahaa-elämyksen joka on hyvin tärkeä mutta en osaa sitä vielä sanoiksi muotoilla. Tunnen kyllä tällä hetkellä olevani aika pihalla, hyvin suuressa murroksessa ja kriisissä oman minäni kanssa. Kaikki muuttuu. Pelottaa se millaisen ihmisen löydän lopulta kaiken kuonan ja kuorien alta.  Olen miettinyt myös uskaltaisinko olla niin mukava, avoin ja puhelias mitä voisin olla. Pelkään ettei minusta sitten ainakaan pidetä, että olen rasittava lörppö.

Harmittaa kun kesä menee taas jotenkin ohi, nysvätessä. V on lähtenyt Lappiin lomailemaan/kalastamaan ja alkoi niin sapettaa; miksi helvetissä minä oon yksin täällä? Miksi minulla ei milloinkaan ole ollut kavereita jotka lähtisi jonnekin? Toisaalta sitten rauhoituttuani olin mielissäni siitä että tuolla on hyviä kavereita. Tämäkin on mulle ihan uusi tunne. Mutta toivoisin että minullakin olisi, en jaksaisi tätä yksinolemista. Kunpa olisi edes joskus ollut. Nyt onkin alkanut hiukan raottua tuo kaverittomuusmysteeri mahdollisesti; olen liian "epänainen" enkä jotenkin sovellu toisten naisten joukkoon. Siksi nuo suhteet ei ehkä onnistu. Tunnen ulkopuolisuutta ja huonommuutta, koska en ole kuten nuo toiset. Ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Minua ei edelleenkään kiinnosta meikata enkä ole oikein koskaan tykännyt käyttää korujakaan, paitsi joissakin juhlatilaisuuksissa vähän. En seuraa viimesintä pintamuotia enkä pukeudu sen mukaan. En pese ikkunoita, en kaipaa "kätevää tupperwarea", siivoan silloin kun sattuu huvittamaan, jos oikeastaan huvittaa silloinkaan eikä varsinkaan kiinnosta keskustella aiheesta. En sisusta asuntoani trendien mukaan. En tahdo omakotitaloa, nurmikonleikkuuta, koiraa ja kolmea lasta ja tila-autoa .Ei ole edes miestä eikä elämänkokemusta nimeksikään, olen se tynnyrissä kasvanut ja vasta alkamassa elää. Ehkä tulisin paremmin toimeen miesten kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää kun en oikein kaveriksi pääse. Ehkä en tule tarpeeksi hyvin toimeen kenenkään kanssa, kun joudun olla aina jotain mitä en ole mutta en tiedä miten muutenkaan voisin toisten kanssa olla, mitä itsestäni voin näyttää.

Elämäni oli lapsena ja nuorena pitkään niin rajoitettua, että en millään päässyt löytämään sitä mitä olen ja mitä elämältä haluan. Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta miettiä sitä kanssani eikä aikaa sekuntiakaan. Ei tainneet edes kysyä. En päässyt kokeilemaan eri asioita. Seurasin vain vierestä kun toiset elää, olin hukassa ja pysyin hukassa, mitään vastauksia ei ollut. Luulin joskus tietäväni mitä halusin ja se kaikki perustui siihen, missä luulin olevani hyvä ja pärjääväni.

Olenko liian vanha toivomaan tämmöistä? Toivomaan, että saisin elää edes vähän sitä elämää mikä elämättä jäi. Vapautta ja nuoruutta, kun vielä olen nuori. Ehkä olen nyt siinä murrosiässä mitä ei ollut aikoinaan.

Päivätoimintaan en sitten torstaina mennyt, koska ajattelin ettei siellä tapahdu mitään enkä oikein jaksanutkaan. Tuntui hyvälle, kun en mennyt vaikka tuntui että pitäisi. Ajattelin itseäni enkä sitä mitä muut siitä ajattelevat. En minä täällä elä noita muita varten, helkkari vieköön. Ensi viikolla mennään syömään thai-ruokaa, ehkä silloin änkeän paikalle.

