Oikuttelua

Nyt pari kertaa, kun on nähty tämän miehen kanssa muiden tuttujen nähden, niin se on alkanut käyttäytyä ihan kummasti. Yhtäkkiä musta tuli varmaankin se maailman ärsyttävin henkilö siinä. Kommentoi tylysti ja kiukkuisesti, yrittää välttää katsomasta jopa päin. Jotenkin väkisin väännettyä tuittuilua ja läpinäkyvää, mitä se ei ees kyennyt koko ajan pitämään yllä. Enpä ymmärrä taas ollenkaan. Ehkä se yrittää jotakin piilotella joltakin, tunteitaan? Tai koko tätä juttua. Oon itekin ollut tosi herkillä tässä ja tuo tuntui ihan kamalalta, loukkaavalta.Vähän näytti silloin, että sitäkin lopulta harmitti. Kun minähän en kuuntele loputtomiin, vaan sanon takaisin. Kieltämättä teki mieli sanoa lopulta, että älä viitsi, aikuinen mies kiukutella ja räyhätä noin typeristä, mutta en sitten sanonut kuitenkaan (ainakaan vielä). Kuitenkin, kun muut on menneet, se lyöttäytyy seuraan ja käyttäytyy. Viimeksikin alkoi sopia tapaamista sinne Taiteiden yöhön.

Oon epäillyt ja miettinyt viimeiseen asti, että onko tuo sittenkään kiinnostunut, voiko muka olla. Mutta silloin Taiteiden yössä se paljasti jotain ääneen ensimmäistä kertaa, vähän ujosti enkä voi enää epäillä eikä tarvitse. En tiennyt mitä olisin sille vastannut, en mitään järkevää osannut siihen sanoa tietenkään. Hämilleni menin ja ujostutti, höpötin ihan hölmöjä. Saattoihan se vähän yrittää paikata sitä aiempaa huonoa käytöstäänkin pitkin iltaa siinä.  Huomenna olis yksi tapaaminen, jossa oletettavasti nähdään. Saa nyt nähdä, miten tuo menee sitten...onko samaa äksyilyä ilmassa vai missä nyt mennään.

On mukavaa, että se uskaltautui ehdottamaan itsekin tapaamisia lopulta. Välillä koin tosi raskaana sen vastuun, kun tunsin heti aluksi, että koko orastava ihmissuhde on mun harteillani. Kun ehdotin sitä ensimmäistä sovittua kahdenkeskistä tapaamista, niin samalla siirsin sitä vastuuta myös tuolle miehelle. Oon aina yrittänyt kauhean paljon, vaatinut itseltäni, uupunut ja ottanut noita vastuita harteilleni aivan liikaa. Pitäisi oppia ottamaan vastaan asioita itsekin. Eikä mun oo nyt todellakaan tarvinnut tehdä kaikkea itse. Tuo mies näemmä tykkääkin olla ja on "pomo", johtaa, tietää asioita, paikkoja ja reitit mitä kulkea, pyytämättä. Huolehtii muttei hyysää. On ottanut sen paikan jo enkä laita todellakaan vastaan. Eikä se ala sitten kuitenkaan vängätä vastaankaan kauheasti, jos mulla on joku idea, osaa olla joustavakin. On ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia kaikesta itse ja on turvallista, voi olla ajattelematta ja stressaamatta. Sen kun vaan seuraa perässä.  Loppujen lopuksi oon tehnyt tässä toistaseksi tosi vähän mitään. Meillä sujuu tuollainen yhdessätekeminen tosi hyvin, mutta puhuessa tulee törmäyksiä melko herkästi. Herkät ihmiset kun reagoi äänensävyihinkin. En tiedä hioutuisko se ajan myötä, kun oppii tuntemaan toisen. Toisaalta tahtoisin olla sen kanssa paljon enemmän jo mutta toisaalta sitten tartten melko paljon aikaa tähän totuttelemiseen ja asioiden sisäistämiseen joka käänteessä.

Mutta jos mies noin oikuttelee ja kiukuttelee, niin saapa oikutella sitten ihan itsekseen.

Yöjuoksu

Olin herrahenkilön kanssa Taiteiden yössä, melko pitkän kaavan mukaan, tällä kertaa miehen ehotuksesta. Kaarreltiin sinne ja tänne, eikä lopulta ehditty oikein kunnolla minnekään vaan oltiin joka paikasta myöhässä. Kuunneltiin livemusiikkia, sen mitä ehdittiin ja juteltiin.Istuttiin yhdessä ravintolassa ja huomattiin, että toisessa alkoi esitys eikä olla siellä päinkään. Jäätiin silti istumaan. Yön päälle vielä lähettiin etsimään ruokapaikkaa, koska herralla oli sudennälkä. Ilta tuntui loppuvan pahasti kesken, tai yöhän se oli. Aina aika loppuu kesken.

