lauantai 29. marraskuuta 2014

Valhe valuu korvista ja pyhyys muovinen

Tulipas rankka otsikko, toisaalta aika hyvin tuntemuksiani kuvaava. Hassisen konetta lainasin vähän.Kävin eilen (piruuttani) kunnan ja yrittäjien joulunavauksessa. Oli luvattu tiernapoikaesitys, niin sen takia menin. Se alkoi kello 17 kunnanjohtajan puheella, ohi meni lahjakkaasti. Sen jälkeen oli joulumuoria ja pukkia ja yhteislaulua ja piparitalohuutokauppaa varmasti tunti ennen näitä "tiernapoikia". Olin ajatellut, että ne on oikeasti jotain poikia..ne olikin eläkeläisvaareja. Se esitys kesti ehkä max. 10 minuuttia ja sanat ja koko esitys meni vähän sinnepäin. En oo ihan varma oliko se tarkoitettukin sellaiseksi. Kyllä niillä ääntä oli sentään, mutta vähän höh-fiilis jäi. Tiernapojissa on valtavan kaunista kieltä, (vaikka en siitä raamatusta niin piittaakaan) ja sävel, ja tuossa se meni vähän pilalle. Saan monesti jotain kiksejä, kun joku oikein onnistuu sanoittamaan jonkun asian. Itekin joskus osasin paremmin, vaan nykyään on välillä hankala löytää oikeita sanoja ja ilmaisuja.  Onneksi meillä on tämä:



Muutenkin oli aika lässähtänyttä edellisiin vuosiin verrattuna. Ei ollut torimyyjiä, arpoja, puuroa ja makkaraa tyrkytettiin eikä edes joka arpa voittanut.  Oli siellä kotileipurin koju ja jonkinlaista koira-kyyditystä ja paloautoja. Ilotulitus oli kyllä parempi ja suurempi mitä aiemmin, väki oli tukehtua rikinkatkuun vai mitä se lienee, se katku. Varmaan jotain napalmia. Hirveä savupilvi ja pauke.

Mietin, että johtuikohan tuo lässähtyneisyys musta ja mun paskasta mielialasta, mutta näin E:n siellä ja se oli ihan samaa mieltä. Aivan kuin sinne olisi kerätty kaikki mahdollinen ja sekään ei ollut paljon.

Koko juttu lähti ihan väärin menemään muutenkin. Väsytti niinkuin aina siihen aikaan, ja näin vielä jotain siihen yhteen mieheen viittaavaa matkalla ja tulin pikkuisen surulliseksi. Muutenkin tuntui, etten tunne ketään siellä. Miksi? Oon asunut täällä pian 11 vuotta, 1.12 tulee virallisesti tämä täyteen, enkä oo päässyt tutuksi oikein kenenkään kanssa, tai ainakaan tarpeeksi. Yksi nainen sanoi, että hänellä meni 10 vuotta ennenkuin pääsi porukkaan sisälle..en epäile yhtään. En tahtoisi olla enää täällä, en kuulu tänne. Joskus tuntuu ettei mua edes huolita tänne.  Jotkut ihmiset, jotka kuului entiseen elämään, eivät edes huomaa enää. Tuntuu kauhealle. En tiedä minne lähtisin, kun missään muuallakaan ei oikein oo ketään. Kotipuoleen en edelleenkään halua. Eikä mulla oo millään voimia ja rohkeutta niin suureen muutokseen, mutta olo on ihan kamala. Silloin joutuisin jättämään tämän kaiken menneen lopullisesti taakseni enkä koe olevani tarpeeksi vahva siihen. Mikä mua kantaisi siellä uudessa sitten? Mistä tietää, milloin on oikea aika? Sanovat, että jonkun loppu on uuden alku. Entäs sitten, kun mikään uusi ei ala eikä vanha lopu, jää vain roikkumaan siihen välitilaan. Ei siinä kyllä auta mitkään korulauseet.

Tahtoisin antaa asioiden mennä miten menevät, olla tekemättä niille yhtään mitään. Koko elämän. Ei tunnu hirveän paljon olevan vaikutusvaltaa mihinkään, ei jaksa yrittää väkisinkään. Mutta mitä sitten oon, jos en koko ajan yritä saavuttaa jotain parempaa ja enemmän? Tyhmä ja laiska. Olkoon sitten niin. Sisimmässäni haluan kuitenkin jotain enemmän tältä elämältä. Ehkä sitten itken koko joulun ja koko talven, olkoon sekin niin. Antaa olla kaikki.

