Tänään oli tarkoitus tehdä ne paperit siihen työtoimintaan. No kävikin ilmi, ettei niitä voikaan niin vain tehdä koska en ole eläkeläinen (??). Pitää käydä jonkinäköisessä haastattelussa ja se hakemuskin käsitellään ja pitää hyväksyttää ihan toisella paikkakunnalla, ja se ihminen on vielä lomallakin. Voisin aloittaa vasta kahden viikon päästä. Voi olla, että en nyt sitten pääsekään, vaikka luvattiin. Olen pettynyt.  Ja oliko tuostakaan tiedosta mikään lopulta oikein. Miksi minä luotan ihmisiin noin sokeasti, miksi en itse ottanut selvää? Olen tyhmä. Enpä taida edes haluta mennä tuollaiseen paikkaan. Tuntuu, että mulle on tehty väärin ja suututtaa. Tuntui ettei se työpajan nainen oikein muutenkaan hallinnut hommiaan eikä pysy aikataulussa. Ei tarvitsisi olla näin hankalaa tämänkin.

Nyt vasta tajusin oikeasti, mihin olen ryhtymässä. En ole yhtään varma pystynkökään tuohon, tekee mieleni perua koko juttu. Pelkään, että en pääse pois jos käy liian raskaaksi. Että en voi lopettaa ja antaa periksi. Minä haluaisin niin kovasti töihin mutta en uskalla vielä alkaa. Pelkään että kuntoutumiseni pysähtyy psykoterapian loppumiseen. Että mulle tarjotaan vain tuota päivätoimintaa ja keskusteluapua kerran-kaksi kuukaudessa, jossa puhutaan lähinnä siivoamisesta. Hoitaja puhuu. Tuosta työtoiminnasta on nyt lähinnä sellainen tuntu, että joudun olemaan siellä vuosia kun kerran aloitan ja se on aika masentava ajatus. Sama päivätoiminnassakin, en voi ajatella itseäni siellä vielä vuosien päästä kuten jotkut ovat käyneet. En osaa ajatella sitoutuvani kuin puoleksi vuodeksi kerrallaan, korkeintaan.

Minä jo kerkesin vähän innostua tuosta uudesta jutusta, ja taas vedetään mattoa alta. Tekee mieli  pakata kamansa ja lähteä. Lähdenkin, kunhan keksin minne, missä on jotain parempaa ja enemmän.

Joku ei opi.

 Itkettää ja v*tuttaa. Kävin sitten tapaamassa sitä tuttua tuolla kahvilassa. Se toi lastaan päiväkerhoon, niin oli sitten muka sitä aikaa kuluttaa siinä ootellessa ja itse ehdotti tapaamista. No se oli ottanu jonkun kaverinsa mukaan, jota en ole koskaan nähnytkään. Aluksi meni ihan ok, puhuttiin Big Brotherista. Sitten nuo kaksi alkoi puhua yhtäkkiä omia juttujaan ja yhteisiä suunnitelmiaan, mitäpä minä niihin sanoisin. Puhuivat jopa J:stä ja päivittelivät sen asioita ja uutta työntekijää ja mua alkoi ahdistaa. Mulla on edelleen huoli siitä kaikesta mitä jätin taakseni, miten ne pärjää. En sanonut siihen yhtään mitään ja se loppuikin sitten aika lyhyeen. Miksi ihmiset olettaa, että edelleen kiinnostaisi puhua menneestä elämästä?  Istuin sitten sen puoli tuntia enimmäkseen hiljaa, kun en oikein keksinyt mitään sanottavaa ja kai lannistuinkin, kun sitä juttua tuntui riittävän muutenkin. Sitten niille tulikin jo lähtö niihin yhteisiin juttuihinsa. Ei jäänyt oikein hyvä maku suuhun. Taaskaan. Tunnen olevani noidenkin ihmisten silmissä arvoton paska.
.
Tapaamisen jälkeen soittelin sinne työpajalle. No eihän mun ollut tarkoituskaan nyt mennä tutustumaan, vaan joskus kahden viikon päästä. Nyt ei ole aikaa. Hyvin ymmärretty. Hyvin selitetty. En minä olisi jaksanutkaan, oikeastaan ihan hyvä.