Tuon ihmisen kanssa unohtuu muu maailma, kaikki tämä paska.Vaikka molemmilla on kuntoutujatausta, niin niistä asioista ei oo niinkään tarvetta puhua, vaan kaikesta muusta elämässä. Vaikka vieläkin tuo mua härnää pikkusen jutuillaan, yrittää juksata ja syöttää pajunköyttä. Eihän tuo muuten tunteitaan näytä eikä niistä kerro. Jokainen uusi käänne nostattaa mussa uudestaan pelon, että joko tämä ihminen nyt lähtee. Ettei se voi haluta jäädä tähän. Pelkään, ettei tämä ookaan totta, vaan jotakin, joka loppuu kohta. Olisin onnellinen, jos uskaltaisin.

Tämä kaikki muu elämä tuntuu tylsältä ja olemattomalta, mitäänsanomattomalta. Joitakin ihmisiä en jaksa ollenkaan. Ne jotka on joskus tympäisseet, ärsyttää nyt suunnattomasti enkä kestä niitä yhtään. En jaksa yhtäkään turhan pulisijaa ja asioidensa selostajaa, ei mua kiinnosta enkä osaa tätä aina ees salata, vaan sanon. Kun ei kiinnosta säästellä ketään miltään, niitä joista en vaan pidä. Yhtäkkiä tuntuu, että jotenkin repeän liitoksistani enkä halua mitään tästä entisestä enää.

Yhä seistään kaukana toisistamme, eikä uskalleta koskea. Tai ei osata.

Varo mitä toivot?

Joskus kun olin ite epävarmempi, ajattelin ja toivoin, että tapaisin miehen jonka kanssa voisi pitää vaan kädestä vaikka koko ensimmäisen vuoden. Edetä siis tosi hitaasti. Nyt mulla taitaa olla sellainen elämässäni eikä se nyt tunnukaan kovin hyvältä. Oon kärsimätön ja tahtoisin edetä. Kaipaisin jotakin fyysistä kosketusta, edes jotain. Vaikka taitaakin olla niin, että tässä opetellaan vasta puhumaan toisillemme ja kaikki on vielä aika ujoa ja varovaista. Sitkeästi tämä mies on mukana ollu koko kesän ja keväästäkin, vaikka näki siellä mökkeillessäkin musta takuulla kaikki huonoimmat puolet. Kaikki väsymykset ja kiukuttelut, puolin ja toisin kyllä. Toki tuossa on ollut tosi kauan sitä teerenpeliä ja letistä kiskomista, ja se nousee tietyssä porukassa ja tilanteessa esiin välillä vieläkin. Ihme ilmiö sekin, kun se vaan alkaa eikä sitä ajattele. Onkohan tämä loppujen lopuksi edes kauhean hidasta etenemistä, itestä tuntuu vaan siltä. Ja nykyäänhän pitäisi eka tapaamisesta olla jo petipuuhissa, siihen nähden onkin varmasti etananvauhtia.

 Oon saanut sen ulos viettämään aikaa jopa ihan kaksinkin. Tuonne jälkimmäiseen se olisi voinut ihan hyvin ottaa tekosyyn huonosta säästä ja jättää tulematta mutta tuli kuitenkin. Yhtenä iltana notkuttiin ja pyöräiltiin siellä sun täällä pitkin kaupunkia, ihmeteltiin ja kateltiin, syötiin jäätelöä ja oli tosi mukavaa. Kuuntelin juttuja matkoilta, missä tämä mies on käynyt ja juteltiin loppukesän tapahtumista. Taustalla soi joltakin terassilta livemusiikki. Kummallakaan ei ollut kiire pois, kerrankin. Pystyin olemaan itsevarmempi, rennompi ja keksimään sanottavaa, kun tiesin varautua tapaamiseen. Ehkä sekin koki samoin. Muulloin ne on ollut aika sattumanvaraisia tapaamisia enkä oo kokenut voivani olla täysin oma itseni niissä enkä parhaimmillani.

Mietin, että voisinko tehdä jotakin toisin itse ja rohkaista. Kun oon huono ilmaisemaan itseäni itsekin ja tunteitani. Vai annanko vaan tilaa ja aikaa. Yritin murtaa jäätä ja tarjosin sille hartiahierontaa tässä, kun en kyennyt katella kiemurtelua ja tuskailua kipeiden hartioiden kanssa. Kai yritin viestiä sitäkin, että on ihan ok tulla lähemmäksi. Etten minäkään siitä kosketuksesta taitaisi rikki enää mennä. Ei se pannut sitä pahakseen ollenkaan, vaikken mikään hieroja ookaan. Tunsin kyllä olleeni aika tungetteleva silti. Koen, ettei mulla olisi oikeutta mennä ketään noin lähelle, iholle. Lapsen ajattelua, tiedän. Aika etäällä tuo mies pysyttelee fyysisesti, hetkittäin käy lähellä joskus. Oikeastaan muakin vähän pelottaa olla ihan lähellä toista, koska tuossa on se joku vetovoima. Mitä sillekin sitten tehdä ja olisiko se tungettelevaa. Tekee mieli aina vetäytyä jotenkin pois enkä halua tunkeakaan. Tämäkin vähä läheisyys on alkanut siitä, kun tuo mies pyysi aiemmin kesällä auttamaan takkinsa kanssa, kun toinen käsi oli kipsissä. En ehkä olisi uskaltanut tehdä tätä elettä ilman sitä, tarvitsin siltä tuon rohkaisun. Onkin jännää nyt seurata, mihin tämä askel vie. Oon samalla tässä kuin tutkimusmatkalla, varovaisen toiveikkaalla sellaisella. Mutta ehkä mussa onkin itsessäni se este ettei toinen pääse lähemmäs?