Aivan kuin olisin rauhoittunut ja jotenkin hidastunut. Ei tarvitse hosua, kun ei tarvitse yrittää olla mieliksi jokaikiselle, edes ajatuksen tasolla. Olen helpottunut ja tyytyväinen. Tämä oli se ahaa-elämys.

Jotain itua.

Oon nyt innostunut tuosta idättämisestä, aiemmin kokeilin mung-papuja (en muista kerroinko siitä täällä) ja nyt on ollut vuorossa sinimailanen. Laitoin jo huomiseksi likoamaan aduki-papuja. Tilasin taannoin paketillisen kaikenlaista kokeiltavaa Olivian superfoodsista.

 

Huvikseni otin myös koivusokeria kokeiluun.

Joissakin blogeissa väittivät tuon sinimailasen eli alfalfan tuottavan reilusti noita ituja. Siis että parista ruokalusikallisesta tulisi parikin litraa..no ei kyllä.. Ehkä oon tehnyt jotain väärin, koska ei noista tule varmasti litraakaan. Siemeniä laitoin 0,25 tai 0,5 dl, en muista. Ilmeisesti mulla ei kaikki ole itäneet, olisi ehkä pitänyt liotella pidempään, yön ylikin sen viiden-kuuden tunnin sijaan. Onneksi en kaukaa viisaasti laittanutkaan enempää ekalla kerralla, olisi mennyt hukkaan aika paljon. Pitäisi jostakin saada toinen iso lasipurkki tai parikin niin voisi laittaa enemmän kerralla itämään.

Noita idätysjuttuja googletellessa ja blogeja selatessa tuli ikävä kotiin. J:n luokse. Ei se elämä ollut helppoa eikä herkkua mutta siellä oli silti Koti. Jossakin sivustolla kerrottiin kellarista, toisessa oli kuvakin ja muistin sielläkin olevan kellarin. Vielä se ikävä vain nousee välillä pintaan.

Päivällä kävin vielä hierojalla, ja totesin että ei taida enää hyödyttää hieroa noita jalkoja. Hiukan hellänä ovat vielä jostain kohdista mutta katsotaan jos ne aikaa myöten helpottuisi. Sieltä tullessa kävin kaupassa (en taida juuri muualla käydäkään) ja silmiini osui taas Reilun kaupan ruusukimppuja. Monesti niitä ihailen ja juuri koskaan en koe ansainneeni niitä enkä osaisi niistä nauttia. Tällä kertaa sanoin mielessäni, että nyt sinä Varpuk saat ruusuja, ja juuri nuo tummanpunaiset on sinulle. Mieli on ollut jotenkin niin kevyt ja tasainen nyt pari päivää niin pystyin suomaan itselleni nämä.

 

 

Hyvä mieli oli siitäkin, että nuo jalat on nyt parempana. Välillä tuntui jo aika epätoivoiselta. Aamulla kyllä ei ollut niin hyvä mieli, heräsin taas neljän aikaan johonkin epämääräiseen oloon. Olen miettinyt että laskeekohan tuo verensokeri joskus liian alas aamuyöstä, ahdistaa  ja häiritsee unta. Joskus kyllä on ollut ihan rehellisesti nälkäkin  hyvin aikaisin aamulla. Yleensä herätessä on hankala olla ihan siksikin, koska ei ole tiedä mihin "tarttua". Ei mitään minne mennä, mitä tehdä eikä ketään ihmistäkään.  Jonkinlainen tyhjyys jo herätessä, puuttuu kaikki se miksi olisi olemassa. Siksi monesti lähden ulos liikkumaan heti aamusta, koska se oleminen on vain niin hankalaa, on levoton ja hermostunut.

