Hutunkeittoa

En tiedä, pitäisikö mun lukea jotain rivien välistä tuon miehen viesteistä. Luin vaan niin, että hän inhoaa minua eikä halua nähdäkään. Haluaa etäisyyttä. Kuitenkin sanoo, että on tykännyt minusta. Mitä minä osaisin noista lukea, mikä on totta ja mikä ei. Tällä hetkellä en taida haluta kuulla mitään, en tietää mitään, sattuu ihan liikaa. Väitti, että minä oon ollut se, joka haluaa jotain enemmän, ihan kuin olisi nyt yhtäkkiä tajunnut asian. Että hän ei koskaan oo  antanut mitään vinkkejä, on pyrkinyt musta eroon alusta asti, ollut vain kohtelias ja ystävällinen. Oli vihainen tuostakin.Vaikka se ite on ollut se, joka on joka käänteessä lopulta tupannut seuraan ym., en minäkään nyt ihan mitä vaan kuvittele tässä.  Eipä täällä kukaan nykyaikana tahtomattaan oo parisuhteeseen joutunu...aika heikko syy paeta ja vältellä.  Ja minä aloin jo lämmetä koko tyypille, aikani epäiltyäni. Nyt oon vaan syvästi loukkaantunu ja nolo. Maanrakoon syyllistetty.

En tiedä missä kohtaa meni vikaan, koska en minä oo ollut tyrkky ainakaan. Tosin nythän se varta vasten kieltää kaiken mitä selkeästi oli, hänen puoleltaan. Ajoi mut pois tosi tylysti, kaikin voimin ja vihaisesti. Käyttäytyi kylmästi ja loukkaavastikin jo jonkun  aikaa, ja minä olin typerä hämmentynyt enkä ymmärtänyt miksi. En ymmärtänyt ottaa etäisyyttä samalla lailla, mietin vain että mitä oon tehnyt tai johtuuko se musta. Koitin saada selvyyttä ja kaikki meni vain pahemmaksi. Se kuvitteli jotenkin hämärästi mun tajuavan käytöksestä heti alussa, että haluaa olla etäällä ja hermostui mulle, kun en tajunnut. Kaikki muutkin kuulemma tajuaa jostakin katseista ym. ettei kiinnosta. Mitä minä voin tajuta, kun itse on välillä ns. tyrkky ja seuraavaksi kylmä ja torjuva, tyly. Ensin pyytää ja kutsuu jonnekin ja kohta on kylmä kuin jääkaappi eikä oo huomaavinaan.Plus tähän vielä mun omat tunteet, niin onhan siinä soppaa kerrakseen. Eikä mua ylipäätään kiinnosta arvailla ihmisten käytöksestä/ilmeistä hirveästi mitään eikä pohtia sitä. Sanokoon jos on sanottavaa. En edes osaa lukea ilmeitä oikein mitenkään. Miksi ei pysynyt poissa kokonaan, jos ei kerran halunnut yhtään mitään. Sillä on ollut mahdollisuutensa pysytellä erossa ja kaukana. Nyt  se tuntui syyttävän mua siitäkin, ettei oo onnistunut pysyttelemään tarpeeksi kaukana.

Se on tainnut leikkiä mun kanssani vain jotain kummaa leikkiä. Aika julmaakin ja itsekästä.  Tuntuu, että mun maailmastani, sydämestäni on sammunu valo ja jäin yksin kylmään. Sattuu ihan helvetisti ja syvältä. En tiedä aikooko se palata vai loppuko tämä oikeasti tähän. Haluaisinko edes palaavan lopulta. Jos palaa, niin lähteekö taas kohta. Kaatuiko tämäkin siihen, mitä minä oon. En osaa korjata tätä. Tämä on vaan yhtäkkiä vyöryny hallitsemattomasti ja paisunu joksikin josta en saa otetta, en ymmärrä mitä tapahtui, tapahtuu.  Ehkä se on nyt lopulta valinnut polkunsa enkä minä kuulu sille. Se on päättänyt, ettei meistä tule ystäviä, tuntuu, että joutuu suorastaan taistella sitä vastaan olemalla tyly ja paskamainen,  lähestulkoon mulkku. Taisi tietää, millä satuttaa mua kaikista pahiten. Oon aatellut että oon sille peili ja se mulle, eikä se tunnu kestävän katsoa "itseään", vaan pakenee. Se haluais kai hajottaa kaiken mitä oli. Mitä on. Sabotoida sen mitä voisi tulla. Mutta en minä sen käytöstä siltikään ymmärrä, mitä kaikkea sen taustalla on. Kunpa puhuttaisi asioista niiden oikeilla nimillä. Mutta sitten siitä saattaisi tulla ystävyyttä...