En kyllä oo varma, onko tämä mies kaiken odottamisen arvoinen. Tällä hetkellä ainakin väsyttää ja uskonpuute vaivaa. Oon sydän syrjälläni, että se pelästyy jotain ja perääntyy vielä. Välillä ajattelen, että perääntyisin itsekin. En osaa elää sen vertaa hetkessä, etten miettisi kaikkia kauhuskenaarioita ja pyörittelisi niitä päässäni. On niin vaikea ajatella, että asiat voisi mennä hyvinkin.

En uskalla antaa tälle miehelle bloginimeä, liekö taikauskoa tai jotain.

Mikä on totta

Tämän uuden miehen kanssa oltiin yhdessä kahvittelutapaamisessa yhtäaikaa viime viikolla. Ei oltu nähtykään sen episodin jälkeen, missä erottiin vähän epäselvissä merkeissä. Olin jo ajatellut että olkoon koko mies ja ei se varmasti minua halua nähdä enää eikä tuonnekaan kahvitteluun tule. Tuli kuitenkin, ja olin aika sekavissa fiiliksissä muutenkin. Toisaalta oli tosi kiva ja ihanaa, mutta oma mieli temppuili vastaan. Se olis vielä jopa jäänyt mun kanssani pelailemaan pihapelejä  kahvittelun jälkeen, vaikka ensin meinasi, että lähtee pois. Minä peräännyin vähän tökerösti enkä kunnolla oikein tiennyt, miksi. Se vain tuntu järkevältä, koska sade uhkasi ja molemmilla oli matkaa kotiin, itteä väsytti yms. Nyt harmittaa tosi paljon, ei se oo noin innokas ollut aiemmin. Olin törppö ja ajattelematon. Toisaalta tuntuis, että se jo mua vähän tuntis eikä ottais sitä kovasti itteensä...oma pää syöttää kaikkea poislähtemis/hylkäämisteoriaa aina vaan.  Luulen kyllä, että se ei osaa mua tulkita oikein mitenkään.Yritän ymmärtää, mikä johtuu tunnelukoista ja mikä on oikeasti totta.

Nyt kun ajattelen, niin mua taisi pelottaa. Jännitän olla sen kanssa noin kaksin, enkä keksi sanottavaa. En oo valmis päästämään sitä lähelle, vaikka sitä hinguin niin kovasti. Pelkään kosketusta johon en oo varautunut. Pelkään, että painostetaan johonkin johon en oo valmis. Toisaalta en osaa heittäytyä roolista toiseen noin hetkessä, en oikein aina tiedä miten mun siinä tilanteessa pitäis olla. Ja oonhan minä surullinen Tummasilmän takia vielä, siksikin taidan jarrutella. Ja on niin vaikea uskoa ja tajuta, että tämä mies pitää musta noin paljon. Miksi ihmeessä?

Tuntuu roolit muutenki vaihtuneen tässä. Ite olin puheliaampi aluksi, nyt tämä mies on alkanut höpöttää ja puhella ja rohkaistua, minä vaikenen. Miten oisin siellä jossaki pelaamassa selvinny, kun en sanaa saa suustani. Koko ajan tiiän, että pitäisi saada eikä ole ketään muuta kuka puhuisi ja pitäisi juttua yllä. Ahdistus. Selviän tosi huonosti kaikesta nykyään. Yritin laittaa sille viestiä, että tavattaisko nyt pian uudestaan, kun tuo tapaaminen meni miten meni, mutta en uskaltanut sitäkään lähettää. Tupla-ahdistus. Pidän kyllä siitä höpötyksestä. Tavasta millä se kattelee ympärille kulkiessa, ihmettelee ja selostaa. On utelias ja sutkauttaa hauskasti ja nokkelasti asioita väliin. Sen ääni on yhtäaikaa herkkä ja voimakas, vahva, niinkuin koko mieskin vaikuttaa olevan. Miehekäs ja silti niin jotenkin söötti. Puuhakas. Saattaa kyllä sanoa aika suoraan asioita ärsyyntyessään, melkein kelle tahansa. Ei kauhean kiva, itse sanon takaisin kyllä samalla mitalla, koska mua taas ärsyttää se mussutus.