Nyt on kyllä hankala mennä  nukkumaan, kun on nukkunut pari yötä huonosti. Alkaa hermoilla sitä heräilyä ja hankalaa oloa. En ehkä yritäkään vielä toviin.

Kaikki tiet vievät ei-mihinkään.

Onpa ollut kamala ahdistuksentäyteinen päivä, nyt onneksi alkaa olla helpompaa. Kaupassa käydessäni tajusin etten jaksaisi olla sielläkään. Näen itseni samoin, kuten muut, mm. eräs mieshenkilö ketä en voi nyt edes mainita. Näen rumat hiukset, ruman naaman, rumat vaatteet ja kasan läskiä. Hävettää olla missään. Silti on pakko päästä jonnekin ihmisten ilmoille, kotona kaatuu seinät päälle. Muuten olen lähinnä vain maannut sohvalla, katsonut teeveestä kaikkea joutavaa ja torkkunut. Syönyt mitä sattuu. Nettiyhteyskin oli poikki kaapelitöiden takia koko päivän.

En ole siltikään niinkään pettynyt itseeni, olen pettynyt toisiin ihmisiin ja elämään. Minä yritän ja minut kampitetaan joka kerta. Kukaan ei auta vaan kaadun. Elämä ei kanna enkä voi sille mitään. En tiedä minkä takia elän, jos en saa rakastaa ketään, haaveilla edes. Jos minulla ei koskaan ole rakkaita ihmisiä. "Omia" rakkaita. Pelkään etten saa, en löydä. Tuntuu, että minua yritetään nyt pakottaa johonkin johon en pysty ja ahdistaa kuolemaksi. En vain ole valmis luopumaan. Kai tahtoisin olla taas niin kiltti ja mieliksi kun pelkään (uskon) ettei minusta enää pidetä.

En tiedä mihin suuntaan menisin, kun kaikki suunnat näyttävät olevan vääriä ja ovet paukkuu kiinni. Kuka tässäkin auttaisi? Taas toivoisin saavani pysyvän eläkkeen, ettei tarvitsisi yrittää, mennä mihinkään suuntaan ja pettyä enempää. Ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa ja huomion kohteena, kun ei se tunnu onnistuvan. Häpeä ja huonommuus on saanut minusta vallan nyt, en pystynyt taistelemaan noita vastaan. En jaksanut.

Kävin siellä kahvittelussa, enkä nyt pettynyt olekaan. Ahdistunut vain valtavasti. Puhuttiin varmasti puolitoista tuntia kaikenlaisesta...Ei kuulemma kannattaisi elätellä enää toiveita V:n suhteen ja kannattaisi jättää kyseinen ihminen "omaan arvoonsa", olla vain kuin ei mitään olisikaan.  Miten tässä vaiheessa jätät ketään, ei niin voi tehdä. V on ihminen joka olemassaolollaan estää palaamasta takaisin sinne kylmään maailmaani, jossa ei ole mitään kaunista eikä hyvää, pelkkää vihaa ja katkeruutta. En tahdo palata sinne takaisin. Pelottaa. Saisinko pitää edes tästä kiinni nyt? Onko minulta kielletty kaikki elämää ja elämänhalua ylläpitävä?

Ahdistaa tuo ehdotus, joutuisin tekemään omien tuntemusteni vastaisesti. En voi, en tahdo. Järkevää se voisi ollakin, ainakin joltain kantilta katsottuna. Miten voin luopua haaveesta luopumatta koko ihmisestä, miten voin elää sen ajatuksen kanssa ettei meistä tule mitään. Miten voin lakata tuntemasta. Mistä minä haaveilen nukkumaanmennessä, minkä takia herään aamuisin. Ehkä minä elän loppuelämäni yksin ja laput silmillä, en jaksa pettymyksiä enää.