Tuntui kurjalta kuulla olevansakin yhtäkkiä joku, jota pitää vältellä. Joku "sotku" hänen elämässään ja ahdistelija.   Ehkä minä oonkin sotku, kaikkien elämässä. Kuinkahan paljon mun pitäisi vielä tässä elämässä muuttua, että asiat onnistuis. Kun kaikki, ihan kaikki kuulostaa olevan minun syytäni. Ajattelin, että en yhenkään miehen perään kyllä itke enää, mutta ei se niin mennyt... Olisi varmaan pitänyt ymmärtää lähteä itse karkuun hyvän sään aikana, kun se alkoi käyttäytyä noin, kuin mua ei oliskaan. Annoin satuttaa itseäni liian monta kertaa. Annetaanpa sitten sitä etäisyyttä, niin paljon kuin suinkin sielu sietää.

Hyvää joulua vaan taas mulle. Haluaisin uskoa, ettei sen aikeet olleet niin pahat mitä tulkitsin.

Lorun loppuko

En ollut lukenut sähköpostia muutamaan viikkoon, tuon episodin Tummasilmän kanssa,jälkeen. Eilen rohkaisin mieleni ja tuo oli taas laittanut mulle postia. Sille ei tunnu nyt käyvän mikään, ei mikään kompromissi eikä näennäinen toimeentuleminen. Se vaan mussuttaa jostakin, kritisoi enkä enää tiedä mistä se on alun perin mulle suuttunu. Välillä tuntuu, että siitä, että oon olemassa, välillä taas siltä, että on suuttunut pääasiassa itselleen. On vihainen mulle siitä, että oon hänen mielestään halunnut jotain kaveruutta enemmän. On vaikea sanoa oikein mitään enää mihinkään, sattuu ja on voimaton olo. Se jättää sanomatta sen asian ytimen, sen mistä tässä kaikessa on nyt kyse kaiken tuon syyllistämisen takana. En tiedä mitä se hakee ja miksi, mikä sitä harmittaa noin paljon, en tiedä mitä edes tapahtui. En uskalla kysyä, pelkään, että se repii taas pelihousunsa siitä. Miksei vaan mennyt sinne missä pippuri kasvaa, jos ja kun ei oo koskaan halunnutkaan mun kanssa olla tekemisissä, niin kuin väittää. Kuulostaa että vaadin häneltä liikaa, ahdistelen, vaikka oisin vaan hiljaa. En tiedä enää missä mun paikkani on. Tuo on vain jatkuvasti vihainen mulle, ei taida koskaan leppyä ja se pelottaa mua. Se suuttui siitä ilmeisesti, kun otin puheeksi sen, että ihmiset ei pyydä anteeksi sanomisiaan ja tekojaan. Syyllistyi, kun oli justiinsa ollut sanaharkkaa ja väärinymmärrystä, joka nosti tuon pintaan. Sitten se alkoi käyttäytymään vielä tylymmästi. Yritti selittää kyllä viikkojen päästä ja esitti anteeksipyynnön, mutta sen jälkeen oli jo tapahtunu niin paljon tuota tylytystä ja loukkausta, väärintulkintoja ja ahdistusta, mikä pilasi kaiken. Nyt ei voi sanoa mitään kumpikaan, etteikö se osuisi jotenkin väärin.

