Luukku 24

 

 

 

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan...Tämä kaipaisi kyllä jotain värssyä kaverikseen, mutta en millään keksi enkä löydä sellasta. Ehkä kuva kertoo jotain.

 

 

Lankee lumi jouluinen,

putoo hiljaa, seuloen

himmeätä hohdetLankee lumi jouluinen,

putoo hiljaa, seuloen

himmeätä hohdettaan

yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen

yli sydänmurheiden

niin kuin talven talttumus,

tyhjä tyyni valkeus.

L. Onervataan

yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen

yli sydänmurheiden

niin kuin talven talttumus,

tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva

 

 

 

Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva

Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus. Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva        

L. Onerva

23.luukku Kylmää valoa

 

 

22.luukku: Ei viekkauvvella eikä vääryyvvellä

 

 

 

 

"Olemme köyhiä poikia. Pyyvämme lanttia ja tähteemme kynttilänpätkää."

 

 

 

Sanna Koiviston suunnittelema Tiernapatsas.

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 21: Tarkkailija

 

 

 

20.luukku: Kuu kurkistaa

       

 

 

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Viktor Rybeck: Tonttu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 19

 

En nyt keksi tälle kummempaa otsikkoa. Marraskuinen tunnelmakuva olkoon tämä, paikkana Oulun keskusta.

Luukku 18: Siellä virtaa joki

 

 

....sieltä sydän löytää kultaa, lauloi Aknestik joskus muinoin. Kuvattu 14.12.

 

 

Luukku 17: Kimpassa

 

 

Tänään teki mieli palata hieman kesätunnelmiin. Muutaman vuoden takainen kuva.

Luukku 16: Auringonkultaa

 

Ei olla huomavinaan tuota aurausviitan päätä.

Luukku 15: Heijastus

 

 

 

 

Viimenkin on päässyt kuvaamaan ihan talvisia maisemia eikä mitään kuralammikoita ja märkiä risuja. Ihan kuin tuo aurinko heijastaisi orastavaa parempaa aikaa. Ehkä toivoa, tuollalailla varovasti kurkkien.

Suuttumus

Tänään hoitajalla avauduin aika huolella, kun tuli puheeksi se epäkelpo psykiatri. Sanoin, ettei tuo työskentely onnistu, kaiken sen paskan ja piittaamattomuuden takia mitä sain. Ei mun tule mennä sinne peloissani eikä kantaa tuommoistakin taakkaa vielä omilla harteillani. Sanoin myös, että en minä halua enää olla ees koko paikkakunnalla. En jaksanut enää esittää. Johan minä oon pari vuotta tässä niellyt jokapäiväistä ahdistusta omasta selviämisestäni tässä elämässä, puoleentoista vuoteen ei oo edes ollut ketään kelle kunnolla kertoa yhdestäkään huolestaan. Ne ihmiset piti mua vaan pilkkanaan, vaikka mulla oli hätä jo vuosi sitten.

Nyt en tiedä mitä tuosta avautumisesta seuraa, ehkä joudun ulos sieltä. Taitais olla enempi helpotus. Mutta mitäs sen jälkeen? En minä tiedä miten siellä pitäisi olla, kun en oikeastaan edes halua. En oo halunnut koko aikana. Sanoin, että ne ihmiset saa ihan itse tulla pyytämään multa anteeksi. No eihän ne tuu, mutta en enää suostu vaan hymyilemään nöyrästi kaikelle helvetin paskalle, mitä toiset ihmiset mulle tunkee nenän eteen. Itse oon pyytänyt anteeksi jokaista jalanjälkeänikin tässä maailmassa, kun ei nekään oo tuntunut mahtuvan tänne. Tekis mieli sanoa, että hävetkää jo. Tekis mieli sanoa niin ihan kaikille pikku paskiaisille ja potkia takaisin. Oon muutenkin niin helvetin kyllästynyt tähän paskaan elämääni. Monena aamuna niellyt senkin turhautumisen, kun uusi päivä on, mutta ei tarjoa yhtään mitään, paitsi murehtimista ja huolia. Enkä löydä mitään muuta, en keksi. Kaappien siivous ei vastaa ihan käsitystäni elämän syvemmästä sisällöstä, joidenkin mielestä sen pitäisi riittää. Sekin suututtaa. Kai mullakin nyt joku virka tässä maailmassa on tai ylipäänsä saisi olla?

Oon elänyt sykkyrässä monta viikkoa jo, pystymättä oikein mihinkään mukavaan. Eihän mulla oo oikeutta siihen, koska pahoitin äitini mielen. Oon huono lapsi, kun en miellytä kaikkia. Ehkä silti teen sen runokirjan vielä joskus vaikka piruuttani. Näkevät, että minutkin on jostakin puusta veistetty, oon ihan oikea elävä ihminen, vaikka mulla ei oo saanut olla mielipiteitä eikä henkäystäkään kuulua koskaan.

Tämä tuntuu nyt semmoselta aiheelta, että palaan tähän vielä aika monesti.

Luukku 14: Valot

Valhe valuu korvista

Tuntuu, että elämä on ajanut mut seinää vasten. Asiat vyöryy käsittelemättöminä esiin, enkä jaksa taistella vastaan, annan niiden tehdä tehtävänsä. En minä rikki mene, kunhan toiset ihmiset antaisi mun olla, eikä vaatisi olemaan pirteä. Eivät vaadi yhtään mitään.

Mulla on tapana tehdä pitkiä kävelylenkkejä itsekseni ja pohtia, kohdata siellä asioita ja noita patoutumia. Yhtenä päivänä tässä lähdin tuonne hautausmaan suunnille kävelemään, siellä ei ole ketään. Matkalla yhtäkkiä nousi pintaan se, miten ikävä mulla on ollut asioita monta vuotta. Aina. Ikävä kavereita, ikävä mummua, kissaa, lehmiä., isää. Omaa elämää. Ehkä vähän omaa lastakin. Kävelin sitten hautausmaalle kun en osannut muuta kuin itkeä, siellä kukaan ei nähnyt. En minä oo koskaan voinut sanoa, että on ikävä. En vaikka mummun kuolemastakin on jo melkein 20 vuotta. En minä tiennyt, että mulla on ikävä.

Mun tunteet on sivuutettu aina. Ei niistä oo kukaan välittänyt, mulle on saanut tehdä ihan kaikkea paskaa ja olla piittaamatta seurauksista. Miten mun tekisikään mieleni sanoa jollekin päin naamaa, että on tässä mullakin tunteet. Ettei mulle voida vain tulla sanomaan, että oopa nyt iloinen äläkä tuommoinen ja että ei sulle nyt anneta mitään, voi voi mutta sinä et saa suuttua siitä, etkä edes harmistua. Sulta rikotaan lapsena sun tärkeät, muistorikkaat esineet, eikä sekään saa tuntua missään. Ei kiinnosta ketään. Eikä kenenkään tarvitse vastata asiasta, paitsi minun. Minä oon se, joka tekee väärin, kun ilmaisen mielipahani. Minut on sivuutettu ihmisenäkin.

Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle, onpas vastenmielistä. En tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Kun se pahan mielen purkaminen ei tunnu riittävän, enkä jaksaisi niitä muka-iloisia juttujakaan keksiä ja kommentoida niitä, hymyillä väkisin. Koska niistähän siellä puhuttaisi, jos en ota itse puheeksi jotain muuta. Ymmärretäänköhän siellä, kuinka kipeä olo mulla on?  Että se kipu ei mene pois hymyilemällä ja painamalla piiloon, vaan kohtaamalla. Suoraansanoen pelottaa mennä sinne. Niinkuin mun tulevaisuus olisi noiden ihmisten käsissä. En voi antaa sitä niihin käsiin. Voinko kertoa mitään ilman, että se tulkitaan ja kirjataan joksikin, joka kääntyy mua vastaan. Tuolla on tapahtunut niin paljon selvittämätöntä ja kurjaa, silkkaa valehtelua, yksinjättämistä, tökeryyttä, loukkaamista,  lupausten pettämistä josta kukaan ei vastaa, että minä en ole halukas sitoutumaan mihinkään enkä avautumaan asioistani. Ei ole puhdas pöytä tuo, se on taakka mun harteillani. Ei noin voi tehdä.

En halua ylipäätään ihmisiä tähän tökkimään, "no etkö nyt piristyisi ja olisi positiivinen"-jutuillaan. Enkä toisaalta halua enempää noita avuntarvitsijoitakaan elämääni, kun minä oon kaiken nyt antanut. Olisko jo minunkin vuoroni saada jotain itselleni? Tekisi mieleni sanoa mm. perheenjäsenilleni, että hävetkää. Mullakin on perkele tunteet.