 Jos olisi kanttia, päättäsin päiväni kun terapia loppuu, silloin se ei enää olisi kellekään haitaksi. Niin rohkea minä en kuitenkaan ole. En vain jaksaisi olla täällä, olen niin pettynyt kaikkeen. Kaikkiin. Väsynyt siihen, etten ymmärrä itseäni enkä elämää eikä kukaan selitä. Kaikkeni olen yrittänyt ja vähän enemmänkin, ja kaikessa silti epäonnistunut. Olen ollut mukava ihmisille, mukava itselleni, työstänyt kamalan paljon vaikeita asioita, ollut ahkera, rohkea ja sinnikäs. Rohkeampi, kuin koskaan osasin kuvitella pystyväni olemaan. Uskalsin luottaa siihen, että minusta voisi joku kiinnostua, joku voisi rakastaa minua. Uskalsin tuntea ja toivoa. Silti minulla on edelleen yksinäiset päivät,illat ja yöt ja turha elämä, jossa kukaan ei tarvitse minua. En ansainnut edes kunnon selitystä millekään. En sille miksi minut kiusattiin ja hakattiin täysin romuksi lapsena, en sille miksi minut jätettiin, miksi minun kanssani ei voisi olla mitään suhdetta. Kuinka pahasti ihmisillä ja elämällä onkaan oikeus loukata ja satuttaa.

Maanantaita.

Iik,  olen oppinut törsäämään. Ostin vaatteita ja tilasin Lush.fi:stä kalliilla saippuoita..sillä seurauksella että tili on melkein tyhjä. (Olen palasaippuafani, ja käsintehdyt saippuat eivät kuivata niin kovasti ihoa). Maksoin muka fiksusti vuokrankin jo hyvissä ajoin enkä odottanut seuraavaa kuntoutustukea. Säästötilillä on tietty vaan sinne ei nyt kajota, ei ennekuin on ihan pakko. Ne rahat säästetään johonkin isoon ja tärkeään. Huomenna olis taas käytävä hierottamassa noita koipia, siihen nyt saa onneksi maksuaikaa. Tilasin saippuat Miranda, Figs and leaves ja Rockstar. Melko voimakkaan tuoksuisia, ehkä vähän turhankin. Käyttöön pääsi Rockstar ensimmäiseksi, eikä se käytössä enää tuoksu niin voimakkaalle mitä aluksi olisi ajatellut. Kylppärissä tuoksuu jonkun verrran, mutta iholla ei juuri ollenkaan. Ehkä siinä pieni pettymyksen paikka. Mutta vaahtoaa reilusti, eli voi olla melko kestävä saippua.

On ollut sadepäivä. Aamulla heräsin ennen viittä ukkosen jyrinään, luulenpa, että se taas kohta tulee kaatosateineen, on jyrissyt moneen otteeseen tänään. Talonmies kävi avaamassa syöksytorvea, kun ei sieltä sitä vettä juuri ulos tullut, vaan suurin osa valui rännistä yli ja kasaantui lätäköksi takaoven eteen kastellen kaiken mahdollisen. Ei se nyt minusta vieläkään ihan kunnolla vedä mutta paremmin kuitenkin. Ei ihan joka sade valu yli sentään.

Päivätoiminnan suhteen olen ihan yhtä ulapalla vieläkin. Hävettää mennä sinne sen viime episodin jälkeen...Mutta onko minulla varaa antaa periksi? Voisiko asiat muuttua keskustelemalla. Tai voisinko noiden ihmisten avulla keksiä jotain muuta. Kun minä tahdon kehittyä ja kasvaa, olla parempi ihminen ja tyytyväisempi elämääni. Tahdon voittaa vaikeudet mitä elämässäni nyt on, en halua jäädä tämmöiseksi. Tämä ei ole mitään elämää. Mutta voimat loppuu, tuntuu että olen liian yksin silti vaikka sitkeästi tuollakin olen käynyt. En vain selviä yksin tästä elämänvaiheesta, siksi tuntuu ettei ole varaa polttaa mitään siltoja. Mutta apua on niin kovin hankala pyytää. Kun on jo kauan, lapsesta asti ollut ajatus, ettei minua kukaan halua auttaa pyyteettömästi, ei ole olemassa lähimmäisenrakkautta minulle ja mahdollisimman pitkälle yrittänyt pärjätä yksin. Että olen riesa ja vaivaksi jopa omille vanhemmilleni. Jos ei pärjää yksin, niin jääköön tekemättä. Koen, että ihmisillä on  joku oma lehmä ojassa siinä "auttamisessaan", että saavat käyttää minua hyväkseen omien tarkoitusperiensä toteuttamisessa, ja saavat määrätä elämästäni. Että haluavat auttaa vain silloin, muulloin olet omillasi.

