Oikuttelua

Nyt pari kertaa, kun on nähty tämän miehen kanssa muiden tuttujen nähden, niin se on alkanut käyttäytyä ihan kummasti. Yhtäkkiä musta tuli varmaankin se maailman ärsyttävin henkilö siinä. Kommentoi tylysti ja kiukkuisesti, yrittää välttää katsomasta jopa päin. Jotenkin väkisin väännettyä tuittuilua ja läpinäkyvää, mitä se ei ees kyennyt koko ajan pitämään yllä. Enpä ymmärrä taas ollenkaan. Ehkä se yrittää jotakin piilotella joltakin, tunteitaan? Tai koko tätä juttua. Oon itekin ollut tosi herkillä tässä ja tuo tuntui ihan kamalalta, loukkaavalta.Vähän näytti silloin, että sitäkin lopulta harmitti. Kun minähän en kuuntele loputtomiin, vaan sanon takaisin. Kieltämättä teki mieli sanoa lopulta, että älä viitsi, aikuinen mies kiukutella ja räyhätä noin typeristä, mutta en sitten sanonut kuitenkaan (ainakaan vielä). Kuitenkin, kun muut on menneet, se lyöttäytyy seuraan ja käyttäytyy. Viimeksikin alkoi sopia tapaamista sinne Taiteiden yöhön.

Oon epäillyt ja miettinyt viimeiseen asti, että onko tuo sittenkään kiinnostunut, voiko muka olla. Mutta silloin Taiteiden yössä se paljasti jotain ääneen ensimmäistä kertaa, vähän ujosti enkä voi enää epäillä eikä tarvitse. En tiennyt mitä olisin sille vastannut, en mitään järkevää osannut siihen sanoa tietenkään. Hämilleni menin ja ujostutti, höpötin ihan hölmöjä. Saattoihan se vähän yrittää paikata sitä aiempaa huonoa käytöstäänkin pitkin iltaa siinä.  Huomenna olis yksi tapaaminen, jossa oletettavasti nähdään. Saa nyt nähdä, miten tuo menee sitten...onko samaa äksyilyä ilmassa vai missä nyt mennään.

On mukavaa, että se uskaltautui ehdottamaan itsekin tapaamisia lopulta. Välillä koin tosi raskaana sen vastuun, kun tunsin heti aluksi, että koko orastava ihmissuhde on mun harteillani. Kun ehdotin sitä ensimmäistä sovittua kahdenkeskistä tapaamista, niin samalla siirsin sitä vastuuta myös tuolle miehelle. Oon aina yrittänyt kauhean paljon, vaatinut itseltäni, uupunut ja ottanut noita vastuita harteilleni aivan liikaa. Pitäisi oppia ottamaan vastaan asioita itsekin. Eikä mun oo nyt todellakaan tarvinnut tehdä kaikkea itse. Tuo mies näemmä tykkääkin olla ja on "pomo", johtaa, tietää asioita, paikkoja ja reitit mitä kulkea, pyytämättä. Huolehtii muttei hyysää. On ottanut sen paikan jo enkä laita todellakaan vastaan. Eikä se ala sitten kuitenkaan vängätä vastaankaan kauheasti, jos mulla on joku idea, osaa olla joustavakin. On ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia kaikesta itse ja on turvallista, voi olla ajattelematta ja stressaamatta. Sen kun vaan seuraa perässä.  Loppujen lopuksi oon tehnyt tässä toistaseksi tosi vähän mitään. Meillä sujuu tuollainen yhdessätekeminen tosi hyvin, mutta puhuessa tulee törmäyksiä melko herkästi. Herkät ihmiset kun reagoi äänensävyihinkin. En tiedä hioutuisko se ajan myötä, kun oppii tuntemaan toisen. Toisaalta tahtoisin olla sen kanssa paljon enemmän jo mutta toisaalta sitten tartten melko paljon aikaa tähän totuttelemiseen ja asioiden sisäistämiseen joka käänteessä.

Mutta jos mies noin oikuttelee ja kiukuttelee, niin saapa oikutella sitten ihan itsekseen.

Yöjuoksu

Olin herrahenkilön kanssa Taiteiden yössä, melko pitkän kaavan mukaan, tällä kertaa miehen ehotuksesta. Kaarreltiin sinne ja tänne, eikä lopulta ehditty oikein kunnolla minnekään vaan oltiin joka paikasta myöhässä. Kuunneltiin livemusiikkia, sen mitä ehdittiin ja juteltiin.Istuttiin yhdessä ravintolassa ja huomattiin, että toisessa alkoi esitys eikä olla siellä päinkään. Jäätiin silti istumaan. Yön päälle vielä lähettiin etsimään ruokapaikkaa, koska herralla oli sudennälkä. Ilta tuntui loppuvan pahasti kesken, tai yöhän se oli. Aina aika loppuu kesken.

Tuon ihmisen kanssa unohtuu muu maailma, kaikki tämä paska.Vaikka molemmilla on kuntoutujatausta, niin niistä asioista ei oo niinkään tarvetta puhua, vaan kaikesta muusta elämässä. Vaikka vieläkin tuo mua härnää pikkusen jutuillaan, yrittää juksata ja syöttää pajunköyttä. Eihän tuo muuten tunteitaan näytä eikä niistä kerro. Jokainen uusi käänne nostattaa mussa uudestaan pelon, että joko tämä ihminen nyt lähtee. Ettei se voi haluta jäädä tähän. Pelkään, ettei tämä ookaan totta, vaan jotakin, joka loppuu kohta. Olisin onnellinen, jos uskaltaisin.