Se viineri siellä kahvilassa oli sentään hyvää.

Kävin palatessa kaupassa, vaikka ruokahalut katosi taas jonnekin samantien. Jäi niin paha mieli, kun yksinäisyys ei vain tunnu loppuvan. Huoli eläimistä ja kai J:stäkin. Pelkään että eivät pärjää siellä. Se kaikki oli mulle niin tärkeää enkä oikein osaa käsitellä tätä asiaa. Tulin kotiin ja kirosin mielessäni että eikö mulle nyt oikeasti ole missään mitään järkevää seuraa. V*tuttaa nuo perkeleen ajattelemattomat ihmiset. Jotenkin toivoton olo ja se saa mut taas haluamaan ja kaipaamaan V.tä, tuonkin takia on vielä niin paha mieli. Kaipaisin toisen syliä, lohtua ja oikeaa välittämistä. Ei vain sitä, että joku sanoo puhelimessa tai netin välityksellä välittävänsä mutta minkäännäkösiä tekoja ei ole. Minä en vain tahdo mennä enää minnekään, missä olisin toisten seurassa yksin tai ulkopuolinen, tai yksin muuten vaan. Kotona on seurana netti ja televisio edes. Ne ei ota enempää kuin antavat. Tämä osuu mulla nyt johonkin tosi arkaan paikkaan, kipeään haavaan. Tämän sanoiksi pukemisestakin alkoi jo viha nousta. Mitä helvettiä varten pitää jatkuvasti tökkiä johonkin. Tekee mieleni sanoa, että menis nyt helvettiin nuokin.

Huomenna olisi yksi omega3-aiheinen esittelytilaisuus tuossa eräässä yrityksessä, mua pyydettiin sinne. Oletettavasti siksi, kun ei kukaan ensin pyydetty oikein ollut tulossa. Tämä ihminen kutsuu vain henk.kohtaisesti ihmisiä noihin juttuihinsa, tai yrityksensä juttuihin. No lupasin mennä, ei mulla mitään muutakaan tekemistä kuitenkaan ole. Lupasin, koska olen juuri näin typerä. Tekee mieli taas haistattaa kaikille pitkä paska. Kuitenkin kysyin tätä yhtä tuttavaa, tätä joka siellä kaupassa on töissä sinne mukaan. Lupasi ilmotella huomenna lähteekö. Pitäisi keksiä hänelle joku "koodinimi" tänne blogiin. Hänen kuuluisi nimensä mukaan olla henkilö V, mutta sattuneesta syystä ei nyt voi sitä olla. Olenko jotenkin tyhmä, kun aina yritän silti jotain, kun tilaisuus tulee. Ihan vaan pettyäkseni ilmeisesti.

Sanotaan, että masentuneen pitäisi olla mahdollisimman aktiivinen ja käydä paikoissa. Entäs sitten, kun se käyminen niissä paikoissa ei johda mihinkään? Elämä ei voi jatkua enää näin, tämä on käynyt aivan mahdottomaksi. Tulevaisuus pelottaa. Vääriä asioita, vääriä ihmisiä, hakuammuntaa ja sohimista sinne tänne, turhautumista, turhia toiveita, yksinäisyyttä. Nyt  tuntuu, etten jaksa puskea eteenpäin. Saisiko asiat olla, voisiko luottaa että ne järjestyy ilman, että yritän niitä viedä elukan raivolla eteenpäin? Onko olemassa mitään kohtaloa? Onko elämä milloinkaan minun puolellani, saanko tässä elämässä mitään ilman että revin selkänahastani kaiken mikä irti lähtee? Lapsuudessa jo opin tuon, ettei mulle mikään tule "ilmaiseksi" eikä varsinkaan helpolla. Ei mulle ole tarjottu mitään enkä ole kyennyt vaatimaan. En saanutkaan vaatia vaan piti ottaa se mitä sattui saamaan. Voisinko levätä, ja silti saada sen mitä toivon ja tarvitsen? En uskalla löysätä ohjaksia ollenkaan, kun pelkään, että maa pettää jalkojeni alta kokonaan ja suistaa jonnekin rotkoon. En uskalla luottaa elämään enkä toisiin ihmisiin vaan kannattelen itse kaikkea. Jos lakkaan kannattelemasta, tuntuu kuin luovuttaisin.