Maailma on mennyt ihan sekaisin siitä avioliittolakiehdotuksesta. Ihmiset riitelee joka paikassa. Miten kukaan pystyy elämään kenenkään kanssa tai edes itsensä. Mitä sitten tapahtuu, jos se asia oikeasti menee läpi? Ahdistaa tuollainen levottomuus, menen takaisin tynnyriini enkä seuraa mitään uutisointeja.

torstai 20. marraskuuta 2014

Vain hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä

Viime yönä nukutti sikeästi ja heräsinkin väsyneenä sisäisen herätyskellon herättämänä vähän ennen kellon soittoa.  Osaisipa joskus nukkua ihan tappiin. Nukkuminenkin on mulla sellaista kellotettua ja jotenkin tarkkailtua. En osaa sellaista "huoletonta" nukkumista ollenkaan, on vaikea ajatella että saisi nukkua niin myöhään kuin nukuttaa. Harvoin on sellaisia aamuja.

Oli aika kamala päivä päivätoiminnassa. Aamulla oli keskustelua joulumuistoista, mikä oli ikävää ja mikä paras muisto. En kyennyt osallistumaan ollenkaan, tuntui että itkemään alan vielä. Aloinkin, mutta vasta toisessa huoneessa salaa. Hirveän surullinen olo. Iltapäivällä oli levyraati jossa soitettiin joululauluja. Onneksi piti mennä diabeteshoitajalle just silloin....Mietin taas, että mitä helvettiä teen siellä. En kai olisi mennytkään, jos olisin tiennyt. Ihmiset kyseli kaikkea, tuleeko mun vanhemmat jouluna ym. Käänsivät veistä haavassa. Tunnen olevani epäonnistunut, toisilla on niin paljon kaikkea. Mun joulu on pilalla, koko elämä on pilalla. Tulin kotiin itkemään vähän lisää. Itkin taas suruani siitä, ettei ole lasta. En ikinä kuvitellut, että tuo voisi olla näin iso itkun aihe. Kauan ajattelin, ettei hetkauta enkä halua lapsia ollenkaan. Ehkä se johtuu tästä herkästä joulunajasta.

Miten siellä jaksaa käydä, kun vielä kuukausi olisi ennen joulutaukoa ja joka päivä on joulu siellä, ollut jo kaksi viikkoa. Huomenna sinne tulee diakonissa, siinäpä sitä joulun ilosanomaa varmasti olisi riittämiin, jos jaksaisi kuunnella. En ajatellut mennä. En oo koskaan ollut näin uupunut jouluun ja nyt on vasta marraskuu. Minä kyllä kärsin joulunajasta, en saa siitä sellaista millään mitä toivoisin olevan. En tiedä miten siitä selviää enkä haluaisi ajatellakaan. Onneksi ei vielä kaupoissa soi joululaulut täällä, vaan ensi viikolla sekin taitaa alkaa tai viimeistään seuraavalla. Pystyn suodattamaan kaiken muun, mutta en niitä lauluja, kun musiikki menee "sieluun" suoraan. Joskus tuntuu, että oon kuin kristallia, jonka pystyy läpäisemään liian helposti. Ehkä vähän jo säröilläkin ja murenee jos alkaa tuuppia. Semmoinenhan oon aina ollut, mutta ei mua hyväksytty. Piti yrittää olla kova ja pärjäävä, sulkea sydän ja rakentaa suojamuuri. Oikeasti ei pärjännyt yhtään.

 Pitäisi ottaa vastuu omasta elämästäni, mutta uskon ja pelkään pilaavani sen kokonaan. Silti diabeteshoitaja sanoi, että hänen pitää kiittää mua, koska oon onnistunut siinä hoidossa noin hyvin. En ymmärrä, kun enhän minä voi osata enkä varsinkaan onnistua. Pilaan tuonkin lopulta.

Mieleen nousee vähän väliä lapsuuden joulumuistoja, kunpa voisi ne elää uudestaan. Sitä osasi silloin vielä olla iloinen asioista.

