sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Peto on irti!?

Tuosta torstaista tulikin sitten mahottoman mukava ilta. Syötiin ja juotiin, juteltiin ja tämä Heikkinen olikin tosi mukava ja helposti lähestyttävä ihminen. Eikä siinä esityksessäkään mitään vikaa ollu, tunti kulu ihan hujauksessa. Pelkäsin ja hermoilin etukäteen aivan kauheasti koko iltaa. Pelkäsin mokaamista noiden uusien ihmisten kanssa ja että pilaan koko illan jotenkin ja sitten kaikki vihaa mua ja plaa.

 Meidän ryhmän ohjaaja totesi mulle siellä kahvittelussa, että istupa sinä tuohon, tätä näyttelijää vastapäätä. No minä tein työtä käskettyä, vaikka kyllä kävi mielessä, että piiloonhan tässä pitäs päästä oikeasti. Ei tullut kysyttyä, mikä sillä oli siinä ajatuksena...  Ajattelin kuitenkin siinä, että mitähän minä tässä ujostelen tuotakin, ihan turhaa ja typerää. Kysyin siltä yhen asian siihen esitykseen liittyen, kun jäi vähän vaivaamaan. Lopun aikaa lähinnä kuuntelin mitä se puhu muiden kanssa ja unohdin sen toisen kysymykseni kokonaan. Nyt mulla on ollu koko ajan vähän sellanen ihmeellinen olo, vähän hämmentynyt ja samalla kuitenkin sisäisesti rauhallinen. Semmoinen niin syvä sisäinen rauha ja vakaus, jota ei kukaan voi multa viedä. Olin suorastaan tempaistu niin korkealle ja kauas omalta mukavuusalueeltani, ja nyt tuntuu, etten ehkä halua palatakaan takasin ja vähän leijun. Tuntuu, kuin joku olis naksahtanu mussa sinä iltana kohilleen, en vain oikein vielä oo varma mitä se oli. Ehkä siinä oli sitä, että en ookaan huonompi kuin muut, ettei tarvitse ollakaan.  Ettei niin tarvitse ajatella ikuisesti, vaikka sen olisikin joskus oppinut. Muutenkin ollut sellainen olo, että oon päässyt jotenkin "irti".

Nyt viikonloppuna näin unen, jossa tämä kurssin ohjaaja suuttui mulle aivan kauheasti. Vissiin se pelko ja stressi hyväksytyksi tulemisesta purkaantui sitten noin.
 
 
 
 
 
 
 
 
Oon hypännyt johonkin kelkkaan nyt, tuon sanataidekurssin muodossa, joka vie mut näemmä minne tahansa.  Ehkä se oikeasti on niin, että kun oppilas on valmis, opettaja saapuu paikalle.
 


 
 
 
 
 
 




.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Apuva.

Ajattelin mennä tällä viikolla katsomaan Pekka Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologin Lause. Viime syksynä näin Heikkisen Näillä mennään-esityksen, ja olin aivan haltioissani siitä karismasta, eläytymisestä, sanoista ja kaikesta, pakko nähdä tämäkin. Miten hieno kieli meillä onkaan, kun se osataan sanoa ja esittää oikein. Meillä olis silloin samaan aikaan sanataideryhmän kokoontuminen, mutta nyt sovittiin, että kokoonnutaan sen esityksen jälkeen nyyttikestit-periaatteella keskustelemaan esityksestä. Sinne tulee todennäköisesti myös joitakin näytelmäpiirin tyyppejä. Mutta jännittävintä siinä on se, että itse tämä Pekka Heikkinen tulee sinne mukaan myös! Voi miten mua jo jännittää. Mitenhän siellä pitäisi olla....osaankohan olla mitenkään. Apuva.

