Luukku 24

 

 

 

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan...Tämä kaipaisi kyllä jotain värssyä kaverikseen, mutta en millään keksi enkä löydä sellasta. Ehkä kuva kertoo jotain.

 

 

Lankee lumi jouluinen,

putoo hiljaa, seuloen

himmeätä hohdetLankee lumi jouluinen,

putoo hiljaa, seuloen

himmeätä hohdettaan

yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen

yli sydänmurheiden

niin kuin talven talttumus,

tyhjä tyyni valkeus.

L. Onervataan

yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen

yli sydänmurheiden

niin kuin talven talttumus,

tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva

 

 

 

Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva

Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus. Lankee lumi jouluinen,
putoo hiljaa, seuloen
himmeätä hohdettaan
yli tyhjän mustan maan.

Lankee lumi hiljainen
yli sydänmurheiden
niin kuin talven talttumus,
tyhjä tyyni valkeus.

L. Onerva        

L. Onerva

23.luukku Kylmää valoa

 

 

22.luukku: Ei viekkauvvella eikä vääryyvvellä

 

 

 

 

"Olemme köyhiä poikia. Pyyvämme lanttia ja tähteemme kynttilänpätkää."

 

 

 

Sanna Koiviston suunnittelema Tiernapatsas.

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 21: Tarkkailija

 

 

 

20.luukku: Kuu kurkistaa

       

 

 

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Viktor Rybeck: Tonttu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 19

 

En nyt keksi tälle kummempaa otsikkoa. Marraskuinen tunnelmakuva olkoon tämä, paikkana Oulun keskusta.

Luukku 18: Siellä virtaa joki

 

 

....sieltä sydän löytää kultaa, lauloi Aknestik joskus muinoin. Kuvattu 14.12.

 

 

Luukku 17: Kimpassa

 

 

Tänään teki mieli palata hieman kesätunnelmiin. Muutaman vuoden takainen kuva.

Luukku 16: Auringonkultaa

 

Ei olla huomavinaan tuota aurausviitan päätä.

Luukku 15: Heijastus

 

 

 

 

Viimenkin on päässyt kuvaamaan ihan talvisia maisemia eikä mitään kuralammikoita ja märkiä risuja. Ihan kuin tuo aurinko heijastaisi orastavaa parempaa aikaa. Ehkä toivoa, tuollalailla varovasti kurkkien.

Suuttumus

Tänään hoitajalla avauduin aika huolella, kun tuli puheeksi se epäkelpo psykiatri. Sanoin, ettei tuo työskentely onnistu, kaiken sen paskan ja piittaamattomuuden takia mitä sain. Ei mun tule mennä sinne peloissani eikä kantaa tuommoistakin taakkaa vielä omilla harteillani. Sanoin myös, että en minä halua enää olla ees koko paikkakunnalla. En jaksanut enää esittää. Johan minä oon pari vuotta tässä niellyt jokapäiväistä ahdistusta omasta selviämisestäni tässä elämässä, puoleentoista vuoteen ei oo edes ollut ketään kelle kunnolla kertoa yhdestäkään huolestaan. Ne ihmiset piti mua vaan pilkkanaan, vaikka mulla oli hätä jo vuosi sitten.

Nyt en tiedä mitä tuosta avautumisesta seuraa, ehkä joudun ulos sieltä. Taitais olla enempi helpotus. Mutta mitäs sen jälkeen? En minä tiedä miten siellä pitäisi olla, kun en oikeastaan edes halua. En oo halunnut koko aikana. Sanoin, että ne ihmiset saa ihan itse tulla pyytämään multa anteeksi. No eihän ne tuu, mutta en enää suostu vaan hymyilemään nöyrästi kaikelle helvetin paskalle, mitä toiset ihmiset mulle tunkee nenän eteen. Itse oon pyytänyt anteeksi jokaista jalanjälkeänikin tässä maailmassa, kun ei nekään oo tuntunut mahtuvan tänne. Tekis mieli sanoa, että hävetkää jo. Tekis mieli sanoa niin ihan kaikille pikku paskiaisille ja potkia takaisin. Oon muutenkin niin helvetin kyllästynyt tähän paskaan elämääni. Monena aamuna niellyt senkin turhautumisen, kun uusi päivä on, mutta ei tarjoa yhtään mitään, paitsi murehtimista ja huolia. Enkä löydä mitään muuta, en keksi. Kaappien siivous ei vastaa ihan käsitystäni elämän syvemmästä sisällöstä, joidenkin mielestä sen pitäisi riittää. Sekin suututtaa. Kai mullakin nyt joku virka tässä maailmassa on tai ylipäänsä saisi olla?

