Joku ei opi.

 Itkettää ja v*tuttaa. Kävin sitten tapaamassa sitä tuttua tuolla kahvilassa. Se toi lastaan päiväkerhoon, niin oli sitten muka sitä aikaa kuluttaa siinä ootellessa ja itse ehdotti tapaamista. No se oli ottanu jonkun kaverinsa mukaan, jota en ole koskaan nähnytkään. Aluksi meni ihan ok, puhuttiin Big Brotherista. Sitten nuo kaksi alkoi puhua yhtäkkiä omia juttujaan ja yhteisiä suunnitelmiaan, mitäpä minä niihin sanoisin. Puhuivat jopa J:stä ja päivittelivät sen asioita ja uutta työntekijää ja mua alkoi ahdistaa. Mulla on edelleen huoli siitä kaikesta mitä jätin taakseni, miten ne pärjää. En sanonut siihen yhtään mitään ja se loppuikin sitten aika lyhyeen. Miksi ihmiset olettaa, että edelleen kiinnostaisi puhua menneestä elämästä?  Istuin sitten sen puoli tuntia enimmäkseen hiljaa, kun en oikein keksinyt mitään sanottavaa ja kai lannistuinkin, kun sitä juttua tuntui riittävän muutenkin. Sitten niille tulikin jo lähtö niihin yhteisiin juttuihinsa. Ei jäänyt oikein hyvä maku suuhun. Taaskaan. Tunnen olevani noidenkin ihmisten silmissä arvoton paska.
.
Tapaamisen jälkeen soittelin sinne työpajalle. No eihän mun ollut tarkoituskaan nyt mennä tutustumaan, vaan joskus kahden viikon päästä. Nyt ei ole aikaa. Hyvin ymmärretty. Hyvin selitetty. En minä olisi jaksanutkaan, oikeastaan ihan hyvä.

Se viineri siellä kahvilassa oli sentään hyvää.

Kävin palatessa kaupassa, vaikka ruokahalut katosi taas jonnekin samantien. Jäi niin paha mieli, kun yksinäisyys ei vain tunnu loppuvan. Huoli eläimistä ja kai J:stäkin. Pelkään että eivät pärjää siellä. Se kaikki oli mulle niin tärkeää enkä oikein osaa käsitellä tätä asiaa. Tulin kotiin ja kirosin mielessäni että eikö mulle nyt oikeasti ole missään mitään järkevää seuraa. V*tuttaa nuo perkeleen ajattelemattomat ihmiset. Jotenkin toivoton olo ja se saa mut taas haluamaan ja kaipaamaan V.tä, tuonkin takia on vielä niin paha mieli. Kaipaisin toisen syliä, lohtua ja oikeaa välittämistä. Ei vain sitä, että joku sanoo puhelimessa tai netin välityksellä välittävänsä mutta minkäännäkösiä tekoja ei ole. Minä en vain tahdo mennä enää minnekään, missä olisin toisten seurassa yksin tai ulkopuolinen, tai yksin muuten vaan. Kotona on seurana netti ja televisio edes. Ne ei ota enempää kuin antavat. Tämä osuu mulla nyt johonkin tosi arkaan paikkaan, kipeään haavaan. Tämän sanoiksi pukemisestakin alkoi jo viha nousta. Mitä helvettiä varten pitää jatkuvasti tökkiä johonkin. Tekee mieleni sanoa, että menis nyt helvettiin nuokin.

Huomenna olisi yksi omega3-aiheinen esittelytilaisuus tuossa eräässä yrityksessä, mua pyydettiin sinne. Oletettavasti siksi, kun ei kukaan ensin pyydetty oikein ollut tulossa. Tämä ihminen kutsuu vain henk.kohtaisesti ihmisiä noihin juttuihinsa, tai yrityksensä juttuihin. No lupasin mennä, ei mulla mitään muutakaan tekemistä kuitenkaan ole. Lupasin, koska olen juuri näin typerä. Tekee mieli taas haistattaa kaikille pitkä paska. Kuitenkin kysyin tätä yhtä tuttavaa, tätä joka siellä kaupassa on töissä sinne mukaan. Lupasi ilmotella huomenna lähteekö. Pitäisi keksiä hänelle joku "koodinimi" tänne blogiin. Hänen kuuluisi nimensä mukaan olla henkilö V, mutta sattuneesta syystä ei nyt voi sitä olla. Olenko jotenkin tyhmä, kun aina yritän silti jotain, kun tilaisuus tulee. Ihan vaan pettyäkseni ilmeisesti.

Sanotaan, että masentuneen pitäisi olla mahdollisimman aktiivinen ja käydä paikoissa. Entäs sitten, kun se käyminen niissä paikoissa ei johda mihinkään? Elämä ei voi jatkua enää näin, tämä on käynyt aivan mahdottomaksi. Tulevaisuus pelottaa. Vääriä asioita, vääriä ihmisiä, hakuammuntaa ja sohimista sinne tänne, turhautumista, turhia toiveita, yksinäisyyttä. Nyt  tuntuu, etten jaksa puskea eteenpäin. Saisiko asiat olla, voisiko luottaa että ne järjestyy ilman, että yritän niitä viedä elukan raivolla eteenpäin? Onko olemassa mitään kohtaloa? Onko elämä milloinkaan minun puolellani, saanko tässä elämässä mitään ilman että revin selkänahastani kaiken mikä irti lähtee? Lapsuudessa jo opin tuon, ettei mulle mikään tule "ilmaiseksi" eikä varsinkaan helpolla. Ei mulle ole tarjottu mitään enkä ole kyennyt vaatimaan. En saanutkaan vaatia vaan piti ottaa se mitä sattui saamaan. Voisinko levätä, ja silti saada sen mitä toivon ja tarvitsen? En uskalla löysätä ohjaksia ollenkaan, kun pelkään, että maa pettää jalkojeni alta kokonaan ja suistaa jonnekin rotkoon. En uskalla luottaa elämään enkä toisiin ihmisiin vaan kannattelen itse kaikkea. Jos lakkaan kannattelemasta, tuntuu kuin luovuttaisin.

Yöllä näin painajaisia, ties mitä kummituksia niissä oli. Väsyttää, kunpa voisin olla ihan oikeasti juuri niin väsynyt kuin tunnen olevani. Kunpa voisin levätä turvassa.