On huono omatunto, kun kiukkusin sille hoitajalle, sille ukolle. Vähän hävettääkin. Tuskin se pahaa tarkotti millään. Miehissä ärsyttää kuitenkin joskus tuo, että ne kuvittelee olevan ihan ok, kun ne ovat tuollaisia. "Mä nyt vaan oon tämmönen"-asenne ja se antaa luvan käyttäytyä kuin mikäkin typerys. Asioita voi sanoa pamauttaa ihan pokkana päin naamaa. Sitten jos joku toinen on samanlainen heille, ollaan ihan loukkaantuneita ja ihmeissään, aivan kuin ei tajuttaisi syitä ja seurauksia. No, ehkä ne ei ihan oikeasti kykenekään tajuamaan sitä? Minä kyllä annan potut pottuina, en minäkään esitä enää mitään ja ammun sitten joskus aika lailla yli. Ja kyllä oon aika pettynyt siihen toimintaan, sitä kai enimmäkseen purin. Muutenkin niin väsynyt ja kyllästynyt olemaan joku helvetin kuntoutuja, kun elämä voisi olla jotain muutakin. Hävettää tämäkin. Onhan se muillekin, miksi minä rämmin koko elämäni. Nuo vain pelleilee ja pompottaa. Perkeleen Hyvää Joulua.

Voikohan blogiin kirjoittaa liian usein? Oon kirjottanu tänne joka päivä viime aikoina. Varmaan jotain nämä mun valitukset ärsyttää, mutta mulle tämä on ajatusten selkiyttämistä ja sitä pahan mielen purkamistakin. Joskus ajattelin, että joku voisi näistä teksteistä jotain saada. Ainakin tunteen, että joku ajattelee samoin ja samoja vaikeitakin asioita. Ehkä saakin, vaikka kirjoitan paljon itselleni. Kai tämä joku henkireikä on tässä hullunmyllytyksessä, paikka avautua ja kertoa vain itsestään, mikä ei oikein koskaan oo tullut kuulluksi. Enkä näköjään osaa kirjoittaa lyhyesti milloinkaan.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kelvoton tsykiatrilla

Jotenkin teki mieli laittaa tuohon otsikoksi "Psykiatrilla, osa 1" mutta mahtaako tulla jatko-osia...mutta siis kävin. Ihan asiallinen nainen, aika pintapuolinen oli sen haastattelu kyllä. Vähän jäi sellainen jälkimaku, että olis mulla ollu kysyttävääkin ja enempiki asiaa. Ajatkin oli yli puoli tuntia myöhässä, syystä x. Se oli lukenut sieltä polilta lähetettyä tekstiä sen verran, että mulle oli suositeltu pitkää keskusteluterapiaa, tai että näin oli sovittu joskus ajat sitten. Keväällä. Eihän sitä silloin tiedetty, mikä tilanne on nyt.

Se näkis mut aivan hyvin vielä työelämässä, mutta kuulemma mulla on tosi paha olla, ollut jo monta vuotta. Really? Oonhan minä työskennellyt ja opiskellut uusia asioita, että voisin paremmin. Mutta en kellekään oo osannut sanoa, miten pahalle musta tuntuu enkä purkanut sydäntäni. Enhän sitä oikein kellekään edes näytä, että pahalle tuntuu eikä sitä saisi nähdä.

 Kysyi, että miten se voisi mua auttaa, mitä toivoisin. En osannut sanoa. Kerroin, että on hyvin sekava olo asian suhteen, että toisaalta tarvitsisi jotain mutta ei oikeen jaksaisi alkaa enää. Ja huolissani oon tulevasta ja siitä, onko mahdollista ylipäätään saada oikeanlaista apua siellä. Olin ajatellut, että niistä asioista ja vaihtoehdoista voisi ihan keskustellakin vaan ei kai sitten. Se olisi selkiyttänyt mun omia ajatuksiani.

Sain taas vanhan tutun ahdistushepulin, kun se alkoi kysellä lääkityksistä. Sanoin, että oon käyttänyt Oxaminia viime aikoina aika tiuhaan. Sanoi, että ssri-lääkkeet olisi parempia, ettei Oxamin ole masennuslääke. No en kai minä sitä masennukseen käytäkään. Se ahdistus tuli siitä, kun tuli tunne, että mun olisi nyt pakko ottaa masennuslääkkeitä, että asioista määrätään mun puolesta. Sen jälkeen ei onnistunut mikään, menin ihan lukkoon siitä. Se kyseli kaikki perhesuhteet tietenkin, onko ystäviä jne. Eihän siitä tullut muuta kuin itkua ja kiukkua, kun mitään ei oo. Se ehdotti hoitopalaveria, jossa olisi entinen terapeutti, joku hoitaja täältä ja lääkäri. Mulla on siihen sellainen ajatus, että saatte pitää palaverinne ilman mua. Oon joka kerta ahdistunut kuoliaaksi niissä, kun (vieraat) ihmiset siinä katsoo mua ja selvittelee mun asioitani, mun yli enkä saa pidettyä puoliani tarpeeksi hyvin. Ja kun siihen olisi tullut mun entinen terapeuttikin, miten siitä olisin selvinnyt ollenkaan. Tunteet on niin pinnassa senkin takia vielä, se olisi vain yhtä mylläkkää. Ei kai siitä olisi pitänyt niin jyrkästi kieltäytyä, mutta niin kauhealle se tuntui.

