Romahdus.

Tänään taas yritin hommata niitä työsopimuksia. Sehän menikin ihan hyvin siihen asti, kunnes piti saada työnantajan nimi alle. Täti siellä ilmoitti, ettei hänellä ole lupaa allekirjoittaa, pitää olla lääkärin lupa. Multa paloi siellä käämit, kysyin että no mistä sinä sitä lupaa odotat ja voitko sinä tehdä niitä papereita sitten milloinkaan? Kuulemma voi tehdä ne paperit mutta siitä luvasta ei mitään käsitystä. Ilmeisesti oletti että hommaan sen sille kun sanoin haluavani puhua lääkärin kanssa. Mutta sen tapaamisen piti olla mua varten, päätöksenteon helpottamiseksi enkä olisi älynnyt mitään lausuntoja siltä pyydellä. Senkun istuu ja odottaa siellä sitten rouva. Se ihminen ei oikeasti tiedä yhtään mitään. Sen mielestä oli sovittu, ettei mitään saa tehdä ennen sitä lääkärin tapaamista. Minä taas  ymmärsin,  että silti mun oma päätökseni riittää asian eteenpäin viemiseksi, eihän mun psykiatrini sitä asiaa mun puolestani päätä, eikä anna mitään hemmetin virallisia lupia muutenkaan. Suositella toki voi kaikenlaista. Sitäpaitsi tiedän, että se on asiaa puoltavalla kannalla, koska terapeutti on tästä sen kanssa jutellut jo alustavasti ja tätä työpuolta on jo kauan pohdittu. Siksi ehdotin sitä lääkärin tapaamista, että saisin tukea päätöksen tekoon. Huomasin vain päättäneeni asian ihan omin päinkin ja lääkärin tapaankin vasta perjantaina.

Ei ole hajuakaan miten tästä jatkan, lähinnä toivoisin kuolevani. Tämä on kestänyt jo monta kk, tämä huopaaminen edestakaisin. Oon yrittänyt asiaa viedä eteenpäin eikä se etene, enkä enää jaksaisi unettomia öitä ja epävarmuutta, pettymyksiä kaiken muun käsiteltävän lisäksi. Tekee mieleni pistää ne paperit silppuriin ja unohtaa koko juttu. Auktoriteettipelko nostaa päätään enkä jaksa tapella sen naisen kanssa. En luota tippaakaan siihen ihmiseen. Tuo on jäämässä parin viikon päästä pois työstään ja myös työpajan ohjaajan paikka näkyy olevan auki. Herää kysymys olisiko siellä ketään mua varten sitten kuitenkaan? Justiinsa selvitettiin nämä asiat niin nyt oon kuitenkin taas samassa lähtöpisteessä. Se mies jonka kanssa ne paperit kyhättiin, lupasi soitella kunnan psyk.sairaanhoitajalle ja kysellä, mitä siellä viimeisessä palaverissa oikein sovittiin. Ihan turhaa sotkemista tuokin, ei kukaan tiedä mitä on loppujen lopuksi sovittu.

Minä en taida enää persettäni nostaa tuon asian takia, ilmoittakoon, jos joskus vielä uskaltaa paperit allekirjoittaa. Minä oon nyt ravannut ja uskaltanut ihan tarpeeksi. Kun ei tämä onnistu. Miten paljon olisikaan auttanut asiaa, jos ihminen olisi ollut edes pahoillaan virheestään ja pahoitellut. Minun maailmassani nämä merkitsee paljon. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi, paitsi minä. Hänelle oli kuulemma niin nolo tilanne, kun oli mennyt lupaamaan jotain jota ei olisi saanut, niin nyt ei sitten tehdä ilmeisesti enää mitään. Minähän en sitä lupaa voi hänelle antaa, en tiedä kuka voi. Kuulostaa esimiehensä asialta enemmänkin.

Oon jo vähän miettinyt, että jos tekisin tuota askartelunohjaushommaa siellä mt-paikassa työtoimintana vähän aikaa. Antaisin tuon työpajan ihmisen mennä menojaan ja yrittäisin vaikka alkuvuodesta uudestaan. Koska saan siitä toiminnasta todella paljon. Vaikka sitä ei kyllä olisi joka päivä...mutta yhdestä päivästä viikossa tässä on koko ajan puhuttukin, aluksi. En tiedä ilkeänkö enää muuttaa suunnitelmia, taas kerran, se vaan tuntuisi nyt paremmalle ratkaisulle. Ihan vain siksi että jaksaisin. Tahtoisin levätä vähän aikaa tuolta asialta, mutta kuitenkin tahtoisin jotain enemmän kuin sen pelkän päivätoiminnan. Jonkun oman jutun, jossa voisin tehdä kykyjeni mukaan ja kehittyä, saada itseluottamusta. Siellä on pari muutakin naista tuolla systeemillä: toinen siivoaa ja toinen tekee ruoat, miksi minäkin en voisi olla?

Voikohan olla niin, että se työpaja olisikin vielä liian vaativa, siksi tämä on näin hankalaa ja stressaavaa. Ehkä jopa aivan väärä paikka? Periaatteessa se olisi ihan kiinnostava homma ja haasteellinen kokeiltava, enkä halua siitä ajatuksesta kokonaan luopua mutta lieneekö kuitenkin vielä liian aikaista. Vähän tuollaista väkisellä läpi runnomista ja koko ajan vastustaa. Onko tuo tämän kaiken arvoistakaan. Sekin mietityttää, kun siellä ei olisi sitten välttämättä niitä muita ihmisiä juurikaan, mitä on esim. päivätoiminnassa. Kanssakäymistä, siinähän minä tarvitsen harjoitusta ja olen melko yksinäinen. Jaksaisinko päivän olla ihan itsekseni ja tulla sitten kotiin olemaan taas itsekseni. En usko jaksavani viedä tätä prosessia loppuunkaan, kun ei tälle loppua näytä olevan edes horisontissa. Alkaa tuntua,että ehkä nämä sotkut onkin varoitusmerkkejä väärästä suunnasta. Oli miten oli, minä en jaksa enää tätä, tahtoisin viheltää pelin poikki.