Oon elänyt sykkyrässä monta viikkoa jo, pystymättä oikein mihinkään mukavaan. Eihän mulla oo oikeutta siihen, koska pahoitin äitini mielen. Oon huono lapsi, kun en miellytä kaikkia. Ehkä silti teen sen runokirjan vielä joskus vaikka piruuttani. Näkevät, että minutkin on jostakin puusta veistetty, oon ihan oikea elävä ihminen, vaikka mulla ei oo saanut olla mielipiteitä eikä henkäystäkään kuulua koskaan.

Tämä tuntuu nyt semmoselta aiheelta, että palaan tähän vielä aika monesti.

Luukku 14: Valot

Valhe valuu korvista

Tuntuu, että elämä on ajanut mut seinää vasten. Asiat vyöryy käsittelemättöminä esiin, enkä jaksa taistella vastaan, annan niiden tehdä tehtävänsä. En minä rikki mene, kunhan toiset ihmiset antaisi mun olla, eikä vaatisi olemaan pirteä. Eivät vaadi yhtään mitään.

Mulla on tapana tehdä pitkiä kävelylenkkejä itsekseni ja pohtia, kohdata siellä asioita ja noita patoutumia. Yhtenä päivänä tässä lähdin tuonne hautausmaan suunnille kävelemään, siellä ei ole ketään. Matkalla yhtäkkiä nousi pintaan se, miten ikävä mulla on ollut asioita monta vuotta. Aina. Ikävä kavereita, ikävä mummua, kissaa, lehmiä., isää. Omaa elämää. Ehkä vähän omaa lastakin. Kävelin sitten hautausmaalle kun en osannut muuta kuin itkeä, siellä kukaan ei nähnyt. En minä oo koskaan voinut sanoa, että on ikävä. En vaikka mummun kuolemastakin on jo melkein 20 vuotta. En minä tiennyt, että mulla on ikävä.

Mun tunteet on sivuutettu aina. Ei niistä oo kukaan välittänyt, mulle on saanut tehdä ihan kaikkea paskaa ja olla piittaamatta seurauksista. Miten mun tekisikään mieleni sanoa jollekin päin naamaa, että on tässä mullakin tunteet. Ettei mulle voida vain tulla sanomaan, että oopa nyt iloinen äläkä tuommoinen ja että ei sulle nyt anneta mitään, voi voi mutta sinä et saa suuttua siitä, etkä edes harmistua. Sulta rikotaan lapsena sun tärkeät, muistorikkaat esineet, eikä sekään saa tuntua missään. Ei kiinnosta ketään. Eikä kenenkään tarvitse vastata asiasta, paitsi minun. Minä oon se, joka tekee väärin, kun ilmaisen mielipahani. Minut on sivuutettu ihmisenäkin.

Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle, onpas vastenmielistä. En tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Kun se pahan mielen purkaminen ei tunnu riittävän, enkä jaksaisi niitä muka-iloisia juttujakaan keksiä ja kommentoida niitä, hymyillä väkisin. Koska niistähän siellä puhuttaisi, jos en ota itse puheeksi jotain muuta. Ymmärretäänköhän siellä, kuinka kipeä olo mulla on?  Että se kipu ei mene pois hymyilemällä ja painamalla piiloon, vaan kohtaamalla. Suoraansanoen pelottaa mennä sinne. Niinkuin mun tulevaisuus olisi noiden ihmisten käsissä. En voi antaa sitä niihin käsiin. Voinko kertoa mitään ilman, että se tulkitaan ja kirjataan joksikin, joka kääntyy mua vastaan. Tuolla on tapahtunut niin paljon selvittämätöntä ja kurjaa, silkkaa valehtelua, yksinjättämistä, tökeryyttä, loukkaamista,  lupausten pettämistä josta kukaan ei vastaa, että minä en ole halukas sitoutumaan mihinkään enkä avautumaan asioistani. Ei ole puhdas pöytä tuo, se on taakka mun harteillani. Ei noin voi tehdä.