 Se haki sen hoitajankin, sen ukon, paikalle antamaan mielipiteensä. Se oli edelleen sitä mieltä, ettei mun kannata alkaa nyt mihinkään hoitosuhteeseen, ettei se oo hyväksi vielä, näin pian. Nyt sitten pitäisi kuitenkin vaan käydä siellä päivätoiminnassa ja harkita asiaa muutama kuukausi, pitää hengähdystauko, koska mulla ei sitä motivaatiota oikein oo alkaa mihinkään. Aivan kuin se harkitsemalla miksikään muuttuisi. Sain siinä lopuksi kuitenkin sanottua, että on aika kurjasti sanottu, ettei oikein tulosta oo syntyny näiden hoitojen aikana ja miksi perkeleessä mut pitää nyt sitten polkea maahan, kaiken jälkeen mitä oon aikaan saanut ja työtä tehnyt ja ettei mua kuulla. Että oikeasti koen voivani paljon paremmin, mitä esimerkiksi kolme vuotta sitten. Että oon tämmöinen, alavireinen  eikä musta voi tehdä mitään muuta sen kaiken paskan jälkeen mitä oon kokenu lapsesta asti. Että se on ihan turhaa. Ja mistä se tietää, että se ssri-lääkitys olisi mulle hyväksi. Ei se tiedäkään, se olikin vaan yleistystä. Joopajoo. Minä tiedän kyllä tällä historialla kaiken mitä on tarpeen tietää masennuksen hoidosta, en halua tietää enää yhtään mitään uutta. Miksei vain anneta olla, kun ei tämä muutu miksikään. Ihmettelen, miten mulla voisikaan olla motivaatiota mihinkään, kun kuitenkin koko ajan hoetaan, ettei ole, ei pysty, ei kannata, ei voi alkaa mikään. Mihin mulla se motivaatio pitäisi olla?

Se tunne ettei kuulla on kuulemma reaktio terapian loppumiseen, vaikka oikeasti se oli kyllä reaktio siihen tilanteeseen, kun en saanut sanottua mitä ajattelin. Jäi sitten sanomatta, ettei ruoka kiinnosta eikä unikaan oikein tule, ehkä sillä ei oo niin väliäkään? Se varmaan sai sellaisen kuvan, että en halua yhtään mitään apua, kun en sitä hoitopalaveriakaan halunnut enkä lääkitystä. Ehkä se onkin niin. Mulla oli hyvä hoitosuhde ja tämä nykyinen on ihan &%¤#"?)&%¤#¤%&%&%¤#"!=)(&%¤paskaa, en pysty ottamaan vastaan yhtään mitään. Totta helvetissä mulla on paha olla, on ollut yli neljä vuotta. Mulla on ollut paha ja ankea olo siitä asti kun menin kouluun. Enhän sitä pahaa oloani saanut kaikesta huolimatta mihinkään purettua enkä kykene kohtaamaan vieläkään kaikkia asioita. Ihmiset vaan tuputtaa uutta suhdetta enkä pääse edellisestäkään irti. Jännää, miten voidaan lähes samaan hengenvetoon todeta, että sulla on paha olla mutta apua ei oo tulossa. Ärsyttää, kun muistutetaan siitä, eikä siltikään sille olla valmiita tekemään mitään. Olisivat hiljaa, en minä niitä asioita yksinäni kykene ratkomaan enkä jaksa. Märehdin vain niitä. Tarvitsisin hoitosuhteen ehkä vain siksi, kun koen etten selviä enkä pysy pinnalla. Kovaa hommaa yrittää pysytellä. Enkä tunne osaavani edes ajatella kunnolla tai tehdä mitään millekään.

 Ei se mitään, kyllä ssri auttaa.