Luukku 12: Vaahtopää

 

 

 

Luukku 11: Moment of peace

 

Tämä ei nyt ehkä aukene kovin hyvin muille kuin mulle. Tämä otettiin joulunavausiltana Oulussa, ja toki tuolla oli kova puheensorina ja pulina. Kun poliisiauto pysähty tuohon, puheensorina tai äänenvoimakkuus laski huomattavasti.  Ihan vain tämmönen herkkäkorvaisen pieni havainto, minusta se oli ehkä hiukan maagista.

 

Muuten tuo kuva on kyllä sellanen, että menee silmät kieroon. Jotenkin hassusti rakennukset vinossa eikä kyllä oikein rauhallinen kuvana, ainakaan minusta. Suttunenkin. No, elämä on.

Luukku 10: Mollukka

Ei haittaa

Oon alkanut viettää jonkinlaista retriittiä tässä elämässäni. En tee yhtään mitään, mitä en ihan oikeasti halua eikä kiinnosta. Aioin ottaa selvää, mitä oikeasti haluan ja mistä tykkään. Mun elämä on mennyt ihan liikaa muiden miellyttämiseen ja toisten pillin mukaan tanssimiseen. Takki on niin tyhjäksi kaluttu ja kulunut, ei oo enää mitään mitä antaa yhtään kenellekään. Se on vielä käännetty väärinpäinkin, että on ollut pintaa mitä kaluta. Noh,tämänhetkinen tulos on sitten totaalinen yksinäisyys ja ahdistus. Ei vain oo yhtään ketään, kelle voisi olla sitä mitä oikeasti on. Ei voi kertoa kellekään yhtään mitään itsestään ja elämästään.

Kesällä puhuin äitini kanssa puhelimessa. Äiti kertoo iloisesti omasta elämästään, ei tiedä yhtään mitä mulle kuuluu, ei kysy mitä mulle kuuluu monen vuoden jälkeen. Se selittää omasta kissastaan, ei kysy missä mun kissani on. On kuin mitään ei olisi tapahtunut mun elämässäni. Ehkä mun elämää ei ole olemassakaan. Ehkä sen mielestä mun elämässä ei oo voinut tapahtuakaan mitään mainitsemisen arvoista, vieläkään.

Kunpa mulla olisi edes se yksi ihminen, johon voisin yrittää luottaa. Hoetaan, ettei toinen ihminen tee onnelliseksi, pitää osata olla onnellinen yksin. Ehkä oon sitten jotenkin epäonnistunut, mutta en jaksa enää yrittää olla onnellinen yksikseni. En jaksa kieltää itseltäni ja toisilta sitä, että minäkin kaipaan toisen ihmisen, miehen, seuraa, huomiota ja kosketusta. En jaksa esittää muille, että kaikki on hyvin, kun ei oo ollut enää pitkiin aikoihin. Olla iloinen ja positiivinen, koska muutkin on. En minä oo semmoinen.

Oon yrittänyt olla, että ei haittaa. Ei haittaa, vaikka mua heitellään mt-puolella kuin märkää lapasta. Eikä sekään, että kaikki ihmissuhteet perustuu esittämiseen tai asioiden kieltämiseen. Missään ei oo tilaa sanoa mitä oikeasti ajattelee, ei tilaa olla romahtanut ja loppuunkulunut. Pitää vain yrittää ja koittaa keksiä elämälleen suunta kaikesta huolimatta. Ei tunnu missään, on hymyiltävä, koska "sullahan asiat on loppujen lopuksi hyvin". Miksi en sitten oo onnellinen, jos mulla on asiat niin hyvin?  Noita kliseitä hokee ihmiset, joilla on koti ja perhe, hyvä ja turvallinen lapsuus ollut, on töitä. Ei ne tiedä, millaista on, kun noita asioita ei oo. Ei ne tiedä millaista on, kun elämällä ei oo mitään tarkoitusta eikä sitä löydy. Vaikka kuinka yrittää olla onnellinen ja iloinen.

Pitäisi jatkuvasti "mennä jonnekin". Tuota kysytään siellä hoitajallakin joka kerta, että oonko käynyt missään. Ts. oonko paennut yksinäisyyttäni minnekään, juossut tuli hännän alla pakoon, etten tuntisi itseäni yksinäiseksi. Ihme, ettei aleta ehotella päivätoimintaakin uudestaan, että voisin sielläkin kaiken päivää hymyillä ja olla teennäisesti kiinnostunut muiden ihmisten asioista. Kantaa muiden taakkoja. En mä nää mitään muuta syytä edes olla siellä, paitsi olla hyödyllinen ja muita varten.

Ei nuo asiat korjaa yhtään mitään mun elämässäni. Ei positiivinen ajattelu eikä auringonpaiste eikä toisten ihmisten sanat ja hymyily eikä joutavista asioista puliseminen ja ajan hukkaaminen siihen. Eikä varsinkaan oma feikkihymy.

Luukku 9: Huurtunut

 

 

 

Vanha kansa sanoo, että "mitä Annana katolla, sitä Vappuna vaolla." Vettähän tuo sataa, vaihteeksi. Tämä kuva on jostakin syksyn ekoilta pakkasilta, niinkuin aika moni näistä kuvista. Eipä tuolla vesisateessa tuota kuvattavaa oikein paljoa löydy...

Luukku 8

 

"Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää. "- Sir Leslie Munroe

 

 

 

 

 

Joka kuvassa mulla on jotain risuja...

 

 

Luukku 7: Taivas lyö tulta

 

Iltaruskoa 16.10.2015
 

 

 

Luukku 6: Kauneinta Suomessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 5

 

Lokakuinen sateenkaari.

 

 

 

 

Luukku 4: Epelit

 

Melkosia epeleitä nuo, tuolla hyisessä vedessä uiskentelivat viimeiseen asti.

Luukku 3: Illuusio

 

Luukku 2: Jäätynyt

 

Tämä nyt ei oo mikään joulun ajan aihe eikä enää muutenkaan ajankohtainen, kun maa on taas vaihteeksi valkeana ja ruska ollut ja mennyt. Minusta tämä on vaan kaunis.

 

 

 

 

 

Onhan tämä aika haikeakin. Tässä kuvanottopaikalla oli vielä kesällä vanha hirsinen talo vanhoine pihapuineen. Nyt pystyssä on vain savupiipun hormi ja lumen alla kasa törkyä. Piha on raivattu uusien rivitalojen tieltä.

 

 

Joulukalenteri: luukku 1.

En löytänyt mieleistäni joulukalenteria, niin sen innoittamana teen sen tänne. Eli "luukussa" joka päivälle itse ottamani valokuva.

 

 

 

 

 

Rotuaarin jouluvalot Oulussa. Huomatkaa karanneet ilmapallot.

 

 

Muuten elämä on jotenkin niin kaoottista, etten oo tännekään jaksanut kirjoitella. En saa oikein mistään ajatuslangasta kiinni..mutta mennään nyt vaikka sitten näin kuvien matkassa.

 

Tie ite.

Nyt oon tajunnut, miten paljon mulla on vielä työstettävää ja tehtävää itseni kanssa.
Miten elää, kun ei tiedä miten ajatella? Kun kukaan ei vaihda kanssasi yhtään ajatusta,ei puhu, ei kerro miten asioita ja tunteita käsitellään omassa päässään. Ajatukset seilaa keskeneräisinä vailla mitään tyydyttävää lopputulosta ja törmäilee toisiinsa. Kaikesta on ihan ymmällä, saako niin ajatella, saako tuntea. Sattuu ja viiltää, kun ei ole lupaa. En tiedä mihin on, en osaa. Takaraivonalkuttaja ei anna edes levätä ja nukkua, koska asiat on kesken. Nyt ymmärrän, miksi tavarat on mulla hujanhajan ja asiat jää kesken. Siksi koska en osaa viedä asioita loppuun edes omassa päässäni. Tekeekö se musta huonon ihmisen? Miksi mut jätettiin yksin selviämään tuollaisen keskeneräisyyden kanssa.

Mahtaako tämä hankaluus koskaan loppua, tätä rämpimistä ja taisteluako saa lopun ikäänsä käydä ja unohtaa kaiken muun. Unelman paremmasta elämästä, elämästä ylipäätään. Ehkä musta ei olekaan siihen. Entä jos en koskaan jaksa, muut ihmiset vaatimuksillaan ajaa mut upoksiin enkä osaa sanoa ei. En minä tiedä missä mun jaksamisen raja menee, se tulee joka kerta yllättäen vastaan. Tämä tuttavani päivätoiminnasta soittelee yhtenään, viikottain, nyt jopa monta kertaa viikossa, kun muutti tuohon lähemmäs. Aina sillä on joku ongelma, enkä eilen jaksanut vastata sille enää, en soittanut edes takaisin. Sen puhelin ei toiminut viime viikolla, niin se tuli sitten mun ovelleni tietenkin. Että saisi soittaa sinne ostopaikkaan ja ei sillä toki sitä numeroakaan ollut, niin mun piti se sille etsiä. Jokanen tapaaminen sen kanssa päättyy siihen, että hänelle pitäisi joku palvelus tehdä. En minä mitään tiedä enkä jaksa enkä halua auttaa yhtään ketään. En halua tietää onko ja miksi televisiossa ei oo lähetystä, en halua muistaa juna-aikatauluja, en halua tietää enkä pohtia miksi jonkun tietokone ei toimi. En.