Siinä kahvittelun loppupuolella tapahtui jotakin erikoista. Pöydässä oli enää kaksi muuta ihmistä meidän lisäksi, ja huomasin olevani kuin jossakin kuplassa. Että ne kaksi muuta ihmistä jää ulkopuolelle enkä kunnolla näe niitä. On vain me kaksi vähän aikaa. Tämmönen tapahtu kerran aikasemminkin, lievempänä versiona. Silloin en kunnolla edes rekisteröiny että ympäriltä lähdettiin enkä todellakaan kuullu jos jotaki sanottiin. Nyt viimeksi oli ihan tajuttoman hyvä olla siinä. Niin hyvä että on ollut suorastaan ikävä. Yksi  naisihminen kertoi tässä että hän on kokenut samaa. Sanoi, että jaamme samanlaista energiaa tämän miehen kanssa ja siitä johtuisi tämä kupla-ilmiö ja kevyt olo. Alussa tunsin sellaista jännää leijuntaa. Tuntu että energisoiduin ja latauduin viimeksi ehkä enemmän kuin aiemmin. Ja nukun tosi hyvin seuraavana yönä, ei huolia, ei ahdistuksia, kun oon viettänyt aikaa tuon miehen kanssa.

Tapahtuu nykyään niin outoja asioita, tuollaisia, kai voisi sanoa että intuitiivisia. En olisi osannut kuvitellakaan, että mun elämäni olis joskus tämmöistä hömppäromaania. Tämä mies on jotakin liian hyvää menetettäväksi. Haluaisin uskaltaa olla sen kanssa, haluaisin yrittää. Jos ei olisi näitä raastavia pelkoja ja epävarmuuksia ihan kaiken suhteen. Kunpa en nyt jo olisi pilannut kaikkea, kun en vaan uskalla oikein mitään enää. Olisi monta ideaa, mitä voitais yhessä tehä mutta en uskalla kertoa niistä sille. Pitäisi sitten myös tietää, miten niissä tilanteissa olla, jos toisen jonnekin pyytää.  Ja enhän minä itelleni voi sellaista odottaa ja pyytää, vaikka haluaisin kovasti sen kanssa viettää aikaa... Pitäisi tässä olla aktiivisempi ja aloitteellisempi, oikeasti. Joskus mietin, että pyöritteleeköhän tämä mies kenties samanlaisia ajatuksia. Sille on tuntunu olevan merkityksellistä mun vähäkin aloitteellisuuteni, oon huomannut sen olevan rennompi niissä ja jotenkin rohkeampi. Tällä hetkellä tosin lähinnä tuntuu, että säälittävää ja noloa kinuta toiselta jotain enkä tunne olevani tarpeeksi hyväkään siihen.

Helvetin hämmentävää. Koko blogi on nykyään yhtä kummastelua. Tai ahdistusta.  Yleensä molempia. Ehkä joskus tässä elämässä on vielä rauha.

Hylkäämisen pelosta taas

Sattui tämän uuden tuttavuuten kanssa yhtenä iltana pieni episodi erotilanteessa, ehkä väärinkäsitysten summana. Ts. hukkasin koko miehen enkä ehtinyt/saanut tilaisuutta hyvästellä. Toki mun mieleni on tulkinnut tämän omallalaillaan, on tulkinnut yhtä sun toista jo jonkun aikaa. Minusta näytti, että kaikki on hyvin, siihen asti, mutta ehkä minussa oli sittenkin jotakin vikaa. Ehkä en vain huomannut, että hän halusi minusta koko ajan eroon, että halusikin lähteä noin, salaa. Vaikka oikeasti minusta näytti ja kuulosti, että se oli mielissään, kun tarjosin omaa seuraani. Mitä tässä uskoo? Tilanne vaan pahenee, jos alan siltä nyt tivaamaan asioita ja selityksiä. Mutta toisaalta kaipaisin selitystä, vaikka sillä ei sitä välttämättä edes oo eikä muista koko asiaa enää. Itse koin jonkinlaista kauheaa hätää. Mitä vikaa mussa on, miksi mut jätettiin tänne? Miksi en kelpaa.

Nyt pitäisi koota voimansa ja uskaltaa luottaa. Olla se aikuinen eikä avuton lapsi.

Tärskähdys

Pyysin tätä uutta tuttavamiestä vertaispaikan piknikille, tai oikeammin muistutin muina miehinä ja kysäisin että onko kenties tulossa. Siellä perillä se tälläsi itsensä mun seuraani aika päättäväisesti ja alkoi höpötellä niitä näitä.

Osa porukasta jäi vielä jälkeenpäin syömään jäätelöä ja kahvittelemaan. Minä, tämä herra ja pari muuta. Kun seurassa on muita, niin puhetta piisaa vaikka kuinka. Vaan kun jäädään kaksin, niin saattaa loppua sanat hyvinkin lyhyeen molemmilla. En oo ollut aina ihan varma, eikö sitä kiinnosta puhua vai eikö se vaan keksi sanottavaa. Siellä piknikillä lopuksi kuitenkin, kun kaikki muut oli lähteneet, niin tämä ei taaskaan kiirehtinyt heti pois. Yllättäen sitä jutunjuurta  sitten löytykin, hetkeksi. Tarjosin sille jäätelön ja se tuntui olevan jotenkin jäätämurtavaa. Tai ehkä se oli se koko retki, kun pyysin sitä sinne epäsuorasti. Tai ihan vaan aika. Se alkoi jopa höpöttää yhestä huvipuistohärvelistä, että voitais mennä sinne yhessä...se oli aika paljon sanottu minusta.  Muuten meillä on tosi mukavaa ja hauskaakin usein, kun ei oo liian intiimejä tilanteita. Enää en tiiä, onko tämä enemmän sööttiä vai ahdistavaa, kun tahtoisin asioiden tapahtuvan niin paljon nopeammin. Toisaalta ymmärrän, miten vaikeaa se lähestyminen ja tutustuminen voi olla.  Ehkä sitä vaan jännittää tai ujostuttaa, tarvitsee aikaa rohkaistuakseen. Mutta silti vähän huolettaa, että saanko tämän enempää vai tuhlaanko aikaani. Suostuuko se jäämään mun kans kaksin minnekään ihan kunnolla koskaan. Enkä itekään osaa oikein näitä juttuja, miten sitä rohkaisisi toista ettei säikäytä pois.