Jos olisi lääkitys, ei olisi tunteita. Tunteet tappaa ja syyllisyyteen kuolee.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Läheisriippuvuus

Aloin aamulla vahingossa tutkia läheisriippuvaisuutta, kun googletellessa osui artikkeli silmään.Moni kohta osuu ihan nappiin. Oon aavistellut olevani sitä, tai tiennytkin olevani ainakin jollakin lailla liikaa riippuvainen muista. Kuitenkin pidin sitä vain jonkunlaisena epäkypsyytenä enkä antanut sille mitään kummempaa nimeä. Sitähän se kyllä onkin. Nyt kun luen terapiatyöskentelyn jälkeen tuota kuvausta, huomaan menneeni paljonkin eteenpäin. On alkanut kyteä ajatus, että mua pitää arvostaa. Minä arvostan vähän enemmän kuin ennen. Se näkyy ainakin vaatteissa. Suon itselleni hienompia vaatteita ja useammin kuin ennen. Aiemmin tuntui, että ei niitä nyt voi ostaa, pitää olla vähän nukkavieru ja harmaa ja piilossa.  Varmasti itsetuntokin on paljon parempi mitä vaikka 10 vuotta sitten, se antaa mahdollisuuden näkyä. Ennen käytin paljon mustaa vaatteissani. Nyt en kyllä huoli mustaa sitten millään, enkä muutenkaan mitään mitättömiä värejä vaan enempi jotain räiskyvää. Violettia, fuksiaa, tummaa punaista. Oon myös alkanut tunnistaa jaksamiseni rajoja ja alkanut olla Nainen. Uskaltaa.

"Ulospäin läheisriippuvainen saattaa näyttää menestyneeltä ja pärjäävältä ihmiseltä, mutta hänen sisäinen maailmansa kumisee tyhjyyttään. Hän saa tyydytystä elämäänsä vain työntämällä perimmäiset tarpeensa taka-alalle ja suorittamalla elämää muita palvellen tai hoivaten. Hänellä voi olla harrastuksia, luottamustoimia, vapaaehtoistoimia ja muita aktiviteetteja.
Kaikesta näennäisestä elämän täyteläisyydestä jotain perustavanlaatuista uupuu. Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Hän on mieluummin vaikka sairaassa parisuhteessa kuin yksin." http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/?x217839=3342745

 Mun on vaikeaa vieläkin olla yksin, haluaisin paeta sitä jatkuvasti. Ei vain kestä omaa seuraansa, se on ihan hirveää. En minä nauti elämästä. Tuntuu, ettei osaa olla iloinenkaan mistään yksin, se ilo tulisi jotenkin toisen läsnäolon kautta. Ei ehkä oo lupaakaan? "Sisäinen maailma kumisee tyhjyyttään"...juuri tuolle musta on tuntunut, mussa ei oo mitään. Ei mitään rakastettavaa eikä pidettävää. Oon elänyt liikaa toisten takia, ollut aina muita varten olemassa. Enkä todellakaan osannut suhteesta lähteä, vaikka oli hankalaa ja epäilytti.

"Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta. Riippuvainen ei ole saanut lapsuudessaan riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan, vaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista".

Aina on ollutkin tarve olla tarpeellinen, ettei muuten saa olla siinä. Tarve lunastaa lupa olla sillä suorittamisella. Miten oon toivonutkaan jo kauan, että joku rakastaisi mua tämmöisenä, itsenäni. Aika mahdotontahan se on, kun se itse on niin piilossa. Piiloutunut hyväksynnän haun, suorittamisen ja stressin alle. Olisipa se pelottavaa, jos joku kysyisi: kukas sinä oot. En uskaltaisi kertoa, sehän hylkäisi mut, jos kuulisi mikä oikeasti oon ja mistä oon tullut. Mitkä on taustat.

Oon miettinyt viime päivät, mikä mua oikein vaivaa, ahdistaa ja riivaa. Tämä se on mikä mua taitaa vaivata. Siskon puhelu nosti pintaan vanhoja traumoja, ajatuksen siitä, että pitäisi mennä kotiin jouluksi. Se olisi hirveää, kohdata niitä traumoja, mitä oon pois mielestäni sulkenut vuosia. Tai jopa muuttaa lähemmäs. Tajusin, miten väärin oon tehnyt ottamalla etäisyyttä näin isolla kädellä, mutta en osannut oikein muutakaan. En olisi koskaan pystynyt irtautumaan siitä toisten elämästä ja alkaa elämään omaani, toipumaan. Nehän ei koskaan antaisi mun tehdä sitä, jos pääsisivät mun elämääni sekaantumaan. Yrittäisivät ohjailla ja kilttinä olisin mieliksi jatkuvasti. Eihän vastaan saa laittaakaan. Miten tässä pystyisikään tietämään mitä itse haluaa, kun painostetaan ja syyllistetään. Tuon takiahan se etäisyys tuli ja pysyy. Se varkauskin nosti pintaan tunteen, että oon ihan yksin enkä pärjää. Varmaan terapian loppuminen tekee aika haavoittuvaiseksi. Ehkä mun ei kuitenkaan tarvitse mennä sinne nyt, tänä jouluna.