Yöllä näin painajaisia, ties mitä kummituksia niissä oli. Väsyttää, kunpa voisin olla ihan oikeasti juuri niin väsynyt kuin tunnen olevani. Kunpa voisin levätä turvassa.

Tänään on ollut huono päivä. Aamusta asti jo surullinen olo ja koko päivän jotenkin ahdistanut. Aloin jo sunnuntaina illalla tuntea itseni aika yksinäiseksi ja kyllästyneeksi ja siinähän sitä sitten ollaankin. Keljuttaa toisten elämä ja kun ne kehuskelee sillä. Paha mieli ja itkettää. Televisionkin kun avaa, siellä on kauniita ihmisiä ja seksiä ja ties mitä ja mua ahdistaa. En ole kaunis enkä osaa mitään ihmissuhdekuvioita. En varmaan osaa edes seurustella kenenkään kanssa. Seksikin on niin vaikea asia, häpeän itseäni ja vartaloani enkä usko että näin kokematon ja osaamaton kelpaa kenellekään.

Eilen piti tavata yhtä tuttua entisestä elämästä vaan se peruuntui, huomenna koitetaan uusiksi. Yritän samalla reissulla tunkeutua sinne työpajalle tutustumaan, jos sopii. Tällä viikolla ei ole päivätoimintaa, koska ovat lähteneet syysreissulle jonnekin Jyväskylän seudulle. Osa päivätoimintalaisista. Itse en lähtenyt, kun tämä sovittiin jo aikaisin keväällä enkä osannut ajatella vielä syyskuulle asti, olisinko enää mukana koko touhussa ja missä olisin. Enkä minä oikeastaan edes välitä noiden kanssa reissata ja yöpyä missään, vieraiden ihmisten. Monta päivääkin vielä.

Tajusin viimeksi, miten hyviä ystäviä nuo jotkut päivätoimintalaiset ja ohjaajat ovat keskenään. Kai tuli hiukan ulkopuolinen olo. Se toinenkin ohjaaja on nyt palannut töihin ja heti syntyi jonkinlainen kuppikunta, joka juttelee keskenään.

Perjantaina pyydettiin taas ravintolaan "kun en oikein yksin uskaltaisi". Joopajoo, no en lähtenyt. Koittaa nyt vaan pärjätä itekseen, minä en ole mikään tukikeppi eikä kiinnosta muutenkaan, väsyttää ja tympii ihmiset. Vaikka onhan mun illat ja päivätkin tosi yksinäisiä, tuntuu vaan että tuollainen pinnallinen seura ei ole sitä mikä sitä helpottaisi. Se, että vain on jossakin joidenkin kanssa, vaikka vieraiden. Kaipaan kahdenkeskisempää aikaa ja juttelua, huomiota. Kai minä sitä parisuhdettakin kaipaisin, mutta en voi ajatella sitoutuvani mihinkään enempään. Olis kiva katella edes sitä saamarin telkkaria kahdestaan, tai mieluummin tekisin jotain muuta. Yhdessä. Oon niin väsynyt ja kyllästynyt olemaan yksin, tekemään kaiken yksin.

Tapio Rautavaara - Päivänsäde ja Menninkäinen