 En kyllä ole enää yhtään varma, pystynkö enää käymään tuolla, olemaan sosiaalinen ja esillä edes tuon verran. Nyt tuntuu ainakin todella vastenmieliselle, kun jokainen liike huomataan ja seurataan. Kiusallista. Ja kun ei kiinnosta kommunikoida sen porukan kanssa, paitsi muutaman. Tuntuu, että minua inhotaan siellä, ellei jopa vihata.

Näin kaupassa yhtä tuttavaa, karjaihmistä entisestä elämästä. Yritin väistellä ettei olisi tarvinnut jutella vaan huonosti onnistuin. Tuntuu että tällä ihmisellä ei ole minää ollenkaan. On vain karja. Hiehot sitä ja hiehot tätä, oli nytkin hänen kuulumisensa, Eipä kovin paljoa jaksanut kiinnostaa, hymyssäsuin vain kuuntelin ja lipesin paikalta heti kun mahdollista. Minä ainakin tahdoin, että minun kuulumisia halutaan kuulla eikä vain sitä mitä eläimille kuului.

En jaksa/halua nähdä ketään.

Megaväsypostaus

Eilen alkoi viiden, vaiko peräti kuuden viikon terapiatauko, pitäisi yrittää olla vähän lomalla siitä hommasta kai itsekin. Kävin itkemässä pahaa oloani terapeutin luona ja olo vähän helpotti. Puhuin ahdistuksesta, omasta paskuudestani mahdollisena elämänkumppanina, valtaisasta mustasukkaisuudesta V.tä kohtaan, parisuhteesta vaikka ja mitä muutenkin, avioliitostakin. En minä ole koskaan oikein edes ajatellut mitä avioliitto oikeastaan tarkoittaa, olen kyennyt näkemään sen vain jonkinlaisena omistussuhteena ja vääristyneesti. Se on kuulemma tasavertainen suhde kahden ihmisen välillä. Juuri siihen tasavertaisuuteen minä en kykene. Olen poljettavana, unohdan itseni ja toteutan vain toisen toiveita ja tarpeita ja elän hänelle. Tai poljen toista itse. Tunnen olevani suoranainen peto.

Terapeutti yritti olla kannustava, muistutti siitä miten suurta ja tärkeää työtä nyt teen kun työstän näitä asioita. Että pitäisi antaa itselleen hyvää palautetta siitä. Saattaisi auttaa jaksamaan. Minä kyllä jo toivoisin jotakin palkintoakin tästä vuosien uurastuksesta. Terapeutti sanoi, että se ihan varmasti tulee vielä. En ihan jaksa uskoa. Sanoi, että mustasukkaisuus on merkki siitä, että on uskaltautunut ihastua ja jopa rakastua, mutta sillä on oma kääntöpuolensa sitten myös. En muista mitä tarkalleen sanoi siitä kääntöpuolesta. Onhan mustasukkaisuudesta tehty yhtä sun toista rikostakin, enkä ihmettele. Itsekin sekoan.