En kyllä voi väittää, ettei olisi joskus ikävä kotiin, jossain tuolla syvällä. Silti se oli se ainoa synnyinkoti, vaikka ei kauhean kaksinen ollutkaan. Miten sinne voi koskaan enää mennä? Kohdata oma syyllisyytensä, ehkä jopa muiden tyytymättömyys ja kritiikki. Syyllistäminen, haukut. Häpeä.

http://www.laheisriippuvaiset.com/laheisriippuvuus.php
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/riippuvuudet/laheisriippuvuus/
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp05
http://www.voihyvin.fi/artikkeli/carita-ja-tommy-hellsten-lahelle-oli-pitka-matka

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Rennosti vaan, sanoi rautakanki

Päivätoiminnassa oli tänään rentoutusta. Mulle tuli siinä sellainen olo, että lepään eikä maailma kaadu siihen. Että joku muukin on pitämässä maailmaa pystyssä. On tuntunut jo lapsesta asti, että asiat on yksin mun harteillani ja vastuullani enkä voi hellittää koskaan. Jos hellitän vähänkin naruista, koko pakka saattaa levitä. On tuntunut, ettei niitä vastuita kukaan muukaan ota, niin mun kuuluu kantaa ne. Nytkään en oikeastaan voisi tehdä näin, mutta ajattelin, että joku muu saa nyt hoitaa asiat tai ne saa olla hoitumatta. En jaksa taistella itselleni joka ikistä asiaa ja väkisellä runnoa, asiat voisi sujua vähän helpomminkin.

Takaraivossa nalkuttaa: ootpa laiska, saamaton ja ennenkaikkea vastuuton. Ja paskat oon. Oon ollut lapsesta asti tunnollinen ja ahkera, tehnyt asioita ja ottanut vastuuta kaikesta muusta paitsi omasta elämästäni, itsestäni. Oon käynyt erilaisissa "terapioissa" yhteensä varmasti 10 vuotta, viime vuodet ei oo muuta elämää juuri ollutkaan. Saisiko olla välillä jotain kivaakin ja lepoa? Psykoterapian loppumisen jälkeen tuntui, että oon pudonnut polvilleni maaliin enkä jaksa nousta. Välillä kävi se yksi hoitaja sotkemassa ajatukset enkä jaksa enää sitäkään vähää. Se repi menneitä ikäviä asioita ja tunteita niin paljon esille, ja lähdin kotiin itkemään niitä. Nyt en tiedä pitäisikö olla joku hoitaja vai ei, tiedän vain etten jaksa enkä halua. Ei enää tuollaista repimistä turhan takia, ihan vain siksi, että voidaan todeta olleen paskaa. Ei uutta pettymystä nyt. Sen kyllä oon jo huomannut, että aika paskaa oli.

Siskon sanoista on vieläkin paha mieli. Ehkä hänellä sitten mielestään oli oikeus sanoa mitä sanoi. Turhaa asiasta on mitään sanoakaan, ei se mene jakeluun. Meidän perheessä on ihan ok haukkua ja syyttää vaikka kuinka, ja jatkaa sen jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jos menee sanomaan, saa kohta taas kuulla mitä vikaa itsessä on, miksi näin sanottiin. Toinen sisko haukkui vielä pahemmin, syytti mua koko elämäni pilaamisesta ja sen jälkeen alkoi kysellä: "niin mikä sulla on hätänä siellä". Sitten kun en halunnut kertoa sen haukkumisen ja lyttäämisen jälkeen, niin sain uudet haukut keskenkasvuiseksi kakaraksi ja hyvästi. Sain ne toisessakin yhteydessä, ja kehotin sitten ottamaan peukalon pois perseestä. En minä kuuntele, ei tarvitse.

Surettaa tuommoinen riitely.









tiistai 11. marraskuuta 2014

Aggressio, päästä päästä irti jo ennenkuin se vaihtuu johonkin tyhmään.