Sillon viisi vuotta sitten kaikki meni säpäleiksi. En minä oo löytänyt itselleni uutta alkua. Missä se on? Onko se jonkun toisen kanssa vai yksin. Mistä se alkaa. Ehkä sitä ei ookaan, on vain rämpimistä tässä samentuneessa vedessä. Jatkuvasti vain odotuksia ja vaatimuksia, jopa läheisiltä. Itsestä tuntuu, että katkeaa selkäranka tuen puutteessa. En minä jaksa olla koko ajan vahva, mutta mitä vaihtoehtoja mulla on. Ei mun heikkouttani ja avuntarvettani kukaan hyvällä katso. Ei sitä oo olemassakaan. Jos sanoo vaikka, että väsyttää, niin kommentti on jotakin "no, sun pitää mennä nukkumaan" tai käsketään mennä ulos ja vaikuttaako vuodenaika. Tai ei sanota mitään. Sitten vaaditaan vähän vielä lisää asioita. No ei vaikuta, se vaikuttaa että ihmiset soittelee mulle, avautuu asioistaan, omista kuormistaan tai höpöttää jostakin tyhjästä ja minun pitäisi kantaa ne kaikki kohtalot omilla harteillani. Ei tämä voi jatkua näin. Takki on ihan tyhjä ja loppuunkulunut, loppuunkaluttu. Niinkuin olisin joku fakin' automaatti, joka tietää kaiken ja järjestelee koko elämänsä sen mukaan, mitä muut toivoo ja odottaa. Mun toiveet tyrmätään heti.

Aloitin viime viikolla kirjoittamaan aamusivuja. Niiden sivujen ideana on tyhjentää päätä heti herättyä, eikä tarvitse kanniskella kaikkia huolia ja ahdistuksia koko päivää. Eli siis tajunnanvirtaa kolme sivua A4:ia. Kirjailijat käyttää tuota ideoiden löytämiseen, mutta minusta se toimii kyllä ihan muillekin. Ainakin mun oloani on pikkusen keventänyt. Joku on käyttänyt sitä erokriisinsä purkamiseen. Olisinpa minäkin tuon hoksannut aikaisemmin. Ei noita kyllä taitaisi tulla tehtyä, jos olisi aamulla herättävä työhön tai jonnekin...

Illalla olisi taas sanataideryhmää. Tuo sanataideporukka on ainoa, jossa joku on kiinnostunut oikeasti jostakin mun asiastani. Siellä joku kysyy, että mitäpäs sulla olis sanottavaa, eikä kukaan vaadi liikaa eikä vääriä asioita.Viimeksi palaute tehtävästä ja taidoistani oli niin hyvää ja vilpitöntä, etten osaa edes uskoa. Tuntuu hirveän vaikealta ja aika vastenmieliseltäkin ottaa vastaan tuota. Pelottaa lukea omia tekstejään. Entä jos ne onkin oikeasti niin huonoja, mitä itse ajattelee. Entä jos ei ookaan. Tämäkin teksti tuntuu ihan tyhmältä soopalta. En haluaisi kenenkään näkevän, miten ahdistunut oon siinä tilanteessa, ja ylipäätään elämässä.

Peto on irti!?

Tuosta torstaista tulikin sitten mahottoman mukava ilta. Syötiin ja juotiin, juteltiin ja tämä Heikkinen olikin tosi mukava ja helposti lähestyttävä ihminen. Eikä siinä esityksessäkään mitään vikaa ollu, tunti kulu ihan hujauksessa. Pelkäsin ja hermoilin etukäteen aivan kauheasti koko iltaa. Pelkäsin mokaamista noiden uusien ihmisten kanssa ja että pilaan koko illan jotenkin ja sitten kaikki vihaa mua ja plaa.

 Meidän ryhmän ohjaaja totesi mulle siellä kahvittelussa, että istupa sinä tuohon, tätä näyttelijää vastapäätä. No minä tein työtä käskettyä, vaikka kyllä kävi mielessä, että piiloonhan tässä pitäs päästä oikeasti. Ei tullut kysyttyä, mikä sillä oli siinä ajatuksena...  Ajattelin kuitenkin siinä, että mitähän minä tässä ujostelen tuotakin, ihan turhaa ja typerää. Kysyin siltä yhen asian siihen esitykseen liittyen, kun jäi vähän vaivaamaan. Lopun aikaa lähinnä kuuntelin mitä se puhu muiden kanssa ja unohdin sen toisen kysymykseni kokonaan. Nyt mulla on ollu koko ajan vähän sellanen ihmeellinen olo, vähän hämmentynyt ja samalla kuitenkin sisäisesti rauhallinen. Semmoinen niin syvä sisäinen rauha ja vakaus, jota ei kukaan voi multa viedä. Olin suorastaan tempaistu niin korkealle ja kauas omalta mukavuusalueeltani, ja nyt tuntuu, etten ehkä halua palatakaan takasin ja vähän leijun. Tuntuu, kuin joku olis naksahtanu mussa sinä iltana kohilleen, en vain oikein vielä oo varma mitä se oli. Ehkä siinä oli sitä, että en ookaan huonompi kuin muut, ettei tarvitse ollakaan.  Ettei niin tarvitse ajatella ikuisesti, vaikka sen olisikin joskus oppinut. Muutenkin ollut sellainen olo, että oon päässyt jotenkin "irti".

Nyt viikonloppuna näin unen, jossa tämä kurssin ohjaaja suuttui mulle aivan kauheasti. Vissiin se pelko ja stressi hyväksytyksi tulemisesta purkaantui sitten noin.

 

 

 

 

 

 

 

 

Oon hypännyt johonkin kelkkaan nyt, tuon sanataidekurssin muodossa, joka vie mut näemmä minne tahansa.  Ehkä se oikeasti on niin, että kun oppilas on valmis, opettaja saapuu paikalle.

 

 

 

 

 

 

 

.

Apuva.

Ajattelin mennä tällä viikolla katsomaan Pekka Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologin Lause. Viime syksynä näin Heikkisen Näillä mennään-esityksen, ja olin aivan haltioissani siitä karismasta, eläytymisestä, sanoista ja kaikesta, pakko nähdä tämäkin. Miten hieno kieli meillä onkaan, kun se osataan sanoa ja esittää oikein. Meillä olis silloin samaan aikaan sanataideryhmän kokoontuminen, mutta nyt sovittiin, että kokoonnutaan sen esityksen jälkeen nyyttikestit-periaatteella keskustelemaan esityksestä. Sinne tulee todennäköisesti myös joitakin näytelmäpiirin tyyppejä. Mutta jännittävintä siinä on se, että itse tämä Pekka Heikkinen tulee sinne mukaan myös! Voi miten mua jo jännittää. Mitenhän siellä pitäisi olla....osaankohan olla mitenkään. Apuva.

Oon saanut sieltä ryhmästä voimaa ja jaksamista, aina vähäksi aikaa. En minä mitään oo osannut juuri kirjotella, tehtävät on mulle kamalan vaikeita. Mutta meen sinne yllättävän innolla. On ollut kiva ja jotenkin lämmittävää kuulla "mukavaa kun tulit mukaan". Enemmän kuin sen yhden kerran. Siellä keskustellaan ja puhutaan ihan valtavasti, tämä ohjaaja on valtavan innostunut ja tekee tosi sydämellä sitä hommaa. Semmoinen kuusikymppinen mies. Eläytyy ja kertoo hauskasti, pitää huolta vähän kaikesta ja kaikista. Siellä ei juuri tehdä tehtäviä, ne annetaan kotiläksyksi. Ne joita en osaa. Tai kai osaisin, mutta kun en saa ajatusta kasattua enkä osaa tyhjentää mieltäni ja keskittyä. Koko ajan vain yksi iso huoli ja murhe mielessä. Enkä oikein tunne tietäväni tarpeeksi mistään, että voisin kirjotella mitään tarinoita. Eihän mulla oo varmaan tarpeeksi elämänkokemustakaan. Se ohjaaja kovasti yrittää kannustaa ja innostaa, sanoo, että joku päivä vielä kirjoitat niin, ettet huomaakaan siihen menneen koko päivän. Viimeksi vein sinne kirjoitelman raakileen, enkä lukenut sitä muille, kun ajattelin sen tulevan vielä valmiimmaksi. Ei se taida tulla, kirjoitan sen puhtaaksi ja luen sen tyhmän raakileen. Sekin hävettää, kun en tunnu saavan mitään aikaan. Osaan kirjottaa pääni sisällöstä ja sielunelämästä vaikka tuntikausia, mutta kun pitäisi kirjoittaa tietystä aiheesta ja fiktiivistä tekstiä...en osaa. Painin koko ajan alemmuuden ja huonommuuden tunteitteni kanssa tuolla kurssilla, ja nyt varsinkin, kun se näyttelijä tulee sinne tapaamiseen. Mahdanko noista milloinkaan päästä. Tekisi mieli muuttua seinätapetiksi siellä. Mieli puntaroi, menenkö omana itsenäni vai seinäkukkana, joka toivoo ettei kukaan huomaisi ja pukeudun sen mukaan. Mikä edes on mua omaa itseä, oon mennyt vähän hukkaan itseltäni uudestaan. En taida enää osata muuttua seinätapetiksi.