Oon saanut sieltä ryhmästä voimaa ja jaksamista, aina vähäksi aikaa. En minä mitään oo osannut juuri kirjotella, tehtävät on mulle kamalan vaikeita. Mutta meen sinne yllättävän innolla. On ollut kiva ja jotenkin lämmittävää kuulla "mukavaa kun tulit mukaan". Enemmän kuin sen yhden kerran. Siellä keskustellaan ja puhutaan ihan valtavasti, tämä ohjaaja on valtavan innostunut ja tekee tosi sydämellä sitä hommaa. Semmoinen kuusikymppinen mies. Eläytyy ja kertoo hauskasti, pitää huolta vähän kaikesta ja kaikista. Siellä ei juuri tehdä tehtäviä, ne annetaan kotiläksyksi. Ne joita en osaa. Tai kai osaisin, mutta kun en saa ajatusta kasattua enkä osaa tyhjentää mieltäni ja keskittyä. Koko ajan vain yksi iso huoli ja murhe mielessä. Enkä oikein tunne tietäväni tarpeeksi mistään, että voisin kirjotella mitään tarinoita. Eihän mulla oo varmaan tarpeeksi elämänkokemustakaan. Se ohjaaja kovasti yrittää kannustaa ja innostaa, sanoo, että joku päivä vielä kirjoitat niin, ettet huomaakaan siihen menneen koko päivän. Viimeksi vein sinne kirjoitelman raakileen, enkä lukenut sitä muille, kun ajattelin sen tulevan vielä valmiimmaksi. Ei se taida tulla, kirjoitan sen puhtaaksi ja luen sen tyhmän raakileen. Sekin hävettää, kun en tunnu saavan mitään aikaan. Osaan kirjottaa pääni sisällöstä ja sielunelämästä vaikka tuntikausia, mutta kun pitäisi kirjoittaa tietystä aiheesta ja fiktiivistä tekstiä...en osaa. Painin koko ajan alemmuuden ja huonommuuden tunteitteni kanssa tuolla kurssilla, ja nyt varsinkin, kun se näyttelijä tulee sinne tapaamiseen. Mahdanko noista milloinkaan päästä. Tekisi mieli muuttua seinätapetiksi siellä. Mieli puntaroi, menenkö omana itsenäni vai seinäkukkana, joka toivoo ettei kukaan huomaisi ja pukeudun sen mukaan. Mikä edes on mua omaa itseä, oon mennyt vähän hukkaan itseltäni uudestaan. En taida enää osata muuttua seinätapetiksi.

Oon ollut viime päivät kuitenkin melko pahoilla mielin, syyllinen ja ahdistunut, uni ei tule tai jää liian lyhyeksi. Joku kiertää pääkopassa ja kiristää rintaa ja kaulaa. Inhoan näitä iltojani, ihan helvetin pitkiä ja kyllästyttäviä ja ahdistaa mennä nukkumaan. Päivät yleensäkin on kauhean pitkiä. Nyt mulle siellä mt-vastaanotolla sanottiin, ettei kukaan siellä ole sanomassa, että kuka saa olla ja ketä hoidetaan. Että ne hoitajat on siellä auttamassa. Kertaakaan en tämän vuoden aikana kuullut noin kenenkään sanovan, yksin on koittanut rämpiä. Olin jo kuopannut sitä ajatusta, että enää mitään edistystä tapahtuisi. Että tämä on mun vointi ja tämä se tulee olemaan, jos en itse osaa korjata sitä eikä kukaan auta mua enää. Kai vähän jo annoin periksi ja yritin tyytyä kohtalooni, vaikka en oikein pitänyt lopputuloksesta. Nyt sanottiinkin, että sitä tunteiden käsittelyä voidaan jatkaa ja että minä saan ihan oikeasti puhua siellä ja olla sitä varten. Miten paljon mua pelottaakaan nämä omat salatut ja piilotetut tunteeni. Mitenhän tässä vielä käy.... Oon koko ajan hävennyt sitäkin, että en oo kuntoutunut tarpeeksi ja kinuan tuolta jotakin vielä. En minä uskalla oikein luottaa, ettei multa vedetä mattoa taas alta.


