Kiltteyden loppuhuipentuma.

Nyt on mitta täyteen toisten miellyttämistä ihan täysin. Yksi haluaa udella toisten asioita ja puhua niistä, toisille pitäisi olla juomaseurana, yksien mieliksi pitäisi järjestää syömisensä ja ruokavalionsakin vissiin ja joillekin olisi kai parempi kun olisin hiljaa ja näkymätön. Yksi haluaa mun olevan aina iloinen ja hyvällä tuulella, toisen mieliksi pitäisi alkaa seurustella. Yhdelle pitää kuunnella ja ymmärtää lapsia ja lapsijuttuja. Jotkut pitää kaatopaikkana eivätkä kuuntele sanaakaan mitä minulla olisi sanottavana. Välillä tuntui jo, että kierrän avaintakin väärin asuntoni ovessa jonkun mielestä.  En minä ole täällä toisia varten, en jaksa kumarrella joka suuntaan. Ei minuakaan kukaan kumartele. Enkä minä voi alkaa ystäväksi kenellekään, ellei minusta välitetä. En voi antaa sellaista mitä en itse saa, en voi jaksaa tukea ja kannustaa, jos oma takki on täynnä yksinäisyyttä, surua ja pettymystä, kelpaamattomuutta.

Oon ollut melkein kolme vuotta yksin kotona, välillä sanomatta päiväkausiin sanaakaan kellekään. Nyt kun tahtoisin jotain muuta ja vähän jaksaisin, minä saan jotakin tuollaista. Tahtoisin vain, että joku jo juttelisi kanssani. Huomaisi. Ei odottaisi aina jotakin, juoruja tai terapeutin palveluja. Tai jos pyytää jonnekin seuraksi, minä jään kolmanneksi pyöräksi tai yksin. Kaikille pitäisi olla jotain muuta mitä olen, olla juuri sitä mitä ne toivoisi.

Ei enää tätä.

Tämä utelijatuttava alkoi sunnuntaina pohtia, että kukahan se yksikin nainen on jonka on nähnyt kulkemassa ja kovasti olisi kiinnostanut saada tietää muutakin. No tämä nainen sattuu kulkemaan siellä päivätoiminnassa, ja tuo yritti urkkia että onkohan se joku mt-ongelmainen. Tunsin suurta vahingoniloa ja tyydytystä, kun en kertonut oikeastaan mitään, vaikka tiesin kaikenlaista. Sanoin sitten vain etunimen ja sen että asuu mua vastapäätä, enhän minä niiden muiden kävijöiden asioista saa mitään muutenkaan puhua. Niihin mt-ongelmaepäilyihin sanoin vaan siihen suuntaan että "noo se on vaan sellainen omanlaisensa persoona.". Ei saanut minusta mitään irti. Ei tuo ihminen tarvitse tuon enempää tietoa tästä asiasta. Joka kerta kun saa tilaisuuden, kyselee yhtä sun toista joidenkin asioista, mitä on kuullut jostakin mutta ei tiedä ihan kaikkea. Yrittää hankkia täydentäviä tietoja minulta, joka en tapaa ketään enkä käy oikeastaan missään. Se kuulee kaikkea työssään ja sitten pohtii noita vapaa-ajallaankin, esim. miksi joku myy jotain omaisuuttaan. Mistäs minä tiedän enkä jaksa pohtia enkä arvailla. On hiukan sellainen olo että hohhoijaa, käypä kysymässä. Kun en halua omiakaan asioitani leviteltävän, niin en tee sitä muillekaan.Aika kuluttavaa tuollainen seura, eikä tämä kuuntele puoliakaan siitä mitä sanon. Ja mulla on huono omatunto, koska en halua ystävystyä tuon kanssa enkä jaksa muutenkaan viettää aikaa, kun koen olevani vaan joku, joka ei kiinnosta ihmisenä. Hyödyke. Ei mun seuraani juuri muunlaiset ihmiset edes pyri.

Kerroin joskus aiemmin, parikin kertaa, siitä yhdestä ihmisestä päivätoiminnassa joka vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut minusta ja tutustumisesta, jutustelusta eikä ollut vailla mitään sen kummempaa. Ei halunnut alkaa purkaa huoliaan tai kertoa mitään traagisia kohtaloita. Se tuntui mahdottoman hyvälle, ihan helvetin tärkeälle.  Ehkä kaipaisinkin sitä huomiota enempi miehiltä, koska tuntuu, että eron jälkeen meni kaikki arvostus ja kelpaavuus naisena, miehille. Tai oikeastaan tämän V:n jutun jälkeen romuttui aikalailla ne viimeisetkin rippeet.