Oon ollut viime päivät kuitenkin melko pahoilla mielin, syyllinen ja ahdistunut, uni ei tule tai jää liian lyhyeksi. Joku kiertää pääkopassa ja kiristää rintaa ja kaulaa. Inhoan näitä iltojani, ihan helvetin pitkiä ja kyllästyttäviä ja ahdistaa mennä nukkumaan. Päivät yleensäkin on kauhean pitkiä. Nyt mulle siellä mt-vastaanotolla sanottiin, ettei kukaan siellä ole sanomassa, että kuka saa olla ja ketä hoidetaan. Että ne hoitajat on siellä auttamassa. Kertaakaan en tämän vuoden aikana kuullut noin kenenkään sanovan, yksin on koittanut rämpiä. Olin jo kuopannut sitä ajatusta, että enää mitään edistystä tapahtuisi. Että tämä on mun vointi ja tämä se tulee olemaan, jos en itse osaa korjata sitä eikä kukaan auta mua enää. Kai vähän jo annoin periksi ja yritin tyytyä kohtalooni, vaikka en oikein pitänyt lopputuloksesta. Nyt sanottiinkin, että sitä tunteiden käsittelyä voidaan jatkaa ja että minä saan ihan oikeasti puhua siellä ja olla sitä varten. Miten paljon mua pelottaakaan nämä omat salatut ja piilotetut tunteeni. Mitenhän tässä vielä käy.... Oon koko ajan hävennyt sitäkin, että en oo kuntoutunut tarpeeksi ja kinuan tuolta jotakin vielä. En minä uskalla oikein luottaa, ettei multa vedetä mattoa taas alta.


Sain vähän kuitenkin purettua tuota valtavaa kuormaa viimeinkin pois. Miten paljon on asioita, joita en voi kellekään sanoa. Miten paljon on puhetta, aika turhaa sellaista, joka painaa piiloon tuon kaiken merkityksellisen. Minä en jaksa puhua sitä turhaa. Tuntuu, että oon menettänyt viime vuosina kaiken tärkeän, eikä kukaan oo mua varten.

 

Tuossa pari uudenkarhealla kameralla otettua auringonlaskun kuvaa lokakuun alkupäiviltä. Kamera on Olympus Stylus SP-100ee. Hankin uuden, kun oli sopivasti tarjouksessa ja tuossa on huomattavasti parempi zoomaus kuin pokkarissa. Olin jo tovin miettiny, että jos laittais vähän paremman, oonhan minä sen ansainnu kyllä jo. Nyt muutamina poutapäivinä en kertakaikkiaan malttanut lähteä ilman kameraa ulkoilemaan. Aina löytyy jotakin kaunista ja sitten harmittaa, kun ei ole kameraa mukana.

     

   

 Tuossa vielä kuva kamerastakin.

http://www.olympus.fi/site/fi/c/cameras/digital_cameras/traveller/sp_100ee/index.html

Kerran siellä kurssilla puheeksi mun valokuvaamiseni. Mun kuulemma pitäisi katella niitä valokuvia, kehitellä niiden pohjalta runoja, kirjoitella ne siihen kuvien yhteyteen tai kuviin ja sitten painotalolle teettämään vedos ja lopulta painattamaan ne kirjoiksi. Sitten alkaa kova markkinointi fasepookissa ja kaikkialla. Huh, aika hurjaa.  Ei mun elämässäni taida syntyä mitään niin hienoa. Oon nyt kyllä valokuvannut enempi sillä silmällä, että millasia kuvia siihen kirjaan voisi laittaa...vaikka tuskin semmoista nyt tulee. Mutta pitäähän niitä unelmia ihmisellä olla.

Arvoton

Tuntuu taas niin voimattomalta, kädet painaa sata kiloa. Mun pitäisi ratkaista ja korjata välit vanhempiini ja sisaruksiini. Ei mulla ole sellaista taitoa eikä kykyä. Kun kaikki vain pakenee mua. Pakenee, koska alkavat riidellä eivätkä osaa puhua. Pelkäävät ihmisiä, pelkäävät mua. Pelkäävät, että sanon jotain. Miten voin ajatella, ettei se  koskisi eikä liikuttaisi mua mitenkään? Eihän mulla ole ketään muitakaan ja nuokin kohtelee kuin oisin joku paskakasa. Ettei mulla ole mitään väliä. Kun menen kotiin, tiedän mitä mulle siellä sanotaan. Oon hullu, epäonnistunut, häpeäksi. Ja sen jälkeen ihmiset taas pakenee. Töihinsä, katsomaan teeveetä, mitä vaan, ettei tarvitsi nähdä mua. Miten helvetin paljon voi sattua se, että edes äiti ei halua soittaa ja kysyä miten menee. Ei välitä, ei oo välittänyt koko sairastamisen aikana tai koskaan. Kertaakaan ei oo kysynyt, ummistaa silmänsä kaikelta. Viesti on ollut aina tuo sama, pärjää itekses.  Siltikään en nää juuri muuta vaihtoehtoa, kuin muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni. Se tuntuisi olevan ainoa keino ratkaista tämä kestämätön tilanne. Luovunko kaikesta saavutetusta, kaikista toiveista omassa elämässäni, vaikka se ei kovin paljoa olekaan ja aloitan alusta. Oonko siellä enää tervetullut yhtään mihinkään, saanko kuulla senkin olleen väärin tai ei riittävän hyvää. Ei mun elämässäni taida mikään olla sitä koskaan. Oon itekin alkanut taas ajatella, että oon huono, hullu ja kaikki vihaa mua. Kun en jaksa enää uskotella muuta, ja tuon minä saan kuulla lopulta vielä monta kertaa. Mikään ei riitä eikä kelpaa. Pelkään, että kotiin mennessäni mut murskataan jo kynnykselle. Miten siellä ollaan, kun sisällä kihisee kiukku, pettymys, häpeä ja raivo, mutta sanallakaan et saa mainita siitä ja se olisi suurinpiirtein kaikki mitä haluaisi sanoa.

Isääni kohtaan ainoa ajatus on oikeastaan, että suu suppuun äläkä länkytä. Koko ikänsä saanu kuunnella sitä haukkumista. Ja minuun ei enää koske, minun ei oo pakko siellä olla. Kukaan ei koske tikullakaan ilman mun lupaani. Saa olla tyytyväinen, etten oo rikosilmotusta tehnyt siitä kaikesta. Anteeksipyyntöjä tuskin kuulen koskaan. Minä en ollu syyllinen yhtään mihinkään. Äidille oon vain vihainen, ollut lapsesta asti. Syvälle aikanaan padottu ja nielty kiukku kaikesta loukkaavasta vähättelystä, itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, liiallisista vaatimuksista. Haluaisin taas kerran soittaa sille ja huutaa suoraa huutoa. Mikään puhe ei sillä mene jakeluun. Mutta taas kerran nielen kiukkuni ja huutoni, koska niin ei tehdä. Mutta miten sitten tehdään? En tiedä. Kukaan ei kuule, mikään ei ole kenenkään asia. Oon kyllästynyt noihin tyhjiin ihmisten kuoriin, mitäänsanomattomiin muureihin. Jonne yrität jotakin sanoa ja viestittää, asiat kimpoaa takasin, heitetään sun silmillesi. Yrittää sanoa, miten vihainen on ja/tai loukattu tai pahoilla mielin, ei oteta vastaan.  Negatiiviset asiat ei kuulu kellekään, eikä ne ilotkaan herätä oikein mitään kenessäkään. Ja minä pelkään ihmisiä, pelkään sitä, että ne näkee mut sellaisena kuin oon. En oo oikein varma, haluanko itsekään nähdä sitä, kun se on niin hävettävää. Naurettavaa. Ihmiset tänäkin päivänä naureskelee mulle, jos kerron jotain itsestäni. Ei vain kannata puhua, säästyy sekin energia. Lapsena naurettiin vaikka vain olin siellä, missä kaikki muutkin, samoin kuin muutkin. Ei auttanut, vaikka koitin olla näkymätön ja kuulumaton. 