Tämä kaikki muu elämä tuntuu tylsältä ja olemattomalta, mitäänsanomattomalta. Joitakin ihmisiä en jaksa ollenkaan. Ne jotka on joskus tympäisseet, ärsyttää nyt suunnattomasti enkä kestä niitä yhtään. En jaksa yhtäkään turhan pulisijaa ja asioidensa selostajaa, ei mua kiinnosta enkä osaa tätä aina ees salata, vaan sanon. Kun ei kiinnosta säästellä ketään miltään, niitä joista en vaan pidä. Yhtäkkiä tuntuu, että jotenkin repeän liitoksistani enkä halua mitään tästä entisestä enää.

Yhä seistään kaukana toisistamme, eikä uskalleta koskea. Tai ei osata.

Varo mitä toivot?

Joskus kun olin ite epävarmempi, ajattelin ja toivoin, että tapaisin miehen jonka kanssa voisi pitää vaan kädestä vaikka koko ensimmäisen vuoden. Edetä siis tosi hitaasti. Nyt mulla taitaa olla sellainen elämässäni eikä se nyt tunnukaan kovin hyvältä. Oon kärsimätön ja tahtoisin edetä. Kaipaisin jotakin fyysistä kosketusta, edes jotain. Vaikka taitaakin olla niin, että tässä opetellaan vasta puhumaan toisillemme ja kaikki on vielä aika ujoa ja varovaista. Sitkeästi tämä mies on mukana ollu koko kesän ja keväästäkin, vaikka näki siellä mökkeillessäkin musta takuulla kaikki huonoimmat puolet. Kaikki väsymykset ja kiukuttelut, puolin ja toisin kyllä. Toki tuossa on ollut tosi kauan sitä teerenpeliä ja letistä kiskomista, ja se nousee tietyssä porukassa ja tilanteessa esiin välillä vieläkin. Ihme ilmiö sekin, kun se vaan alkaa eikä sitä ajattele. Onkohan tämä loppujen lopuksi edes kauhean hidasta etenemistä, itestä tuntuu vaan siltä. Ja nykyäänhän pitäisi eka tapaamisesta olla jo petipuuhissa, siihen nähden onkin varmasti etananvauhtia.

 Oon saanut sen ulos viettämään aikaa jopa ihan kaksinkin. Tuonne jälkimmäiseen se olisi voinut ihan hyvin ottaa tekosyyn huonosta säästä ja jättää tulematta mutta tuli kuitenkin. Yhtenä iltana notkuttiin ja pyöräiltiin siellä sun täällä pitkin kaupunkia, ihmeteltiin ja kateltiin, syötiin jäätelöä ja oli tosi mukavaa. Kuuntelin juttuja matkoilta, missä tämä mies on käynyt ja juteltiin loppukesän tapahtumista. Taustalla soi joltakin terassilta livemusiikki. Kummallakaan ei ollut kiire pois, kerrankin. Pystyin olemaan itsevarmempi, rennompi ja keksimään sanottavaa, kun tiesin varautua tapaamiseen. Ehkä sekin koki samoin. Muulloin ne on ollut aika sattumanvaraisia tapaamisia enkä oo kokenut voivani olla täysin oma itseni niissä enkä parhaimmillani.

Mietin, että voisinko tehdä jotakin toisin itse ja rohkaista. Kun oon huono ilmaisemaan itseäni itsekin ja tunteitani. Vai annanko vaan tilaa ja aikaa. Yritin murtaa jäätä ja tarjosin sille hartiahierontaa tässä, kun en kyennyt katella kiemurtelua ja tuskailua kipeiden hartioiden kanssa. Kai yritin viestiä sitäkin, että on ihan ok tulla lähemmäksi. Etten minäkään siitä kosketuksesta taitaisi rikki enää mennä. Ei se pannut sitä pahakseen ollenkaan, vaikken mikään hieroja ookaan. Tunsin kyllä olleeni aika tungetteleva silti. Koen, ettei mulla olisi oikeutta mennä ketään noin lähelle, iholle. Lapsen ajattelua, tiedän. Aika etäällä tuo mies pysyttelee fyysisesti, hetkittäin käy lähellä joskus. Oikeastaan muakin vähän pelottaa olla ihan lähellä toista, koska tuossa on se joku vetovoima. Mitä sillekin sitten tehdä ja olisiko se tungettelevaa. Tekee mieli aina vetäytyä jotenkin pois enkä halua tunkeakaan. Tämäkin vähä läheisyys on alkanut siitä, kun tuo mies pyysi aiemmin kesällä auttamaan takkinsa kanssa, kun toinen käsi oli kipsissä. En ehkä olisi uskaltanut tehdä tätä elettä ilman sitä, tarvitsin siltä tuon rohkaisun. Onkin jännää nyt seurata, mihin tämä askel vie. Oon samalla tässä kuin tutkimusmatkalla, varovaisen toiveikkaalla sellaisella. Mutta ehkä mussa onkin itsessäni se este ettei toinen pääse lähemmäs?

En kyllä oo varma, onko tämä mies kaiken odottamisen arvoinen. Tällä hetkellä ainakin väsyttää ja uskonpuute vaivaa. Oon sydän syrjälläni, että se pelästyy jotain ja perääntyy vielä. Välillä ajattelen, että perääntyisin itsekin. En osaa elää sen vertaa hetkessä, etten miettisi kaikkia kauhuskenaarioita ja pyörittelisi niitä päässäni. On niin vaikea ajatella, että asiat voisi mennä hyvinkin.

En uskalla antaa tälle miehelle bloginimeä, liekö taikauskoa tai jotain.