En halua ylipäätään ihmisiä tähän tökkimään, "no etkö nyt piristyisi ja olisi positiivinen"-jutuillaan. Enkä toisaalta halua enempää noita avuntarvitsijoitakaan elämääni, kun minä oon kaiken nyt antanut. Olisko jo minunkin vuoroni saada jotain itselleni? Tekisi mieleni sanoa mm. perheenjäsenilleni, että hävetkää. Mullakin on perkele tunteet.

Luukku 12: Vaahtopää

 

 

 

Luukku 11: Moment of peace

 

Tämä ei nyt ehkä aukene kovin hyvin muille kuin mulle. Tämä otettiin joulunavausiltana Oulussa, ja toki tuolla oli kova puheensorina ja pulina. Kun poliisiauto pysähty tuohon, puheensorina tai äänenvoimakkuus laski huomattavasti.  Ihan vain tämmönen herkkäkorvaisen pieni havainto, minusta se oli ehkä hiukan maagista.

 

Muuten tuo kuva on kyllä sellanen, että menee silmät kieroon. Jotenkin hassusti rakennukset vinossa eikä kyllä oikein rauhallinen kuvana, ainakaan minusta. Suttunenkin. No, elämä on.

Luukku 10: Mollukka

Ei haittaa

Oon alkanut viettää jonkinlaista retriittiä tässä elämässäni. En tee yhtään mitään, mitä en ihan oikeasti halua eikä kiinnosta. Aioin ottaa selvää, mitä oikeasti haluan ja mistä tykkään. Mun elämä on mennyt ihan liikaa muiden miellyttämiseen ja toisten pillin mukaan tanssimiseen. Takki on niin tyhjäksi kaluttu ja kulunut, ei oo enää mitään mitä antaa yhtään kenellekään. Se on vielä käännetty väärinpäinkin, että on ollut pintaa mitä kaluta. Noh,tämänhetkinen tulos on sitten totaalinen yksinäisyys ja ahdistus. Ei vain oo yhtään ketään, kelle voisi olla sitä mitä oikeasti on. Ei voi kertoa kellekään yhtään mitään itsestään ja elämästään.

Kesällä puhuin äitini kanssa puhelimessa. Äiti kertoo iloisesti omasta elämästään, ei tiedä yhtään mitä mulle kuuluu, ei kysy mitä mulle kuuluu monen vuoden jälkeen. Se selittää omasta kissastaan, ei kysy missä mun kissani on. On kuin mitään ei olisi tapahtunut mun elämässäni. Ehkä mun elämää ei ole olemassakaan. Ehkä sen mielestä mun elämässä ei oo voinut tapahtuakaan mitään mainitsemisen arvoista, vieläkään.

Kunpa mulla olisi edes se yksi ihminen, johon voisin yrittää luottaa. Hoetaan, ettei toinen ihminen tee onnelliseksi, pitää osata olla onnellinen yksin. Ehkä oon sitten jotenkin epäonnistunut, mutta en jaksa enää yrittää olla onnellinen yksikseni. En jaksa kieltää itseltäni ja toisilta sitä, että minäkin kaipaan toisen ihmisen, miehen, seuraa, huomiota ja kosketusta. En jaksa esittää muille, että kaikki on hyvin, kun ei oo ollut enää pitkiin aikoihin. Olla iloinen ja positiivinen, koska muutkin on. En minä oo semmoinen.