Pahoitin taas mieleni V:n sanoista eräässä fb-päivityksessä. En jaksa tuotakaan ihmistä nyt.  Minä en oikeastikaan ymmärrä mitä kukakin ja mikä tarkoittaa.  Ei kai pitäisi niitä fb-juttuja ottaa niin tosissaan ja yrittää tulkita, ne on kuitenkin vain sanoja, ilman eleitä ja ilmeitä. Nyt kun luen sitä kommenttia, ei siinä mitään loukkaavaa ole edes. Jostain syystä mieleni haluaisi tulkita tuolla lailla taas. Takerrun johonkin yhteen sanaan joka saa minut tuntemaan itseni ihan pöljäksi. Mikä hitto se saa ajattelemaan noin? Eikun niin, minunhan piti olla lomalla.

Tänään pinnani sitten lopulta kärähti päivätoiminnassa ja annoin kuulua. Meidät laitettiin siivoamaan. Menetin hermoni siihen jahkaamiseen, kuka tekee mitäkin ja hidasteluun ja siihen että mua ahdistaa noin näkyvä tekeminen. Ja ahdistuin siitäkin että sairaanhoitaja uhkasi punnita meidät ja sitä paasaamista liikapainosta en olisi jaksanut nyt kuulla. On muutenkin hankala olla itsensä kanssa, joku paasaa sitten sormi pystyssä että laihtua pitäisi. Sitähän minä en tiennytkään. Sanoin että mitä helvettiä varten näitä hommia ei voida ikinä suunnitella kunnolla, voi jumalauta. En siivonnut sekuntiakaan, menin ulos istumaan jäähylle ja lopun aikaa selasin jotakin ikivanhoja lehtiä ja lähdin ennen puoltapäivää pois eikä mua punnittu. Menin jotenkin taas takalukkoon.

 Kun olin lähdössä, sanoin sille sh:lle, että minä taidan lopettaa päivätoiminnan, en jaksa enää tulla tänne turhaan istumaan. Että minulla teetetään sellasia hommia, jotka kuuluisi jonkun siivoojan tehdä. Ja että en ymmärrä miksi tämä porukka on näin monenkuntoista, miksi on jotain kehitysvammaisia joukossa,että pystyttäisi varmaan parempaankin (ilman niitä). Vastaukseksi sain: kuka sun mielestäs on kehitysvammainen? "Sun mielestäs". Ei tuohon nyt kummosta päättelykykyä tarvita että huomaa kuka on ja kuka ei. Senkin sanoin, etten ymmärrä miten siellä pitäisi olla. Kun kaikki istuu siinä samassa tilassa ja odottaa käskyjä, välillä puhuvat paskaa niin että korviin ottaa ja minä haluan käydä heti toimeen. Sh:n mielestä tuo muu ryhmä ei ole osannut tukea minua ehkä riittävästi. No en minä nyt sellaista edes odottanut, yksinhän minä aina olen ja teen kaiken niinkuin parhaiten kykenen. Kuulemma se siivoaminen on joillekin harjoitusta, ettei ne kotona sitä saa harjoiteltua ja opeteltua. No ok, mutta entäs ne, jotka ei tarvitse/halua harjoitusta? Mitään ilmaista työvoimaa minä en ole.

Sanoin ettei mua kiinnosta vain kommunikoida niiden muiden kanssa, vaan haluan tunteen että menen jonnekin tekemään jotain järkevää. Vituttaa ja hävettää. Olihan sillä hoitsulla sitten muka ideoita kaikenlaisia. Väitti mun olevan niin ammattitaitoinen kädentaidoiltani että voisin vaikka päästä johonkin ohjaajaksi. Työkokeiluja sun muita...mistä minä tiedän mihin mun voimat riittää. Nytkin on jo jatkuvasti siinä jaksamisen rajalla.

Tunnenhan minä oloni aika ulkopuoliseksikin siellä. Muilla on tutut kuviot, tutut ihmiset. Ihan omat jutut. Minä en tunne ketään, silti minun pitäisi olla julmetun sosiaalinen. Enkä minä luota keneenkään.