Sain vähän kuitenkin purettua tuota valtavaa kuormaa viimeinkin pois. Miten paljon on asioita, joita en voi kellekään sanoa. Miten paljon on puhetta, aika turhaa sellaista, joka painaa piiloon tuon kaiken merkityksellisen. Minä en jaksa puhua sitä turhaa. Tuntuu, että oon menettänyt viime vuosina kaiken tärkeän, eikä kukaan oo mua varten.





Tuossa pari uudenkarhealla kameralla otettua auringonlaskun kuvaa lokakuun alkupäiviltä. Kamera on Olympus Stylus SP-100ee. Hankin uuden, kun oli sopivasti tarjouksessa ja tuossa on huomattavasti parempi zoomaus kuin pokkarissa. Olin jo tovin miettiny, että jos laittais vähän paremman, oonhan minä sen ansainnu kyllä jo. Nyt muutamina poutapäivinä en kertakaikkiaan malttanut lähteä ilman kameraa ulkoilemaan. Aina löytyy jotakin kaunista ja sitten harmittaa, kun ei ole kameraa mukana.




     




 Tuossa vielä kuva kamerastakin.


http://www.olympus.fi/site/fi/c/cameras/digital_cameras/traveller/sp_100ee/index.html
http://www.olympus.fi/site/fi/c/cameras/digital_cameras/traveller/sp_100ee/index.html


Kerran siellä kurssilla puheeksi mun valokuvaamiseni. Mun kuulemma pitäisi katella niitä valokuvia, kehitellä niiden pohjalta runoja, kirjoitella ne siihen kuvien yhteyteen tai kuviin ja sitten painotalolle teettämään vedos ja lopulta painattamaan ne kirjoiksi. Sitten alkaa kova markkinointi fasepookissa ja kaikkialla. Huh, aika hurjaa.  Ei mun elämässäni taida syntyä mitään niin hienoa. Oon nyt kyllä valokuvannut enempi sillä silmällä, että millasia kuvia siihen kirjaan voisi laittaa...vaikka tuskin semmoista nyt tulee. Mutta pitäähän niitä unelmia ihmisellä olla.


torstai 1. lokakuuta 2015

Arvoton

Tuntuu taas niin voimattomalta, kädet painaa sata kiloa. Mun pitäisi ratkaista ja korjata välit vanhempiini ja sisaruksiini. Ei mulla ole sellaista taitoa eikä kykyä. Kun kaikki vain pakenee mua. Pakenee, koska alkavat riidellä eivätkä osaa puhua. Pelkäävät ihmisiä, pelkäävät mua. Pelkäävät, että sanon jotain. Miten voin ajatella, ettei se  koskisi eikä liikuttaisi mua mitenkään? Eihän mulla ole ketään muitakaan ja nuokin kohtelee kuin oisin joku paskakasa. Ettei mulla ole mitään väliä. Kun menen kotiin, tiedän mitä mulle siellä sanotaan. Oon hullu, epäonnistunut, häpeäksi. Ja sen jälkeen ihmiset taas pakenee. Töihinsä, katsomaan teeveetä, mitä vaan, ettei tarvitsi nähdä mua. Miten helvetin paljon voi sattua se, että edes äiti ei halua soittaa ja kysyä miten menee. Ei välitä, ei oo välittänyt koko sairastamisen aikana tai koskaan. Kertaakaan ei oo kysynyt, ummistaa silmänsä kaikelta. Viesti on ollut aina tuo sama, pärjää itekses.  Siltikään en nää juuri muuta vaihtoehtoa, kuin muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleni. Se tuntuisi olevan ainoa keino ratkaista tämä kestämätön tilanne. Luovunko kaikesta saavutetusta, kaikista toiveista omassa elämässäni, vaikka se ei kovin paljoa olekaan ja aloitan alusta. Oonko siellä enää tervetullut yhtään mihinkään, saanko kuulla senkin olleen väärin tai ei riittävän hyvää. Ei mun elämässäni taida mikään olla sitä koskaan. Oon itekin alkanut taas ajatella, että oon huono, hullu ja kaikki vihaa mua. Kun en jaksa enää uskotella muuta, ja tuon minä saan kuulla lopulta vielä monta kertaa. Mikään ei riitä eikä kelpaa. Pelkään, että kotiin mennessäni mut murskataan jo kynnykselle. Miten siellä ollaan, kun sisällä kihisee kiukku, pettymys, häpeä ja raivo, mutta sanallakaan et saa mainita siitä ja se olisi suurinpiirtein kaikki mitä haluaisi sanoa.