 

Kyllä sille  on mun seurani kelvannut ja on tosi kurjaa, että se nyt syyttää mua siitäkin, että lähennyttiin vähän. Se syyttää mua omista tunteistaankin eikä näytä kykenevän oikein ottamaan niistä vastuuta. Jos tässä nyt on tarkotus karkottaa mut, niin toimii. Vaikka en tiedäkään, haluaisko se sopia jotenkin vai karkottaa mut. Vai molempia. Mieluiten se taitais vierittää kaiken syyn mun harteilleni, vaikka en tiedäkään mistä tässä nyt pitäisi ketään erityisesti syytellä. Minä en vaan suostu siihen. Nyt se varmaan suuttuu mulle siitäkin, että vastasin viestiin jotain näin viiveellä. Kirjoitin sille, että toivosin, ettei se enää syyttäis mua mistään, mun tunteistani, ajatuksistani eikä varsinkaan omistaan. Että antais itselleen anteeksi. Pahoittelin sitä, että oon loukannut. Vaikka en kyllä olis arvannut, että ihan kaikki mun sanomiset ja tekemiset on lopulta valtava loukkaus.

 

Tiesin, että tuo ei ehkä olisi mikään "helppo" mies, mutta ihan tätä en kyllä osannut odottaa. Tätä on siis vaativa persoonallisuus. Kaiken pitää mennä niin kuin itse haluaa, silloin kaikki on hyvin. Pienestä soraäänestä syntyy valtava haloo ja päitä lentää. En voi kuin toivoa että työstää tuota asiaa, koska hankalaa on elämä noin. Ajaa kaikki ihmiset pois läheltään, ja ottajiakin olisi. Nyt mua on sattunut niin paljon ja niin syvältä, että mun ovella ei tarvitse ihan heti kolkutella. Oon järkyttynyt ja tyrmistynyt tuosta käytöksestä.

 

Olinpa taas hölmö, tunteellinen hölmö, kun tuostakin tykkäsin.

 

Kissoja pöydälle

Juttelin Tummasilmän kanssa tässä pari viikkoa sitten. Nyt muuton jälkeen on ollut aikaa miettiä tuotakin. Kun siitä tuli yhtäkkiä kauhean tyly mulle, siis todella tyly, kylmä, lähes törkeän torjuva ja välit tulehtui tosissaan. Jouduin lähtemään taideryhmästäkin tuon takia, kun se ei halunnut kuulla mitään mun asioitani eikä muutenkaan olisi saanut kauheasti vissiin edes puhua. En uskaltanut sanoa enää mitään torjunnan pelossani. Syksyllä meillä oli jopa hauskaa siellä, nyt rupesi tuntumaan että mun läsnäoloni pilaa kaiken, vaikka oikeasti se oli ihan joku toinen, joka hankaloitti toimintaa omalla käytöksellään.

 

Se laittoi mulle sähköpostia, sanoi, että haluaa ottaa minuun etäisyyttä muttei kertonut syytä. Pahoitteli sitä että oli välinpitämätön. Sanoi ettei ehkä voi ohjata taideryhmää, jos minä oon siellä. Sanoi aika suoraan kaikesta muustakin, mistä ei pidä, mikä häiritsee minussa. Mitä oon sanonut, mikä on pahoittanut hänen mielensä. Kritisoi mua siitä, että oon pyrkinyt liian lähelle ja luullut ystäväksi. Pyysi anteeksi yhtä omaa töppäystään aiemmin syksyllä. Naamatusten hän sanoi, että on tykännyt musta, mutta ei halua ystävyyssuhdetta mun kanssani.