 Elämässä ei oo ollut pariin vuoteen juuri mitään muuta, kuin epävarmuutta, huolia ja murheita. Voisiko olla jo jotain muutakin?  Kauanko tämä vielä jatkuu? Tuntuu, että en jaksa enää yrittää yhtään mitään.Toivoisin, että voisin kerrankin vain olla, levätä ja tuntea, että musta välitetään ja pidetään huolta. Mutta tämmöinen musta tuli, ei tullut hyvä. Ei tullut ehjää. Tuli äärimmäisen pettynyt, murheellinen ja vihainen ihminen allapäin eikä kukaan voi siinä auttaa. Ei kukaan halua tämmöistä elämäänsä. Onneksi voi jo alkaa suunnitella joulua. Vaikka en siihenkään oikein hyvää ratkaisua keksi, kun ei yksinäinen joulu kyllä enää kovin houkuta. Vanhempien kanssa on tilanne tuo ja sisarukset tuskin pyytää luokseen. Siskoillakin on niin kova tarve haukkua ja syytellä mua.
Oon alkanut kaivata läheisyyttä ja puhumista syvällisistä asioista. Olisipa sellainen ihminen. Toivoisin, että huominen olisi jo ihan oikeasti jotenkin parempi, toisi jotain tullessaan eikä se olisi vain sanahelinää. Ettei vaan hoettaisi, että olet oman onnesi seppä. Niinkuin se nyt ratkaisi kaiken, että sen kun vain meet ja teet ja oot. Niinkuin se riittäisi johonkin.

Tuulinen huominen

Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle. Pelottaa mennä ja suututtaakin vähän. Tuosta on tullut joku kamala mörkö, vaikka kynnys mennä sinne pitäisi kai olla matala. Ehkä se joillekin onkin, mutta ei mulle. Ei oo sanottavaa, en tiedä mitä siellä pitäisi sanoa. Etten osaa ottaa tarpeeksi vastuuta elämästäni ja se hävettää ja suututtaa. Inhoan itseäni sen takia.  Ettei mulla oo mitään syitä eikä tarkoitusta tehdä tästä parempaa, en osaakaan. Oon oman onneni seppä, ehkä muille ihmisille löytyy asioita elämään, joista olla jopa onnellinen. Minä en tunnu osaavan löytää semmoisia, oon vain pilannut elämässäni melkein kaiken. Mulle tulee vain joitain rippeitä. Ja lähinnä ainoa apu on ne lääkkeet, niitä tarjotaan. En minä silti sano, ettei koskaan voisi olla paremmin. En tiedä uskotaanko mua, ehkä ei. Ehkä mut merkitään vakavasti masentuneeksi. Näin minä silti asiat koen enkä omasta mielestäni oo sitä. En tiedä miten saisin sen tapaamisen sujuvan hyvin, tai edes siedettävästi, kun en oikeastaan haluaisi siellä edes olla. Kertomassa asioita ja pohtimassa ratkaisuja joita ei ole tai ovat jotenkin vääriä. Mutta en uskalla olla ilman hoitokontaktiakaan. Kunpa tietäisi yhtä hyvin sen, mitä haluaa kuin sen mitä ei halua. Tuntuu olevan paljon asioita vielä keskeneräisenä ja läpikäymättä, sekaisin mun päässäni, en taitaisi pystyä suoriutumaan ainakaan opiskeluista kunnolla, niin etten uupuisi. Ajatukset poukkoilee sinne tänne. (Takaraivonalkuttaja sanoo tähän: "Tekosyy".)

On ollut tosi uuvuttavia päiviä tässä, liikaa murehdin kai asioita. Päivätoiminnasta yksi nainen soittelee mulle joka viikko. En jaksanut vastata toissapäivänä enkä soittaa takaisinkaan. En jaksaisi niitä samoja juttuja joka viikko enkä varsinkaan kerrata omaa paskaani muille. Sille pitäisi olla kertomassa niitä uusia kuulumisia joka kerta, ei niitä ole. Se on etsimässä asuntoa tästä kylältä, se hinkuu nyt tähän samalle alueelle ja mielellään jopa samaan pihaan. Mua ahdistaa. En yhtään pidä siitä, että joku olisi tunkemassa koko ajan itseään elämääni. Se on tehnyt sitäkin, että änkeää itsensä mukaan jos joku on lähdössä johonkin reissuun. Ei kyllä mulle, mutta oon varovainen siinä mitä kerron ja jos oon suunnitellu jotakin. Vaikka oonkin yksinäinen, en siltikään jaksa ihmisiä kuin pieninä annoksina ja sopivan etäältä. On vähän syyllinen olo tuosta, tuntuu että pitäisihän mun jaksaa ja haluta olla ihmisten kanssa. Kaikkien.

 Pahinta on se kuulumisten kysely. En halua ajatella miten kurjasti mulla menee, siksi en pidä siitä että joku kyselee niitä. Alkaa vaan masentaa enemmän eikä mikään muutu kuitenkaan. En jaksa olla aina hyvä.

Kuulumisia

Mulla vaihtuu taas kerran tuo hoitaja. Seuraava aika on 14.9. Mietin, että mitähän tässä vielä hoidetaan? Liekö mitään sen kummempaa hoitamista, en vain tiedä mitä haluan eikä itseluottamusta ja rohkeutta ole nimeksikään. Mitä yleensäkin voisin elämältä haluta. Elämä tuntuu menevän hukkaan. Sisällä on yhä se vaille jäänyt itkevä lapsi, vaikka se on koko kesän itkenyt. Ei se halua, että kipeisiin haavoihin tökitään koko ajan. Selostetaan, että oot varmasti tosi yksinäinen. Tiedän. Revitään auki taas kerran se, miten mut jätettiin, mistä kaikesta jouduin luopumaan. Eikä mulla ole sanojakaan sille kaikelle. Antaisivat mun olla se mitä nyt olen. Ei se, joka olin vuosi sitten, viisi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten. Ei se mitä olen vuoden päästä, mitä pitäisi olla. Minä haluan olla nyt minä, onnellinen edes joistakin pikkuasioista, vaikka on ollut vaikeaa. En jaksaisi mennä tuonne enää tökittäväksi. Tämä on kaikenkaikkiaan viides hoitaja vuoden aikana, jolle jonotan, joillekin ei vain päässyt edes vastaanotolle asti. Mutta jossakin mun ilmeisesti on käytävä, koska kuntoutustuki eikä mulla ole hajuakaan mitä sen tilalle, sen jälkeen. En silti jaksaisi koko ajan murehtia huomista, kun ei mulla mitään vastauksia ole. Haluaisin jo välillä elääkin ja hengittää eikä terapoida ja ratkoa ongelmia yötäpäivää. Tulla ehjäksi, surra suremattomat asiat ja jatkaa eteenpäin. Hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. En taida haluta tuolta vastaanotolta enää yhtään mitään.

Ihmiset kyllä neuvoo ja kertoo näkemyksiään, mitään siltikään tietämättä. "Kun oot niin taitava käsistäs, kyllä sun kannattais ehdottomasti sitä hyödyntää". Mutta entäs jos en halua? Entäs, jos mulla ei ookaan tarpeeksi lahjakkuutta, ja tiedän ettei ole. Jokainen oppii kutomaan sukkia jos vaan haluaa ja kiinnostaa tarpeeksi. Ei se tarkoita sitä, että siitä olisi ammatiksi.

Oon yhä jotenkin niin kyllästynyt kaikkiin mt-kuvioihin. En minä edes kuulu niihin. Päivätoiminta tekee hirveästi nyt kaikkia retkiä kuulemma. Oonkohan kamala ihminen, kun en halua osallistua niihin. Kun ei kiinnosta kuulua siihen porukkaan. Voin hengittää paremmin, kun ei tarvitse enää olla mielenterveyskuntoutujan nahassa. Siinä kuviossa ei hirveästi ole tilaa ilolle. Tuntuu vieläkin, ettei mulla olis varaa, oikeutta kieltäytyä mistään. Ne toisten murheet, sairaudet ja taakat on liikaa mulle, en halua tietää.

Small talk ja mustikanpoiminnasta puhuminen on liikaa mulle. Maahanmuuttajakeskustelu on liikaa mulle. Ihmiset naureskelee, kun kerron poimineeni 2 litraa mustikoita, itse ovat poimineet toki 50 litraa vähintään. Minä oon suorittanut koko ikäni, en juokse ympäri mettiä mustikan perässä. Vaikka olisi aikaakin poimia vaikka 100 litraa. Ei mua enää huvita yksikseni rämpiä eikä huvita tehdä yksikseni enää monia muitakaan asioita. En halua neuloa sukkia enkä lapasia, en askarrella mitään, en virkata. Se oli se entinen minä, joka neuloi ja virkkasi aina. Ei mun enää tarvitse. Toki tämäkin tulkitaan masennukseksi, jota pitää alkaa aktiivisesti hoitamaan, jos sen jossakin kerron. Minä en vain halua käyttää energiaani mihinkään, mikä ei hoida mua. Ihmisten seura on pääosin rasittavaa, puhe on jotain joutavaa löpinää. Usein huomaan vain kuuntelevani jotain, jolla ei taida olla kuuntelijaa.
 
