Maanantaita.

Iik,  olen oppinut törsäämään. Ostin vaatteita ja tilasin Lush.fi:stä kalliilla saippuoita..sillä seurauksella että tili on melkein tyhjä. (Olen palasaippuafani, ja käsintehdyt saippuat eivät kuivata niin kovasti ihoa). Maksoin muka fiksusti vuokrankin jo hyvissä ajoin enkä odottanut seuraavaa kuntoutustukea. Säästötilillä on tietty vaan sinne ei nyt kajota, ei ennekuin on ihan pakko. Ne rahat säästetään johonkin isoon ja tärkeään. Huomenna olis taas käytävä hierottamassa noita koipia, siihen nyt saa onneksi maksuaikaa. Tilasin saippuat Miranda, Figs and leaves ja Rockstar. Melko voimakkaan tuoksuisia, ehkä vähän turhankin. Käyttöön pääsi Rockstar ensimmäiseksi, eikä se käytössä enää tuoksu niin voimakkaalle mitä aluksi olisi ajatellut. Kylppärissä tuoksuu jonkun verrran, mutta iholla ei juuri ollenkaan. Ehkä siinä pieni pettymyksen paikka. Mutta vaahtoaa reilusti, eli voi olla melko kestävä saippua.

On ollut sadepäivä. Aamulla heräsin ennen viittä ukkosen jyrinään, luulenpa, että se taas kohta tulee kaatosateineen, on jyrissyt moneen otteeseen tänään. Talonmies kävi avaamassa syöksytorvea, kun ei sieltä sitä vettä juuri ulos tullut, vaan suurin osa valui rännistä yli ja kasaantui lätäköksi takaoven eteen kastellen kaiken mahdollisen. Ei se nyt minusta vieläkään ihan kunnolla vedä mutta paremmin kuitenkin. Ei ihan joka sade valu yli sentään.

Päivätoiminnan suhteen olen ihan yhtä ulapalla vieläkin. Hävettää mennä sinne sen viime episodin jälkeen...Mutta onko minulla varaa antaa periksi? Voisiko asiat muuttua keskustelemalla. Tai voisinko noiden ihmisten avulla keksiä jotain muuta. Kun minä tahdon kehittyä ja kasvaa, olla parempi ihminen ja tyytyväisempi elämääni. Tahdon voittaa vaikeudet mitä elämässäni nyt on, en halua jäädä tämmöiseksi. Tämä ei ole mitään elämää. Mutta voimat loppuu, tuntuu että olen liian yksin silti vaikka sitkeästi tuollakin olen käynyt. En vain selviä yksin tästä elämänvaiheesta, siksi tuntuu ettei ole varaa polttaa mitään siltoja. Mutta apua on niin kovin hankala pyytää. Kun on jo kauan, lapsesta asti ollut ajatus, ettei minua kukaan halua auttaa pyyteettömästi, ei ole olemassa lähimmäisenrakkautta minulle ja mahdollisimman pitkälle yrittänyt pärjätä yksin. Että olen riesa ja vaivaksi jopa omille vanhemmilleni. Jos ei pärjää yksin, niin jääköön tekemättä. Koen, että ihmisillä on  joku oma lehmä ojassa siinä "auttamisessaan", että saavat käyttää minua hyväkseen omien tarkoitusperiensä toteuttamisessa, ja saavat määrätä elämästäni. Että haluavat auttaa vain silloin, muulloin olet omillasi.

 En kyllä ole enää yhtään varma, pystynkö enää käymään tuolla, olemaan sosiaalinen ja esillä edes tuon verran. Nyt tuntuu ainakin todella vastenmieliselle, kun jokainen liike huomataan ja seurataan. Kiusallista. Ja kun ei kiinnosta kommunikoida sen porukan kanssa, paitsi muutaman. Tuntuu, että minua inhotaan siellä, ellei jopa vihata.

Näin kaupassa yhtä tuttavaa, karjaihmistä entisestä elämästä. Yritin väistellä ettei olisi tarvinnut jutella vaan huonosti onnistuin. Tuntuu että tällä ihmisellä ei ole minää ollenkaan. On vain karja. Hiehot sitä ja hiehot tätä, oli nytkin hänen kuulumisensa, Eipä kovin paljoa jaksanut kiinnostaa, hymyssäsuin vain kuuntelin ja lipesin paikalta heti kun mahdollista. Minä ainakin tahdoin, että minun kuulumisia halutaan kuulla eikä vain sitä mitä eläimille kuului.

En jaksa/halua nähdä ketään.