Onnistuin kääntämään tuon piknikin jonkinnäkösiksi treffeiksi, vaikka en sitä alunperin ollut suunnitellut sen kummemmin...en minä uskalla sitä kysyä varsinaisesti minnekään kahviloihin tms, kun se puhuminen on niin hankalaa molemmille välillä. Kiusallista se olisi.

On niin vaikea uskoa, että musta oltais kiinnostuneita. Mieli epäilee koko ajan. Eilen ahdistikin tosi paljon, pelkäsin menettämistä niin. että olin valmis luovuttamaan koko asian suhteen. Pelon takia olisin luopunut leikistä. Tuo vaikuttaa kuitenkin ihan kunnolliselta, järkevältä mieheltä ja tultuani järkiini ajattelin, etten voi noin vain luovuttaa. Pelkkä oleminenkin tuntuu hyvältä sen kanssa, vaikkei puhuttaisi mitään.

Ei taaskaan otsikkoa.

Mökkireissusta tulikin sitten mukava, oikeastaan aika ihana. Etukäteen pelkäsin koko reissua ja olin jo aikeissa perua koko jutun.  On vaikea vieläki uskoa, että lähin sinne. Että uskalsin. Miten onkaan nykyään näin paljon uskallusta. Ei ne muut tyypit niin kamalia sitten ollukaan...

 

Meillä oli tämän uuden tuttavamiehen kanssa mukava jutustelu lauantai-iltana, tai yötähän se jo oli. Kertoili paikoista missä on matkustellut ja oli hämmentävän kiinnostunut mun asioistani, elämästäni. Suloinen mies, rauhallinen, huumorintajuinen, puuhakas.Huolehtivainen. Hymyilee kivasti ja paljon. Lähin sieltä haikein mielin, aika loppui jotenkin ihan kesken.

Ajattelin sen reissun jälkeen, että noinkohan tuo tosissaan on, leikkii kai vaan jne. Sitten seuraavalla viikolla menin seuramaan rantalentopallo-ottelua, missä tuttavia pelaa ja tämäkin mies usein. Siinä kun puin ite kenkiä ja sukkia jalkaani, niin tämäpä jäi oottelemaan mua sinne ja jäätiin sitten vielä juttelemaan vähäksi aikaa. Ajattelin, että ei tuo taidakaan aikuisten  oikeasti olla ihan silkkaa kaveruutta vailla...Viime kerralla vielä erikseen pyysi mua sinne tulevalla viikollakin. Jo ennen sitä mökkireissua se maanitteli mua yhelle pyöräretkelle ja siellä matkallakin houkutteli. Pyysi kaikkineen varmasti viisi kertaa, enkä uskaltanut luvata sellaista matkaa, se kun ei ollut mikään pikkuretki. Enhän ollut pyöräillyt koko keväänä oikeastaan yhtään. Sitten asiaa pohdittuani, kävin saattelemassa tätä porukkaa liki puoleenväliin, kun niin monesti oli pyydetty. Samalla pääsin tutustumaan uusiin pyöräreitteihin. Varmaan meen sitten sinne lentopalloonkin, ihan uteliaisuuttani ja kyllähän tuo mies mua vetää puoleensa aika kovasti jo. Aika varovaisen tuntunen tuo on. Itelläki kyllä on jarrut päällä. En voi käsittää, miksi tuo nyt musta olis yhtäkkiä noin kiinnostunu, mun seurastani. Kun siellä mökilläkin toisen näki ihan eri valossa mitä muualla, omana ittenään enemmän, niin silti se vaan tuossa on..eikä kadonnut minnekään. Oikeastaan päinvastoin, pyrkii ehkä vähän rohkeammin lähelle. 

 

Ajattelin sillon yöllä, että tuossa miehessä on pelottavan paljon niitä piirteitä, mitä oon kaivannut ja mielessäni pyöritellyt. Parikin kertaa oon tänä keväänä todennut, että huhhuh, mikä mies. Ja miten mukava sen kanssa oli olla, kaikki se keittiöpuuhastelu ja höpötys...tulenteko ja makkaranpaisto laavulla. Se vaan tuntuu niin hyvältä. Lämpimältä, vailla oikein mitään kitkaa. Mutta mun on vaikea avautua sille itsestäni, kai pelkään ajavani toisen pois. Yleensä höpötän ummet ja lammet, mutta tässä meen lukkoon. Miten sitä toista sitten rohkaisee, kun itekää ei uskalla. Ja loppujen lopuksi se voi tahtoa kuitenkin olla vain kaveri, joka ahdistuu siitä, että toivoisin jotain muuta. Miten voi paljastaa yhtään mitään, ainakaan omaa kiinnostustaan. Eihän oikein tohdi itsellekään tunnustaa, miten paljon toinen kiinnostaisi, miten paljon kaipaisi ja haluaisi tutustua.