I'm done.

Maanantaina ilmoitin itseni kansalaisopiston sanataide/kirjoittaminen-kurssille. Siellä olisi tarkoitus kehittää kirjallista ilmaisutaitoa ja perehdytään runojen ja proosan kirjoittamiseen. Se alkaisi huomenna, mikäli sinne nyt saadaan tarpeeksi väkeä...Tuosta oon melkein innoissani, mutten kunnolla uskalla kuitenkaan innostua. Jos se ei vaikka toteudukaan. Tällä hetkellä tekisi mieleni maalata maisemia, vaikka en yhtään osaakaan. Haittaakse. En tiedä mitä sillä yritän purkaa. Meni pari viikkoa, etten nukkunut oikein mitenkään, kun tuo hoitajanvaihdos tuli yhtäkkiä ja muutenki kesätauko ei tehnyt hyvää. Mietin, että jättääkö se uusi ottamatta yhteyttä, jättävät mut oman onneni nojaan toivoen, että hakisin jonnekin muualle yms. Joo, eipä oo kummoinen luottamus tuohon paikkaan. Ehkä tämä on nyt sitä stressin purkautumista.

Plahplah.

Aamulla lähdin ja menin sinne mt-vastaanotolle. Ajattelin, että meen vaikka läpi seinän sinne hoitajalle ja annan palautetta eilisestä. Kun minä en tuollasta enää niele. Sillä olikin sopivasti aikaa vartti ja sain sanottua asiani. Tosin se oli sitä mieltä nyt sitten, että katotaan nuo pari varattua aikaa, ja katotaan sitten ehkä "jotain muuta". Varmaan se sitten loppuu tuokin. Hylkäävät. Osasinhan oottaakin kyllä sitä, mutta taas ahdistaa. Se oli aatellut, että mulla olis päivätoiminnassa jo tehty kuntoutussuunnitelma, jota olisi sitten päivitetty....no kun ei ole tehty. Kai se kuvitteli, että sitä kautta pääsisin eteenpäin. Ehkä. Nyt se varmasti vihaa mua, ja se päivätoiminnan ohjaajakin, kun ilmaisin tunteitani.

Tajusin tänään, että multa puuttuu tukiverkko ja sen takia ei tapahdu mitään elämässä ja ahdistaa. Polilla mulla oli tiiviimpi tukiverkko, nyt vain joku harva ja löysä, jossa tippuu reiästä eikä se oo edes kunnolla kiinni missään. En tiedä, enkö halua koota uutta verkkoa vai eikö sitä vain oo mahdollista kasata. Ehkä en haluakaan. Oon vihainen ja peloissani siitä, että se vanha otettiin pois. En luota näihin uusiin ihmisiin vieläkään, en uskalla luottaa ja oonkin kyllä jossain määrin yhteistyöhaluton. En halua antaa elämääni noiden käsiin, tarvitsen ihmisiä, jotka lupaa jäädä. En oo varma, odottaako ne multa sitä vai odotetaanko multa yhtään mitään. Odotetaanko multa, että otan jotakin apua vastaan, ollaanko jotain tarjoamassa? En koe olevani oikein edes hoitosuhteessa minnekään. En minä tajua. Pääsenkö tästä omin avuin mihinkään? Mahtaako tästä syntyä mitään järkevää lopputulosta lopulta.

Kaivo

Tänään koitettiin tehdä sitä kuntoutussuunnitelmaa... Ahdistuin. En minä oo miettinyt mitään pieniä tavoitteita, mitä olisi pitänyt kuulemma olla. Eihän ne oo riittänyt mulle enää pitkiin aikoihin. Enhän tiennyt mitä mun pitäisi edes miettiä, kun sanottiin, ettei tarvitse olla vastauksia ja että voisi yhdessä pohtia. Ei koskaan sellaisia oo kyselty aiemminkaan enkä minä halua tehdä tiliä mistään siivouksista tai kaupassa käynneistä. En ainakaan päivätoiminnan ohjaajille, enkä muutenkaan elämäntarinaani siellä kertoa. Tuntuu, että mua johdettiin harhaan. Kai ajattelin, että siinä lähdettäisi niistä lähtökohdistani ja tarpeistani, mitkä oli jo tiedossa.

Yrittivät udella suhteestani J:hin, ja kun sanoin, etten halunnut siitä siinä puhua enempää, niin sanottiin, etten yritä ja puhu tarpeeksi.  Minun täytyy kuulemma tietää vastaukset ja alkaa käsittelemään asioita ihan oikeasti. No shit, sherlock. Sitten totesin, että on ihan väärä aika tehdä sitä suunnitelmaa, ettei se nyt onnistu. Sitä ei sitten jatkettu ja heidän piti lähteä muihin hommiin siitä. Tuli melko paskat fiilikset koko touhusta ja minä sain jäädä pahan oloni kanssa taas kerran käytävään istumaan tai mennä kotiin potemaan, kukaan ei kysynyt pärjäänkö. Musta ei välitä kukaan. Tuntui lähinnä että syyllistetään, ja sitten väitettiin yhteistyöhaluttomaksi. Ehkä oonkin, minä haluaisin itkeä ja purkaa vanhat mielipahat, en hankkia niitä koko ajan lisää enkä miettiä onko siivottu vai ei. Eihän mun luonani kukaan edes käy. Mutta keneen voi luottaa niin paljon, kuka ei ajaisi mua yksin käytävään. Nuo palaverit ei vain onnistu koskaan. Mitä hyötyä niistä on, jos joku saarnaa ja syyllistää nurkkaan hiljaiseksi enkä saa sanoa mitään.

Nyt tunnen olevani täysin jumissa enkä löydä tietä ulos, en tiedä mitä tehdä. En selviä, en pärjää, en tiedä vastauksia eikä kukaan auta. Niinkuin oisin tipahtanut jostaki yhtäkkiä keskelle kaikkea tätä ja maa voi upottaa koska tahansa. On koko ajan paha mieli enkä jaksa iloita, mutta sitä ei tunnuta käsittävän. Ei käsitetä, että se on koko ajan läsnä, yötä päivää. Ja koska se on muka masennusta, niin sille ei voitaisikaan mitään. Mutta kun se ei ole vain sitä, se on ikävää ja yksinäisyyttä. Ikävä kotiin, ikävä kissoja. Kuka mun kanssani nyt on?

Näin viime yönä unta, jossa menin J:n luokse viimeinkin, kävelin koko tienpätkän perille asti rohkeasti ja päättäväisesti. Oli kesä. Kutsuin Minniä ja huutelin, jännitin vieläkö se muistaa mut. Se tuli, mutta oli tosi huonossa kunnossa. Puhelin sille vähän aikaa, ja sitten se kuoli. Ihan kuin oisi oottanut, että vielä kerran nähdään...

Toisessa unessa olin jossain työharjoittelupaikassa, pomonani oli yksi mies tuosta kylältä. En tiiä mitä siinä oikein edes tehtiin ja lopulta istuttiin jossain teatterissa eturivissä, ja mulla oli sen miehen seurassa kauhean harmoninen, selkeä ja hyvä olo. Ei tarvinnut olla yhtään mitään, mitä en oo. Omia toiveitahan ja kaipuita nämä heijastelee selkeästi.

Palapeliä

 Pääsiäinen oli ja meni...trullejakin kävi enemmän kuin osasin varautua.  Kokosin palapeliä, pyykkäsin, ulkoilin ja tämän päivän lähinnä siivosin. Vähän pelotti että mitenhän tuossa käy noiden pyhien kanssa, kun nuorin siskoni taas viikolla aiheutti lisähuolta ja ahdistusta, ollut kauhean raskas olo jo muutenkin. Kädetkin tuntuneet painavan tonnin. Viime viikonloppuna sain hirveän raivarin, mitta tuli kertakaikkiaan täyteen turhautumista yms. Purin kiukkuni astioihin, nojatuoliin, sohvaan. Kai se helpotti tavallaan...toisaalta harmittaakin, koska rikoin astioita. Pyhät meni sitten  jonkunlaisessa tunnetason koomassa, en paljoa mitään oo ajatellut. Ei ollut kivaa eikä kamalaa, ei oikein minkäänlaista. Ihmeen paljon siellä hoitajalla on päässyt purkamaan mieltään. Mutta mitä sen jälkeen? En uskalla enkä osaa elää semmoista elämää kuin mun kuuluisi, että se olisi hyvää. Tuntuu, että mulle normaali olotila on olla pelokas, stressaantunut ja ahdistunut. Eihän mitään muunlaista oo oikeastaan koskaan ollutkaan.  Mietin lapsuutta ja nuoruutta ja sitä miten kellään on oikeutta riistää ilo kaikesta, riistää elämä. Mulla olis ollut oikeus olla iloinen, olla lapsi, saavuttaa samat asiat kuin muutkin. Oikeus viihtyä koulussa ja jopa pitää siitä ajasta. Miten paljon elämää on jäänyt kokematta eikä sitä saa enää takaisin.