 

Minä otin itseeni ja sanoin, että kyllä sinä sitä etäisyyttä saat, sitä riittää kilometritolkulla ja loppuelämäksi vaikka. Käskin sen häipyä mun elämästäni, jos ei siinä kerran halua olla ja lakata leikkimästä mun tunteillani. Se on kiusannut mua keväästä asti, ollut ja ei ollut, antanut ehkä ymmärtää jotain ja sitten taas ei. Alkoi piirittää mua, minä aloin lämmetä ajatukselle ja sitten tekeeki noin. Minä luin ja kuulin kaikessa syyttelyä ja arvostelua, hylkäämistä enkä osannut toimia toisin.Väsyin tuohon sotkemiseen ja säätämiseen. Oli se vähän nöyrempänä sitten, kun ite tajusi ettei oo ollut oikein hyvä vertaistoimijakaan, yritti pyytää jopa multa anteeksi. Mutta mua sattui ja suututti ihan hirveästi tuo kaikki enkä kyennyt kuulla enää mitään selityksiä enkä mitään. Tuntui, että se haluaa koko ajan loukata mun tunteitani ja mua. Niin se oli sitten siinä.

 

Mun on ollut hankalaa välillä ja suorastaan tuskallista lopulta olla sen kanssa missään, koska se vetovoima on niin valtava. Suorastaan käsittämätön ja se kohteli mua lopulta niin paskasti. Itse annoin satuttaa itseäni. Tuo vetovoima on kyllä lisännyt jännitteitä, ainakin mun puolellani. Tuonut turhautumista. Luulen, että se taitaa epätoivosesti yrittää karkottaa tunteensa ja minut. Vielä syksyllä halusi viettää tosi paljon aikaa mun kanssa, se sanoi ryhmässä pohtineensa rakkautta ja teki siitä maalauksenkin, kaksikin ja puhuttiin siitä vähäsen. Sitten se jäätyi vielä enemmän, tuollaiseksi, eikä mulla oo mitään sijaa oikein ollut enää missään, ei halua että edes puhun sille. Sitäkin se pahoitteli, sitä etäisenä olemistaan enkä ymmärrä yhtään mitään. Nyt sitä ei oo näkynyt pariin viikkoon, ennekuin tänään vilaukselta. Aiemmin joka päivä melkeinpä. Ei puhuttu mitään enkä olisi kai halunnutkaan. Jotain haavaa on taas tökitty minussa, ehkä aika montakin haavaa. En tiedä voiko tätä enää ees sopia, onko tarvettakaan tai halua. Jos toinen vaan haluaa pitää mut etäällä lopunelämää.

 

Molemmat on tykänneet toisistaan, ja silti asiat on näin. Tai ehkä just siksi.

 

Nuorempi sisko nosti tapetille vanhan asian, jonka ei pitänyt vaivata enää. Asia ahdistaa muakin ja sisko syyttää mua menneistä. Ei ymmärrä miksi ihmiset toimii niin kuin toimii, haluaa vain syyttää. Oon siinä pisteessä, että luovutan, ei nuo ihmiset edes halua ymmärtää mua eikä mitään mun asioitani. Ei mitään asioita ylipäätään. Sohivat kaikella ja huutavat, eivät välitä muista, eivät välitä siitä miten haasteita ja epävarmuutta täynnä elämä on jo ennestään. Ei tueta, eihän muilla voi olla mitään hankalaa paitsi heillä. Kuluttavat kaikki voimavarat multa. Sanoin siskolle, että mihin mun pikkusisko on oikein hävinnyt, kun siitäki on tullut ihan täysi kusipää. Ei kyllä ollut nätisti sanottu, mutta mitta on täynnä tuota syyttämistä, arvostelua ja huutamista enkä jaksa enää välittää. Ehkä senkin oli aika kuulla tuo ja katsoa peiliin.

 

Pitkästä aikaa tulikin ihan kunnon alamäki. Ei tunnu paikkakunnan vaihdoskaan kovin hyvältä, jotenkin pohjattomalta. Ankea ja kipeä olo sydämen vierustassa, yksi ihminen puuttuu kuvioista. Sellainen jota aloin jo laskeskella mahollisesti mukaan tähän kuviooni. Vaikka eihän tämä nyt kovin ihanteellinen ajankohta edes olis ollutkaan uuden suhteen aloitukseen, voimavarat on melko vähäiset.