 

 

Oikeastaan oon tuntenut hiipivää alakuloa ja pettymystä tuon reissun jälkeen, tämä kulunut viikko on ollut tosi surkea, surkeampi kuin pitkään aikaan. Oon tuntenut itseni tosi yksinäiseksi ja yksinäisyyden liian raskaaksi. Turhauduin omaan elämääni, petyin omaan kuntoutumiseeni ja itseeni hakiessa taas kerran b-lausuntoa. Sain lähetteen työkykyarvioon, viimeinkin. Ehkä se selventää jotakin asioita mulle. Työelämä tuntuu niin kaukaiselta...en osaa enää oikein ees uneksia siitä. Asiat on muuttuneet niin paljon, minä oon muuttunut ja välillä on aika sekavaa. Tai yleensä. En oikein tajua asioita ja elämää enkä ees yritä tajuta enkä tehdä mitään. Tie tuntuu liian pitkältä taas, liian väsyttävältä, mutta vaihtoehtojakaa ei oikein ole. On aika pohjaanpalanut olo, tuosta kaikesta ihanasta huolimatta.

 

On vaikea ymmärtää, miksi en oo se sama enää, joka ei uskalla. Lipsunko pian takasin siihen, mitä joskus olin. Miten tästä uskaltaa tehdä mitään ratkaisuja. Oon ollut ihan liikaa, liian kauan toimettomana, en tunnu osaavan enää oikein mitään. En tiedä yhtään miten mun käy. Kaikki tapahtuu niin hitaastikin. Entä jos tässä onkin kaikki, mitä mulle on elämässä tarjolla? Pelkkä katoava häivähdys jostain tosi ihanasta ja tärkeästä.

 

 Yksinäisyyttä oon tuntenut lapsesta asti. Tummasilmä on ollut ensimmäinen, joka hävitti sen tunteen kokonaan. Nykyään ei jutella, tuskin ees nähdään ja kaipaan tosi paljon kaikesta huolimatta. Syksyllä se häipyy kokonaan muihin kuvioihin, ehkä katoaa loppuelämäksi.

 

Pitääkö olla huolissaan

Jatkan vielä tätä miesaihetta, tämä tuntuu olevan iso asia tämänhetkisessä elämässäni. En oikein osaa ymmärtää, että miehet kiinnostuu minusta nyt ja tykkääkin.

Minä pidin Tummasilmästä kyllä, tosi paljonkin mutta se on niin tuulellakäypä ja ailahteleva ollut nyt...en minä pystyisi olemaan sen kanssa läheisessä suhteessa enkä jaksaisi. En sitä porttia kokonaan sulje kuitenkaan, jos vaikka asiat muuttuisi joskus joksikin. Tuo on vaan yhtä yhteentörmäystä nyt koko ajan ja räiskettä. Yksi nainen sanoikin, että "te koko ajan yritätte olla tekemisissä ja sitten taas törmäätte..te selvästi kuitenkin tykkäätte toisistanne". Mutta ei tämä nyt kulje yhtään eikä onnistu, ei osata puhua samaa kieltä ollenkaan. Silti se on lähellä mun sydäntäni.

Tässä välillä, kun oli tuo välirikko talvella, niin kerkesin vähän tutustua tähän yhteen toiseen mieheen, tai oikeastaanhan hän alkoi mun kanssani hieroa tuttavuutta. Nyt ollaan jonkun verran vietetty aikaa yhessä ja se tuntuu kamalan hyvältä.  Oon ollut ihastunut monesti, mutta ekaa kertaa jouduin nyt toteamaan ihan ääneen itsekseni, että voi herranjumala, mikä mies. Mukava, rauhallinen, vähän ujo, ehkä herkkäkin, jotenkin niin jalat maassa. Höysteenä aika kiero ja musta huumori. Kiva hymy joka irtoaa herkästi. Ajatukset tuntuu kulkevan samoja ratoja, monesti ehtii tokaista ääneen sen, mitä toinen oli vasta sanomassa. Joskus on väännetty kyllä vitsiä semmosestakin, jolle ei muiden mielestä olisi edes sopivaa naureskella....Lauantaina juteltiin kaikenlaista, hetken aikaa ihan kaksin ja sitten isommassa porukassa ja mulla oli lähtiessä tunne, että oon jotenkin "täysi" ja kylläinen. Leijuin. Niin kuin olisi täyttynyt kaikki tarpeet ja puutteet enkä kaivannut oikeastaan mitään enää siinä hetkessä.