Oon kauhean kyllästynyt omiin ajatuksiini, itseni mollaamiseen ja riittämättömyyden tunteeseen. Tuosta riittämättömyyden tunteesta oon yrittänyt saada niska-perseotetta tässä ja ehkä saanutkin jonkunlaisen. Käsittämätön on kuitenkin ajatus, että itsestään voisi pitää.

Viime yönä näin unta, jossa olin taas kerran vieraassa kaupungissa, Vaasassa. En kunnolla muista mitä tapahtui, mutta olin lähtenyt sinne ykskaks myöhään illalla, kokeilemaan millasta se olis. Kaikki tapahtui siis yöllä. Sitten lopulta aamulla odottelin junaa pois, mutta kukaan ei tiennyt koska juna tulisi. Mitään aikatauluja ei ollut, vain paikan nimi joka taulussa. Ihmeissään odotteli että milloinhan tässä alkaa tapahtua. Ihan kuin oikeassa elämässäkin.

Tässä vielä nuo kootut palapelit...alempi, vanha koottu joku viikko sitten ja ylempi upouusi nyt pyhinä. 500 palaa molemmissa. Hyllyssä oottaa vielä avaamaton Tower bridge. Ihmeellistä, kun ei oo niin kauhean syyllinen olo siitä, että tekee jotain näin ns. turhaa.

 Dennis Lewan: Captain's cove

Twilight

 

 

 

 

Tuntuu jotenkin sekavilta nämä postaukset nykyään, vähän sieltä ja täältä asiaa....Päässä on kyllä hyvin samanlainen olo, vähän sitä sun tätä sekasin eikä mikään oo valmista. Ei uskalla niin hirveästi yksinään ajatellakaan asioita enää, kun pelkää ettei pysy pystyssä. Oon tajunnut, kuinka hirvittävän paljon asioita jäi käsittelemättä ja selvittämättä itselleen, koska kotona ei puhuttu eikä keskusteltu eikä näytetty tunteitakaan aidosti. Niitä asioita vaan piilotti sisäänsä, lakaisi maton alle ja unohti kunnes ei enää pystynyt.

Myllerrystä

Kävin sillä psykiatrilla perjantaina. Siellä oli vastassa jotain ylimielistä paskaa. Ainoa anti mikä sieltä jäi, oli lisääntynyt ahdistus, huoli ja epäluottamus tulevaan.  En käsitä tuollaista "hoitamista", mikä perustuu ei mihinkään tai lähinnä siihen, ettei asiakasta kuunnella kuin korkeintaan puolella sanalla.

Alkoi kysellä, mitä mieltä olisin uudesta psykoterapiajaksosta...että hakisin Kelalta sitä. En todellakaan hae. Kiukustuin ja sanoin, että minä oon kohta jo 40, en halua käyttää koko ikääni terapioihin. Ja että en tykkää tuosta, että mua aletaan heitellä edestakaisin. En todellakaan ala ainakaan nyt sitoutumaan tuollaiseen.

 Nämä mun asiat käsitellään nyt eikä puolen vuoden päästä.

Turhautumus ja kiukku kasvoi niin suureksi siellä, että lopuksi lähin pois sanaakaan sanomatta, totesin mielessäni, että aika turhaa sanoa mitään mihinkään. Kasasin itseäni varmasti tunnin siellä pihalla, vihasin tätä paskaa yhteiskuntaa. Teki mieli rikkoa joku ikkuna tai repiä joltain naama irti. Se kuohu ei kokonaan laantunut koko viikonloppuna. Eilen sitten menin päivätoimintaan niinkuin aina, sanoin etten osallistu ryhmään, vaan taideterapioin itseäni. Sotkin paperia mahollisimman rumilla väreillä kiukkusesti ja välillä kirjoitin ylös kaikkea mitä mieleen nousi. Se teksti ei ollut kyllä yhtään kaunista eikä julkaisukelpoista.... Lopuksi piirsin vielä kuvan itestäni lapsena, siellä koulun pihalla. Totesin, että kyllä kenenkään ei tartte seistä yksin sillälailla. Tänään on sitten ollut paljon vapautuneempi olo. Mun pääni yrittää kuitenkin keksiä koko ajan asiaa, josta syyttää tai arvostella itseään, mutta ei löydy. Se yrittää vakuutella, että varmasti oon jotakin unohtanu tai töpeksiny, enhän minä nyt voi onnistua. Se olis niin tuttua ja turvallista.

Kasailua.

Viime viikot on olleet täynnä huolta, pelkoa ja ahdistusta. Ei uskaltanut mennä nukkumaan, nukahtaa niiden huoliensa kanssa. On pelännyt kuolevansa yksin lopulta.... Huomenna pitäisi mennä taas psykiatrille konsultoitavaksi. Nyt on uusi psykiatrikin saatu, nuorehko mies. Kuulemma "oikea ihminen". En oikein tiedä mitä sille sanoisin, koko pakka on jotenkin sekaisin ja hajallaan, elämä jäsentymätön. Kuitenkin nyt tällä viikolla on tuntunut pitkästä aikaa, että elämässä on edes joku järki ja tästä voi selvitä. Oon vain puolillani itkemättömiä itkuja ja tahtoisin jo elämäni takaisin. Kesäkin tulossa... Tuntuu, että oon vaan läähättänyt viimeiset 10 vuotta enkä hengittänyt ollenkaan. Ehkä paennut tiettyjä asioita ja siksi hengästynyt. Jos alkaisi hengittää kunnolla, piilotettu paha mieli pääsisi esiin. Ehkä nyt viimeinkin oon saanut luvan olla surullinen, kukaan ei voi vaatia mua olemaan iloinen. Ei sano, että "mitä itkuja ja suruja sulla muka on".

Uusi hoitaja ainakin vaikuttaisi olevan ihan jees ja motivoitunut, nuori nainen. Pelkään vaan, ettei sen osaaminen riitä, tai multa otetaan tuokin pois. Sanotaan, etten tarvitse.

Pelkään hirveästi eläkkeelle joutumista. Silloin ne ihmiset jotka mua on väärin kohdelleet, pääsisivät nujertamaan mut ja pilaamaan elämäni. Ne kiusaajat liki 30 vuotta sitten.

Tänään iltapäivällä ihastelin noita hävittäjiä, kun ovat lennelleet tässä päällä pari päivää. Seisoin pihalla hoomoilasena kädet taskuissa ja pää kenossa. Tästä huomaa, miten syvällä sitä on käynyt, kun tuollaisia asioita ei muut juuri edes tunnu huomaavan. Aika upeita koneita ja miten rohkeita ovat ne, jotka noita lentää....ihailen.

Ei tullu kaksisia kuvia, mutta joku siellä lentää. Alkuviikon revontulet missasin, joudun tyytyä muiden ottamiin kuviin. Toistaiseksi. Mutta joku päivä vielä matkaan revontulimatkalle pohjoisemmaksi.

Toissa iltana alkoi pukata flunssaa, nenä tukkoon ja aivastutti. Laitoin heti yöksi ruokasipulin pilkottuna yöpöydälle, ja aamulla oli tukkoisuus lähes poissa! Kurkku äityi kyllä hiukan kipeäksi ja laitoin vielä toiseksikin yöksi ja nyt tuntuu että flunssa meni ohi. Ihmeellinen tuo sipulin voima. Tosin koputellaan nyt vielä puuta kuitenkin varmuuden vuoksi...

Tämmöistä tällä kertaa.

Vihainen ihminen

Toissa viikonloppuna mitta tuli taas kerran täyteen. Olin koko viikon, edellisenkin rämpinyt pohjamudissa ja sunnuntai-iltana päätin, että nyt loppuu tämä leikki. Ajattelin, että meen päivätoimintaan maanantaina ihan normaalisti ja sanon, että nyt on saatava joku kunnollinen hoitosuhde ja asiat kuntoon. Jos ei sieltä kautta asia etenisi, menisin tk:seen sanomaan saman asian, enkä kummastakaan lähtisi ennenkuin asia on selvä. Tämä ohjaaja P soitti mulle ajan tälle kolmannelle hoitajalle, sille nuorimmalle naiselle jonka virka on nyt kuulemma vakinaistettu. Tälle pitäisi nyt sitten huomenaamulla mennä. Olin varautunu vaikka mihin tappeluun asian puolesta, se kävikin sitten noin helposti. En hirveästi mitään osaa odottaa, voihan olla, että sekin on mua passittamassa pois liian hyväkuntoisena tai jotain...siitä puhelusta sille saattoi jäädä vähän vääränlainen kuva mun asiastani. Mutta tällä kertaa en suostu siihen, että mua nakellaan miten sattuu. Miten voi tehdä mitään b-lausuntojakaan yms. jos ei mitään tietoja, seurantaa oo eikä hoitosuhdetta ylipäätään. Ei mua jätetä noin heitteille, tässä on kyse mun elämästäni enkä minä tässä yksin selviä.