Tunnen olevani ihan turha ja tarpeeton ihminen.  En missään tarpeellinen enkä kenellekään tärkeä. Tuo toiminta ei taida siihen asiaan auttaa, enemminkin turhaudun vain lisää, kun en pääse oikeasti eteenpäin askeltakaan. Pää on jatkuvasti kipeä ja paha olla, väsyttää ja kuvottaa. Elämään pettynyt olo. Päivätoiminnassa on nyt kahden viikon tauko, olisi mietittävä vieläkö jatkan. En oikeastaan enää haluaisi/jaksaisi, mutta onko muutakaan kun ei kotonakaan jaksaisi olla aina. Toisaalta mietin, että voisinko ohjata muita siellä askartelu/kädentaitopuolella..kun ei nuo ohjaajat juuri osaa kuin joitain simppeleitä askarteluja. Vaikka tuntuu ettei kukaan halua siihen tullakaan, kaikki inhoaa mua jo. Enkä minäkään ehkä pidä noista ihmisistä niin paljoa. Mun suunnitelmat ja yritykset kariutuu heti alkuunsa tai jopa ennen sitä. Minua pelottaa.

Sanotaan, että kun ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.  Mitäs sitten kun ne ovet aukeaa ja sulkeutuu samantien? Eivät oikeastaan edes kunnolla aukea. Kuulemma en saisi luovuttaa, olen vielä nuori ja on toivoa plaa plaa. Voi mitä paskaa. Kaikkien kuuluu sanoa noin, vaikka siitä ei ole mitään näyttöä. Eikö ne tajua miten epätodennäköistä oikeasti minun on saada elämäni raiteilleen. Varsinkaan jos en saa siihen mitään apua, oikeasti. Moni sanoo että voidaan auttaa ja ollaan apuna, mutta miten jos en tiedä yhtään mitä kannattaa yrittää, mitä haluan, mihin pystyn. Miksei siinä voi kukaan auttaa? Kaikki on kyllä auttamassa sitten joskus muttei nyt, ei ikinä nyt.

Juhannusta kuvina ja muutama ajatus.

 

Pyörähdin siellä kokolla. En tiedä kannattiko. Lyöttäydyin yhden päivätoimntalaisen seuraan, ja ehdin olla ehkä 10 minuuttia siellä niin tämä alkoi jo puuhata lähtöä. No minä lähdin houkuteltuna sitten samaa matkaa, ajattelin että yksinpä sitä sielläkin olisi ollut. Jotenkin kuitenkin harmitti. Ehkä olisi parempi ollut olla menemättä ollenkaan. Tai pysyä ihan vaan erossa kaikista, omissa oloissaan.

 

 

 

Aattopäivä oli pilvinen mutta illaksi selkeni.

 

 

 

 

 

 

Aaton myöhäisillan pyörälenkki.

 

 

 

 

 

 

Juhannus meni yllättävän mukavasti, olen jopa hetkittäin nauttinut vaikka jäinkin kotiin. Tunsin suorastaan pientä onnea ja tyytyväisyyttä istuessani pihalla neuleeni kanssa. Mielenrauhaa. Siivosinkin jopa ennenkuin oli ihan viimeinen pakko ja suunnittelin uusia käsityöprojekteja. Tänään joku on ahdistanut kuitenkin aika kovasti jo heti aamusta. Tekisi mieleni mennä vaikka tuonne:





 

Luulen että minua ahdistaa muumuassa se, kun en tiedä mitä tunnen. Eikä ole mitään mihin tarttua, mistä pitää kiinni.

Hurahdus ja juoksijapoijan paluu

Voihan hurahdus. Kävin kirjastossa lainaamassa yhden lehden ja pakko oli vielä vähän seurustella noiden  aakkostaulujen kanssa siellä.  Nämä lähtivät mukaan.