Oon yrittänyt olla, että ei haittaa. Ei haittaa, vaikka mua heitellään mt-puolella kuin märkää lapasta. Eikä sekään, että kaikki ihmissuhteet perustuu esittämiseen tai asioiden kieltämiseen. Missään ei oo tilaa sanoa mitä oikeasti ajattelee, ei tilaa olla romahtanut ja loppuunkulunut. Pitää vain yrittää ja koittaa keksiä elämälleen suunta kaikesta huolimatta. Ei tunnu missään, on hymyiltävä, koska "sullahan asiat on loppujen lopuksi hyvin". Miksi en sitten oo onnellinen, jos mulla on asiat niin hyvin?  Noita kliseitä hokee ihmiset, joilla on koti ja perhe, hyvä ja turvallinen lapsuus ollut, on töitä. Ei ne tiedä, millaista on, kun noita asioita ei oo. Ei ne tiedä millaista on, kun elämällä ei oo mitään tarkoitusta eikä sitä löydy. Vaikka kuinka yrittää olla onnellinen ja iloinen.

Pitäisi jatkuvasti "mennä jonnekin". Tuota kysytään siellä hoitajallakin joka kerta, että oonko käynyt missään. Ts. oonko paennut yksinäisyyttäni minnekään, juossut tuli hännän alla pakoon, etten tuntisi itseäni yksinäiseksi. Ihme, ettei aleta ehotella päivätoimintaakin uudestaan, että voisin sielläkin kaiken päivää hymyillä ja olla teennäisesti kiinnostunut muiden ihmisten asioista. Kantaa muiden taakkoja. En mä nää mitään muuta syytä edes olla siellä, paitsi olla hyödyllinen ja muita varten.

Ei nuo asiat korjaa yhtään mitään mun elämässäni. Ei positiivinen ajattelu eikä auringonpaiste eikä toisten ihmisten sanat ja hymyily eikä joutavista asioista puliseminen ja ajan hukkaaminen siihen. Eikä varsinkaan oma feikkihymy.

Luukku 9: Huurtunut

 

 

 

Vanha kansa sanoo, että "mitä Annana katolla, sitä Vappuna vaolla." Vettähän tuo sataa, vaihteeksi. Tämä kuva on jostakin syksyn ekoilta pakkasilta, niinkuin aika moni näistä kuvista. Eipä tuolla vesisateessa tuota kuvattavaa oikein paljoa löydy...

Luukku 8

 

"Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää. "- Sir Leslie Munroe

 

 

 

 

 

Joka kuvassa mulla on jotain risuja...

 

 

Luukku 7: Taivas lyö tulta

 

Iltaruskoa 16.10.2015
 

 

 

Luukku 6: Kauneinta Suomessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luukku 5

 

Lokakuinen sateenkaari.

 

 

 

 

Luukku 4: Epelit

 

Melkosia epeleitä nuo, tuolla hyisessä vedessä uiskentelivat viimeiseen asti.

Luukku 3: Illuusio

 

Luukku 2: Jäätynyt

 

Tämä nyt ei oo mikään joulun ajan aihe eikä enää muutenkaan ajankohtainen, kun maa on taas vaihteeksi valkeana ja ruska ollut ja mennyt. Minusta tämä on vaan kaunis.

 

 

 

 

 

Onhan tämä aika haikeakin. Tässä kuvanottopaikalla oli vielä kesällä vanha hirsinen talo vanhoine pihapuineen. Nyt pystyssä on vain savupiipun hormi ja lumen alla kasa törkyä. Piha on raivattu uusien rivitalojen tieltä.

 

 

Joulukalenteri: luukku 1.

En löytänyt mieleistäni joulukalenteria, niin sen innoittamana teen sen tänne. Eli "luukussa" joka päivälle itse ottamani valokuva.

 

 

 

 

 

Rotuaarin jouluvalot Oulussa. Huomatkaa karanneet ilmapallot.

 

 

Muuten elämä on jotenkin niin kaoottista, etten oo tännekään jaksanut kirjoitella. En saa oikein mistään ajatuslangasta kiinni..mutta mennään nyt vaikka sitten näin kuvien matkassa.