Tuntuu jotenkin väärältä miettiä jotain toista miestä. Mutta nyt mua ei pelota niin paljon, mitä aiemmin. Ei ainakaan vielä. Jossakin mielenhäiriössä (edullisen lomasen toivossa) lupauduin viikonlopuksi mökkireissulle, minne tulee tämä mies ja muutama muu tyyppi, yksi toinenkin nainen on siinä joukossa. En tiedä onko se ollenkaan hyvä ajatus, enhän minä nyt osaa olla liki tuntemattomien ihmisten kanssa siellä, enkä etenkään miesten. Koen olevani aika tylsä tyyppi, en juo enkä välitä edes saunomisestakaan. Vaikka enhän minä siellä niitten muitten takia ole ja niitten mieliksi, vaan itseni takia. Siellä on hyvät maastot kaikenlaiseen liikkumiseen, joku lampikin siinä vieressä. Voisin viettää kaiken aikani ulkona luonnossa. Se mökki, tai huoneisto, sijaitsee siellä mistä muutin pois. Se voi olla aika tunnepitoinen reissu monessakin mielessä.

Koko viikon oon muutenkin kokenut kasvavaa mielenrauhaa ja tyyneyttä, oon saanut jopa nukuttua  parina yönä luomuna, ilman valtavaa iltalevottomuutta. Oikeastaan en muistakaan, koska olisi viimeksi ollut kunnolla nukuttuja öitä, ehkä joku satunnainen joskus. Pelkkää stressiä ja murhetta vaan. Jotkut palikat taitaa olla nyt kohallaan, viimeinkin. Ainakin haluaisin uskoa näin. En tiedä, voiko mihinkään luottaa oikeasti.

Tuuletusta

Pääsin Tummasilmän kanssa jonkinlaiseen keskusteluun tässä vähän aikaa sitten. Pahotin mieleni sen sanomisesta taas, ja kun otin sen puheeksi, niin sitten se kaikki purkautui, mitä oon miettiny koko talven. Sanoin, miten loukkaavaa ja satuttavaa sen käytös on ollut. Etten minä oo mikään esine, vaan mullakin on tunteeni.

 

Ajattelin voivani unohtaa asian ja antavani anteeksi. En osaa, en pysty. Syytökset satuttaa aivan liikaa. Voiko rikottua sydäntä antaa anteeksi? Tarvitseeko? Pitääkö kaikki voida antaa anteeksi, etenkään kun vastapuoli ei osoita minkäänlaista katumusta, ei ainakaan myönnä sitä. Nyt on taas menossa jonkunasteinen mykkäkoulu enkä ymmärrä taaskaan mitään. Siinä mykkäkoulussa mua ei taas ole olemassakaan, ei nähdä, ei kuulla. Miten helvetin vaikeaa voi olla sanoa, näyttää edes joistakin tunteistaan jotain. Sanoa, mitä hittoa oikein haluaa vai haluaako mitään. Sanoa, ettei tarkoittanut satuttaa, jos ei kerran oikeasti tarkoittanut. Tuntui vaan odottavan, että automaattisesti vaan annan anteeksi ja unohdan, itsensä tulematta vastaan edes puoliväliin. Mun mielestäni saisi tulla vastaan perille asti, niin tälle asialle voisi laittaa pisteen. Saisi olla Mies. Kun eihän  se nyt riitä, että mies vain ajattelee mielessään asian olevan selvä, kun minä en oiken edes ymmärrä, mitä mun halutaan antavan anteeksi. Alan olla tosi väsynyt tähän, kun ei se tajua. Tuskin edes miettii. Sanoin sille kuohuksissani, että voi itse mennä vuorostaan miettimään puoleksi vuodeksi, mitä on tehnyt väärin. Kuulemma hän ei sitä voi tehdä enkä minä pysty antamaan hänelle anteeksi. Oikeasti ei ole edes yrittänyt saada anteeksi. Itse loukkasi mua kaikella mahdollisella mitä vain keksi. Syytti kaikesta.  Nyt en voi millään tietää milloin se tarkoittaa mitä sanoo ja milloin ei. Ei voi antaa anteeksi, jos kärsii.

 

Meillä on yksi musiikkiryhmä, missä jokanen saa ehottaa mielimusiikkiaan kuultavaksi. Ajattelin koko miehestä jo, että menköön. Sitten se tuli sinne ryhmään ja ehdotti kappaletta Pieni ja hento ote. Siinä on niin paljon puhuvat sanat ja tunnetta, enkä voinut olla miettimättä, että oliko tarkoitus kertoa jotakin tuolla. Mutta se mies, jonka minä reilu vuosi sitten tapasin, ei ollut noin paskamainen. Ei käyttäytynyt kuin joku mulkku. Se mies oli mukava ja ajatteleva, ja minä pidin siitä tosi paljon. Se pääsi tosi lähelle mun sydäntäni.