Teinpä minäkin taas yhden  erityisherkkyystestin. Tuo kyllä selittäisi paljon asioita, joita oon pitänyt mielenterveysongelmina. Jos nyt en ihan erityisherkkä olisikaan, niin ainakin herkkä. Päiväkerhossa muistan saaneeni jonkun itkukohtauksen, kun laulettiin "tuli kirkkoon mies ja lapsi". Häpesin, kun eihän kukaan muu itkenyt sillälailla. Tuntuu, että en sopeutunut koskaan kouluunkaan kunnolla. Työhistoria ei oo myöskään kovin kummoinen. Ehkä tämä olikin aiheuttamassa mt-ongelmaa eikä olekaan osa sitä.

Se mt-hoitaja ei sitten soittanut eilen, mikä yllätys. Soitti se sama vastaanoton nainen, jolla kävin torstaina. Sanoi jutelleensa sen mt-hoitajan kanssa, ja se pystyy kyllä ottamaan mut vastaan mutta mun pitäisi itse olla sinne yhteydessä. No minäpä olin, sille on soittoaika klo 8-9. Soitin heti kahdeksalta ja 3-4 kertaa sen jälkeen, joka kerta meni vastaajaan lopulta. Kymmentä vaille 9 se ei enää edes hälyttänyt vaan meni suoraan vastaajaan. Mua vituttaa. En jättänyt vastaajaan kuitenkaan viestiä, koska sille oli jo silloin maanantaina se soittopyyntö jätetty eikä se siihenkään vastannut tuon kummemmin, niin eipä se varmaan tuohonkaan vastaisi. Enkä tykkää siitä, että asia roikkuu ja odotan monta päivää sitä soittoa, jota ei ehkä edes tule.

En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin, en osaa päättää. Miten voisin tietää, miten tämmöinen siirtymä pitäisi hoitaa. Tuntuu kuin tyhjän päälle olisi jäänyt. Yritänkö vain aamulla uudestaan, vaikka en oikeastaan halua enää mennäkään. En minä halua käydä jossakin, missä ei yhtään piitata. Sen takia luovuin siitä toisestakin hoitajasta, siitä ukosta. Mikä järki, jos kumpikaan ei oikeastaan välittäisi siinä olla. Tuntuu että tämä uusikin valehteli, kaikki valehtelee mulle. Tämäkin asia alkoi tökkiä samantien enkä kyllä jaksa alkaa taistelemaan tämän takia. Mielestäni menin sinne kuitenkin aika "kiireellisenä" tapauksena torstaina, ja huomenna on jo keskiviikko. Ehkä pärjään paremmin itsekseni, oon pelkkä vitsi noille. Ehkä se psykiatri ottaa asian vakavasti, sitten viikon päästä vaikka ei sillä mikään muutukaan. Ei mulla ole jaksamista, ei sisua, ei mitään. Miten nouset siivillesi, jos siipien allakaan ei oo mitään. Ehkä en enää koskaan nouse edes jaloilleni. Ihmiset vain vaatii edelleen, syyttää ja haukkuu. Ruokavaliota, sokereita, päivätoimintaa, paska oot, itsekäs ja ilkeä ihminen kun et tapaa sukulaisia. Kun et välitä kenestäkään. Tyhmä ja arvoton.

Pelottaa, jos elämä onkin vain tätä ikuisesti. Enhän minä nyt näin voi elää, mutta miten korjaan elämäni. Enhän minä osaa enkä uskallakaan. Miten, mitä ja koska? Mulla on vielä 1,5 vuotta, melkein, kuntoutustukea jäljellä ja kyllä toivoisin, ettei tarvitsisi enää hakea jatkoa. Tai että ainakin pääsisin johonkin työkuvioihin mukaan ja alkuun ennen tuon loppumista. Tekisi itseluottamukselle ja -arvostukselle ihan helvetin hyvää, kun pystyisi johonkin järkevään ja onnistuisi. Johonkin sellaiseen mitä osaa edes auttavasti, normaalien ihmisten joukossa. Tahtoisin sen paikan olevan jossain muualla kuin tässä kylässä, täällä on niin ummehtunutta koko elämä ja kaikenmaailman urkkijoita sitten kyselemässä, miksi täällä oot.  Ja  muutenkin pitäisi vähän avartaa tätä maailmankuvaa. Eihän tuon nyt noin vaikeaa pitäisi olla keksiä ja löytää.

