Tunteet on olleet todella pinnassa viime viikot. Oon miettinyt lähtöä, muuttoa, uutta alkua, jota en kuitenkaan kunnolla uskalla ajatella. Luopunut tavaroista ja muistoista. Haikeaa, surullista, odottavaa, hyvin, hyvin varovaisen toiveikasta aikaa. Samalla melko raskastakin aikaa.
Ihmettelen, miten viimeinkin löysin ihmisiä, jotka puhuu mun kanssani samaa kieltä. Joiden kanssa ei tarvitse kerrata omaa surkeaa elämäänsä. Jotka eivät jaa neuvojaan eivätkä sääli. En milloinkaan oo tuntenut olevani näin hyväksytty, näin yhtä, syvässä yhteydessä jonkun toisen ihmisen kanssa, tietäen että on lupa olla minä, meillä on lupa olla me ja halutaan olla me. Näin täynnä välittämistä. Iloakin, naurua, jopa riemua, tosin yhtäaikaa myös surua ja huolta toisen ihmisen takia. Menettämisen pelkoa, hylätyksi tulemisen pelkoa, riittämättömyyden tunnetta, silti niin paljon hyviäkin hetkiä. On vaikea uskoa tuota ollenkaan todeksi.
En haluaisi vaihtaa mitään noista pois, siihen mitä oli joskus, tunteetonta ja ankaraa elämää. Ei sitä voinut edes kutsua elämäksi.
Toki on jo ehitty sanoa, että ei kannattaisi olla noiden vertaisteni kanssa, koska ne on niin masentuneita yms. vaan ihmisten, joiden kanssa koen, että pitäisi olla jatkuvasti jotain muuta. Vähintäänkin työssäkäyvä, tai jopa äiti, sosiaalisempi tai jotenkin muuten parempi ihminen.
Saanko minä olla onnellinen tästä?