 

 Oon joutunut  ajautunut viettämään aikaa yhden toisen miehen kanssa, tai oikeastaan se itse alkoi mua jututtaa tässä kevättalvella ja hieroa enempi tuttavuutta. Viime kesänä juteltiin joskus joku sana ohimennen. Sama mies, josta Tummasilmä uteli aiemmin, että miksi sitä kyselen. Kivan tuntunen mies, rauhallinen ja huumorintajunen, ehkä vähän ujohko. Semmonen isossa porukassa hiljanen sivustaseuraaja, niinkun minäkin. Mutta pikkusen herkkänahkanen sekin. Mun suustani tulee vaan sammakoita ja sitten loukkaannutaan. Lieneeköhän jo tuhoontuomittu juttu, ennekuin mitään edes on alkanut... enhän minä voi sellanen olla, jonka suusta ei pääse yhtään sammakkoa, jonka pitää punnita ja harkita jokainen sanansa. Toistaseksi se kuitenkin tuntuu mun seurassa viihtyvän ja huomioi. En haluaisi rohkaista sitä liikaa, kun tuon toisen kanssa on kaikki näin epäselvää. En haluaisi että ketään sattuu.

 

Tällä miehellä on sellanen katse, joka tuntuu lukevan kuin avointa kirjaa. Yhtä aikaa pelottavaa ja kiehtovaa. Niin kuin se näkis liikaa, näkis kaiken ja katsoo aina jotenkin tosi avoimesti suoraan silmiin.

 

Kiinnostavia miehiä olis kyllä, mutta joku aina haraa vastaan jossakin. Itestäni mietin, että en ehkä osaa antaa oikeanlaisia signaaleja, mut voidaan tulkita väärinkin. En osaa näyttää omaa kiinnostustani enkä rohkaista lähestymään ja jotkut miehetkin on ujoja tai epävarmoja. Joku puoli minussa taitaa haluta kieltää kiinnostuksen ja kaipuun. En vieläkään haluaisi tarvita ketään, olla tarvitseva ja kaipaava. Pelkään pettymystä, sitä, että jää taas yksin.

 

 

 

 

Kaiken se kärsii?

Nyt Tummasilmä palasi takaisin kuvioon, noin kuukausi sitten. Ajattelin, ettei se mulle enää ees puhu, vaan nyt se on ottanut sellaisen kiusoittelevan asenteen. Aluksi se oli sitä, että se kokeili mun pinnaani ja tahallaan ärsytti asioilla. Hirveän kypsää joo..ja minä kypsästi vastasin äksyilemällä. Olinhan mä aika vihanen ja loukkaantunut vielä siitä, mitä se mulle sano talvella. Ärsytti, että miten se voi vaan tulla siihen, muina miehinä. Sen jälkeen se on ollut lähinnä vitsailua mulle ja minusta. Ei mitään ilkeää, ihan hyväntahtoista mutta päivittäistä. Toki teen sitä itsekin, mulle se on osotus siitä, että välitän. Se vitsailee niilläkin asioilla, mistä ollaan otettu yhteen. Tuntuu, että sitä vähän harmittaa ja ehkä nolottaakin koko juttu ja koittaa paikata sitä.

Oon ristiriitaisissa ja aika sekavissa tunnelmissa. Ymmärsin, ettei sillä ole mitään kiinnostusta eikä tunteita mua kohtaan, tai näin se mulle (itselleen) ainakin yritti väittää. Nyt en enää tiedä, kun ei sen käytös oo välinpitämätöntäkään.  Kerran kyselin yhtä miestä, kun ei oo näkynyt että mitähä sille mahtaa kuulua ja onko kukaan nähnyt. Tummasilmä ei yleensä koskaan kysele mitään epäolennaisuuksia eikä sivuseikkoja, niin tästäpä se tivasi multa, että miksi sitä kysyn. Teki mieli sanoa, että "mitäs se sulle kuuluu, ootko mustasukkanen?" Selitin kuitenkin, että sitä vaan alkaa miettiä, kun ei näy vähään aikaan. (En kertonut, että aion kysyä sitä keilausporukkaamme.) Liekö ollut vähä mustasukkanen, mene ja tiedä. Onhan tämä mies ihan potentiaalinen näin äkikseltään, tosin en siitä kovin paljoa tiedäkään. Pari vuotta vanhempi mua, tai meitä.

Eihän tässä nyt mitään hääkelloja aleta soitella, kai joku toinen olisi jo unohtanut koko tyypin. Minä oon kai hölmö, elättelen toiveita ja koitan antaa anteeksi. Elämä on lyhyt, enkä minä halua kerätä kaunaa enempää kannettavakseni. Kyllä se taitaa tietää, missä on toiminu väärin. Ja minä kun menin sille kertomaan, että oon minä pitänyt siitä, kun se asioita tivasi, niin eihän se nyt voi olla vaikuttamatta asioihin. Ellei nyt ihan paatunut ole. Musta tuntuu, että se on jotenkin rauhottunu ja muutenkin rennompaa ollut.  Kai sitä joskus täytyy puhdistaa ilmaa ja selvitellä asioita, vaikka aika rajua kieltämättä olikin. Ei tuollaista vitsailua olisi siedetty aiemmin edes, kumpikaan, herkkänahkaisina ihmisinä. Mutta tähän mulla nyt lienee tyytyminen. Välillä kyllä mietin, että toivoisko se mun ehkä tekevän jotain aloitetta, jos ei ite uskalla/kykene. Mutta mitenpä minäkään uskaltaisin, kun se itse jo mut hätisti niin kovasti pois...