Isääni kohtaan ainoa ajatus on oikeastaan, että suu suppuun äläkä länkytä. Koko ikänsä saanu kuunnella sitä haukkumista. Ja minuun ei enää koske, minun ei oo pakko siellä olla. Kukaan ei koske tikullakaan ilman mun lupaani. Saa olla tyytyväinen, etten oo rikosilmotusta tehnyt siitä kaikesta. Anteeksipyyntöjä tuskin kuulen koskaan. Minä en ollu syyllinen yhtään mihinkään. Äidille oon vain vihainen, ollut lapsesta asti. Syvälle aikanaan padottu ja nielty kiukku kaikesta loukkaavasta vähättelystä, itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, liiallisista vaatimuksista. Haluaisin taas kerran soittaa sille ja huutaa suoraa huutoa. Mikään puhe ei sillä mene jakeluun. Mutta taas kerran nielen kiukkuni ja huutoni, koska niin ei tehdä. Mutta miten sitten tehdään? En tiedä. Kukaan ei kuule, mikään ei ole kenenkään asia. Oon kyllästynyt noihin tyhjiin ihmisten kuoriin, mitäänsanomattomiin muureihin. Jonne yrität jotakin sanoa ja viestittää, asiat kimpoaa takasin, heitetään sun silmillesi. Yrittää sanoa, miten vihainen on ja/tai loukattu tai pahoilla mielin, ei oteta vastaan.  Negatiiviset asiat ei kuulu kellekään, eikä ne ilotkaan herätä oikein mitään kenessäkään. Ja minä pelkään ihmisiä, pelkään sitä, että ne näkee mut sellaisena kuin oon. En oo oikein varma, haluanko itsekään nähdä sitä, kun se on niin hävettävää. Naurettavaa. Ihmiset tänäkin päivänä naureskelee mulle, jos kerron jotain itsestäni. Ei vain kannata puhua, säästyy sekin energia. Lapsena naurettiin vaikka vain olin siellä, missä kaikki muutkin, samoin kuin muutkin. Ei auttanut, vaikka koitin olla näkymätön ja kuulumaton. 

 Elämässä ei oo ollut pariin vuoteen juuri mitään muuta, kuin epävarmuutta, huolia ja murheita. Voisiko olla jo jotain muutakin?  Kauanko tämä vielä jatkuu? Tuntuu, että en jaksa enää yrittää yhtään mitään.Toivoisin, että voisin kerrankin vain olla, levätä ja tuntea, että musta välitetään ja pidetään huolta. Mutta tämmöinen musta tuli, ei tullut hyvä. Ei tullut ehjää. Tuli äärimmäisen pettynyt, murheellinen ja vihainen ihminen allapäin eikä kukaan voi siinä auttaa. Ei kukaan halua tämmöistä elämäänsä. Onneksi voi jo alkaa suunnitella joulua. Vaikka en siihenkään oikein hyvää ratkaisua keksi, kun ei yksinäinen joulu kyllä enää kovin houkuta. Vanhempien kanssa on tilanne tuo ja sisarukset tuskin pyytää luokseen. Siskoillakin on niin kova tarve haukkua ja syytellä mua.
Oon alkanut kaivata läheisyyttä ja puhumista syvällisistä asioista. Olisipa sellainen ihminen. Toivoisin, että huominen olisi jo ihan oikeasti jotenkin parempi, toisi jotain tullessaan eikä se olisi vain sanahelinää. Ettei vaan hoettaisi, että olet oman onnesi seppä. Niinkuin se nyt ratkaisi kaiken, että sen kun vain meet ja teet ja oot. Niinkuin se riittäisi johonkin.