 

Tilanne on nyt tämä, ei hyvä. Musta mies juoksee tuolla makkarin oven toisella puolella. Tai juoksi, se päätti justiinsa pudota alas. Öljylamppu pääsi olkkarin seinälle. Jotenkin tuntuu että tuo eskimo muuttaa muualle, vähemmän on sittenkin enemmän.

Lapsetusta.

 

Tein tuollaiset sukat pyynnöstä eräälle päivätoimintalaiselle. Kokoa nainen, 7-veljestä jättiraita-langasta. Oli tyytyväinen mutta möin liian halvalla. En ole ennen tehnytkään tuolla Junasukkien mallilla isoja sukkia. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka meinasi stressata välillä. Kuva on otettu yöllä ja on hiukan huono väritykseltään.

 

Taannoin uhosin lopettavani koko päivätoiminnan, vaan PÖH. Minähän en luovuta. Menin tänäänkin vaikka normaalisti kävisin vain torstaisin. Tällä viikolla kun ei ole terapiaakaan niin ajattelin kävästä kattomassa mitä siellä tapahtuu. Kun ohjaajat on molemmat lomalla, meidän kanssa oli paikan psyk.sairaanhoitaja, nuori nainen. Pidettiin (taas) tietokilpailua, käytiin kirjastossa ja kahvilassa jopa:O Oli ihan kiva päivä vaan kyllä väsyttää. Viime yönä heräsin taas johonkin huutopainajaiseen, mutta sain unen kuitenkin melko pian. Nukkumaan mennessä mieleen nousi niitä onnettomuusasioita vielä,  myötätunto taas heräsi toista kohtaan. Olo oli hiukan haikea ja kaipaava, niin se alkoi sitten tuoda muitakin tunteita perässään.

 

 

Kirjastossa oli myynnissä näitä:

 

 

 

 

En voinut vastustaa kiusausta, neljä euroa pulitin näistä kahdesta. Melkein liikutuin, näitä kuvia katselin silloin lapsena koulun seinällä niin monet kerrat, ainoita kivoja muistoja ala-asteelta, ehkä koko peruskoulusta. Yläaste oli jo aika huonoa aikaa, siitä ei ole tainnut jäädä yhtään hyvää muistoa. Koin vain olevani outo ja hyvin epävarma kelpaavuudestani, viallinen enkä oikein tiennyt missä saisin oll. Pelokas. Olisi näitä ollut vielä joitakin muitakin, mutta nämä puhuttelivat. Saatan kyllä huomenna käydä uudestaan katsomassa haluaisiko joku tulla vielä mukaan. Ehkä haen sen "neekerin" joukon jatkoksi. Jos niitä vielä on. Bambikin olisi kiva mutta sitä ei ollut. Tämä lappalainen oli kaikista kivoin silloin lapsenakin.

 

 

Tuohon ne sitten pääsivät, eteisen seinälle. Näyttää ihan koulun eteiselle nyt. Tuntuu vähän hölmölle pitää noita seinällä, kun ei ole lapsia mutta pidän kuitenkin.

 

Minua taisi viehättää kaikenlaiset kuvat ja piirtäminen jo lapsena, vaikka ei minulla mitään piirtämisen lahjaa ole. Kirjoittaakin tykkäsin, ainekirjoitus oli lemppari. Paperinukkeja hamusin ja  piirsin itse niille vaatteita. Keräsin sitä Rakkautta on-sarjakuvaa yhdessä vaiheessa, jossakin naistenlehdessä sitä julkaistiin. Harmittaa kun ei ole tallessa noita.

 

Juhannussuunnitelmat on edelleen auki. Auki ne taitaa jäädäkin. Kunpa voisin edes tehdä kunnon kävelylenkkejä.. En minä välttämättä minnekään haluaisi edes lähteä sen kummemmin, mutta kun ei täällä kotonakaan ketään ole.