 En tiedä mitä muuta siellä sanoisin, paitsi että oon saanut tarpeekseni turhautumisesta, vääryydestä, piittaamattomuudesta, sivuuttamisesta ja epäreiluudesta. Ahdistuksesta. Joka paikassa selitellään tekoja ja ollaan hys hys ja minä uskon, hymyilen ja ymmärrän vaikka tuntuisi kuinka paskalle. Kielletään suuttumasta, ettei toisille tule minkäänsortin paha mieli, tarjotaan lääkkeitä. En enää ymmärrä, 30 vuotta oon kantanut pahaa mieltä sisälläni. Ei enää puhumista lääkkeistä, masennuksesta, unirytmistä, ulkoilusta, olemattomista ystävistä. Ei turhaa puhetta vaan oikeita sanoja, tekoja. Ei oo masennusta, on vain vihainen, surullinen ja pelokas ihminen, jota kukaan ei näe eikä se voi surujaan ja muita patoutuneita tuntojaan purkaa missään järkevästi. Ihmiset näkevät vaan naamion ja hymyilevät sille ja se hymyilee aina takaisin, vaikka se tahtois sanoa että perkele ja lyödä turpaan. Ei tämmöistä jaksa enempää.

Huomennakin on varmaan hys hys, älä ole vihainen. Hymyile. Ota ssri.

Jotain tulosta

Kävin tiistaina labrakokeissa ensimmäistä kertaa sitten sokerilääkityksen aloittamisen jälkeen. Tutkittiin kreatiini, albumiini, natrium, kalium eli munuaisten toiminta, pitkä sokeri, paastosokeri ja  kilpirauhasarvot. En niitä tuloksia itekseni edes alkanut ajattelemaan enkä ottanut selvää vaan ootin, että katotaan ne siellä diabeteshoitajalla. Jos siellä olisi jotain huolestuttavaa ollut, niin olisinpa sitten ahdistellut asiaa itsekseni.

Arvot oli aika hyvät, munuaiset ja nesteytys toimii. Ainoat mitkä oli vähän koholla, oli paastosokeri (6,5) ja kilpirauhasarvo S-TSH (5,19). Pitkä sokeri on laskenut 5,6:een eli on nyt terveen ihmisen arvoissa. Nyt on niin pollea ja itseeni tyytyväinen olo, etten tiedä miten päin olisin. Olin jotenkin ajatellu, että on vuosien työ saada se noihin lukemiin, en tuollaista osannut odottakaan vielä. Vaikka lääkehän siinä paljon vaikuttaa, mutta myös ruokavalio ja muut elintavat. Epäilin koko hoitoa, että en onnistu millään. Se kilpirauhasarvo katotaan uudestaan muutaman kk:n päästä. Ehkä en sitten kuitenkaan ihan kaikkea töpeksi tässä elämässä....

Muuten tuntuu, ettei asiat vain mene järjestykseen pääkopassa, mikään elämässä ei tunnu olevan siinä missä pitäisi.  Sen takia on aika levoton ja pelokas olo. Lapsuudesta puskee esiin vaiettuja, tosi kipeitä, häpeällisia ja tuskallisia asioita. Sitä on varmaan paennut niitä, kunnes ei enää voi. On ollut ehkä pakkokin sulkea ne mielestään, että selviäisi.

Vauriot

Kävin eilen verikokeissa arvauskeskuksessa. Siinä käveli joku nainen käytävällä pariinkin otteeseen, ja ajattelin, että se on varmaan se uusi mt-hoitaja. Tosin olin ymmärtänyt sen vanhemmaksi ihmiseksi, mutta kerrankos ihmiset puheissaan erehtyy. Topakan oloinen ja rempseä vaikutti olevan. Mulla vaan on edelleen se ajatus, että en halua sinne. Mun käskettiin asiaa miettiä muutama kuukausi. Nyt oon pari kuukautta asiaa miettinyt, eikä se oo muuttunut miksikään. Siellä levitellään käsiä taas eikä ymmärretä mitä mun kanssani pitäisi tehdä. Pitää hymyillä loputtomiin ja esittää jaksavaa. "Eihän sulla nyt niin huonosti mene, älä ajattele menneitä ja sun pitää vaan ottaa itseäsi niskasta". Tiedän, oon kuullut ennenki. Onko hyötyä alkaa kulkea siellä kuulemassa tuota. Kuulemassa mitä pitäisi tehdä. Heille oon vain masentunut, ei kukaan kuule eikä kysy miksi on paha olo. Eihän masennukseen ole mitään syitä noiden mielestä, se poistuu lääkkeillä. Haluaisin, että joku joskus kuulisi sen. Tunnen olevani arvoton ihminen, eikä se poistu ainakaan niillä lääkkeillä. Se on tullut siitä, että ihmiset ei välitä eivätkä ymmärrä. Ne nauraa, vähättelee ja sivuuttaa mun tarpeeni. Suuttuu, syyttää ja haukkuu. Kukaan ei oo halukas antamaan sitä mitä kaikkein eniten tarvitsisin, kellään ei oo "velvollisuutta" huolehtia minusta. Sisälleni ei näe kukaan, ei näe niitä vaurioita ja haavoja, jotka pitäisi korjata.

Ihmettelen, miten ihmiset selviää vaikeuksistaan, miten nousevat jaloilleen mutta minä en. Ei mulla oo sellaisia kantavia jalkoja olemassakaan. Aina, kun yritin jaloillani olla, joku tuli ja löi jalat alta. Etten vain ajattelisi itse, etten vain näyttäisi mitä olen enkä sanoisi mitä ajattelen.

Miksi sitten on paha olla? Koska elämällä ei oo mitään tarkoitusta ja pelottaa miten selviän vai selviänkö ollenkaan. Koska kukaan ei oo välittänyt tarpeeksi minusta. Koska oon vihainen siitä miten väärin ihmiset on mua kohdelleet enkä saa sitä ulos. Kun en oo voinut pyytää keltään apua tai tukea, vaan joutunut selviämään tosi vaikeista paikoista yksin ja oon aika väsynyt siihen. Vihainen itselleni ja omalle osaamattomuudelleni. Virheille, joita oon tehnyt. En voinut lapsena puhua, sanoa miten kauhealta tuntuu, kun jatkuvasti pilkataan jostakin. Kun kotona lyödään ja tietää, ettei muiden lasten tarvitse mennä noin kipeänä ja mustelmilla kouluun. Piti salata kaikki ja elää jatkuvassa pelossa ja häpeässä. Kaikenlisäksi sanotaan, että minä itse kerjäsin ja ansaitsin sen kaiken satuttamisen ja tuskan. Koulussa kiusattiin, niin siihen sanottiin: "mitäs oot tuollainen". Silloin neljä vuotta sitten yksin jäätyäni sanoin äidille, että olisi kiva jos joku välittäisi minustakin. Auttaisi edes jotenkin. "Et kai sinä kuvittele, että me tultaisiin sinne sun luokses siivoamaan. Ei me tulla sun luokses" julisti äiti halveksuvaan ja kiukkuiseen sävyyn. Näin äiti rakastaa lapsiaan. Äitipä on saanut siitä asti olla rauhassa, ei häiritä. Pullanleipominen ja vieraiden kestitseminen olkoon tärkeämpää. Ja se oma napa.

En minä miksikään oo muuttunut, sisällä on vieläkin se sama lapsi, joka itkee pahaa oloaan ja on vihainen. Haluaisi, että joku lopultakin pitäisi sitäkin sylissä ja lohduttaisi. Antaisi sanoa ja suuttua. Miten se itseään jaloillaan aikuisena kantaa, kun se lapsikin on niin voimaton ja hiljennetty. Sama lapsi se on, joka kulkee pihalla kylmässä yksin. Kasvatti kovan kuoren suojakseen, että selviää eikä sitä hylättäisi enää.

Nyt en tiedä, mitä tälle kiukulleni pitäisi tehdä, kun sille ei oo vastaanottajaa. Kirjoitetut sanat ei enää riitä eikä yksin pohtiminen. Ihan jos suoraan sanotaan, tekisi mieli käydä käsiksi johonkin.