Näin unta, jossa olin muuttanut kerrostaloon kahden muun naisen kanssa kimppakämppään. Ajattelin että onpa kivaa, en oo yksin. Ovelle tuli kaksi miestä, ne pyrki sisälle asuntoon. En päästänyt, ajattelin että varkaita olivat. Aika hataria ovia oli, mitä yritettiin lukita niiltä varkailta. Nyt kun ajattelen, niin ne miehet oli aika samannäköisiä kuin J ja Mies josta ei saisi puhua. Toinen niistä, J:n näköinen, tunki kätensä oviaukosta sisään ja minä työnsin pois. Toinen oli vaan hiljaa siinä vähän taaempana. Olis mielenkiintoista pohtia vähän tarkemmin, mitä tuo musta kertoo. Jos jaksais. Varmaan jotain pelkoja ja estoja nuo ovien lukitsemiset, ettei miehet pääse sisään. Ja sitä varkautta....Tällä hetkellä on kyllä mukava lähteä unimaailmaan, karkuun.

torstai 6. marraskuuta 2014

Murusina palasina

Viime yönä mietin millaista olisi, jos ihan oikeasti voisin päästä tästä maailmasta pois. Voisi olla tuntematta syyllisyyttä, häpeää, yksinäisyyttä. Kukaan ei haukkuisi, syyttäisi, väheksyisi eikä arvostelisi ketään. Ei olisi enää riitaa ja pelkoa, ei salailua, ilkeyttä eikä valheita. Ei olisi enää koskaan paha olla, ei huolta eikä murhetta.

Aamulla söin, vein kirjaston luukkuun kirjan ja menin terveyskeskuksen luukulle itkemään. Päätin, että nyt pitää jo päästä puhumaan jollekin ihmiselle ennenkuin vajoan kokonaan tähän juoksuhiekkaan. Sanoin, että nyt ahdistaa. Se vastaanoton hoitaja käski odottaa vähän aikaa, sanoi etsivänsä jonkun hoitajan jolle voi kertoa tarkemmin. Se tuli sitten hetken päästä itse, vei hoitohuoneeseen enkä osannut aluksi muuta kuin itkeä, ne kyyneleet valu jo siellä odotushuoneessa lupaa kysymättä. Se kysyi, oonko käynyt tuolla mt-vastaanotolla. Sanoin, etten oo saanut kunnollista hoitosuhdetta sen jälkeen, kun psyk. poli lopetti kesäkuussa. Kerroin siitä varkaudestakin. Se kävi kattomassa, onko kukaan mt-puolelta paikalla, ei ollut.(!) Pääsin sitten päivätoimintaan ohjaaja A:lle puhumaan. Tämä hoitaja lupasi jättää viestin sinne mt-puolelle, että mulle soitetaan maanantaina. Sinne on kuulemma tullut joku kolmaskin hoitaja, käy kahtena päivänä viikossa. Aika toivottoman kuuloista olikin, kun oli vain nuo kaksi hoitsua, jotka on virallisesti jo eläkkeellä ja tekevät puolikasta viikkoa....miten siinä ketään hoidetaan. En siltikään jaksa uskoa, että mitään vieläkään mun kohallani saataisi aikaan. Aivan luokattoman huonosti hoidettu nuo asiat.

Miksi oon näin heikko, etten kestä yksin murtumatta?




keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ihan pässi päivä

Heräsin eilen aamuyöllä taas valvomaan. Ilma oli tunkkaista, sänky puoliksi liian tyhjä, ahdisti ja asiat pyöri vinhasti päässä. Nukuin kuitenkin uudestaan muutaman tunnin valvottuani ja skippasin päivätoiminnan. Lähdin sen sijaan ostoksille, olipa huono idea. En löytänyt mitään mitä hain, kävin optikkoliikkeessä säädättämässä silmälaseja eikä sekään oikein onnistunut.  Siellä oli yksi tuttavapariskunta entisestä elämästä,jotka eivät näemmä tahdo puhua mun kanssa. Yhtäkkiä vain lakkasivat. Onneksi ei tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa oottelemaan ja istuksimaan niiden kanssa. Kyllä ymmärtäisin, jos olisivat sukua J:lle, etteivät tahtoisi, mutta tässä ei oo mitään syytä tuollaiseen. Oon jopa pitänyt niitä fiksuina ihmisinä, tähän asti.

Nuorempi sisko soitti, kyseli lähenkö veljen synttärilahjaan mukaan. Riitahan siitä tuli, niinkuin saattoi arvatakin. Ei oo mitään puhevälejä kenenkään kanssa, aina räjähtää.  Kuulemma oon haukkunut veljeni vaimon viime jouluna siitä vauvauutisen kertomisesta. Kiva kuulla, kas kun en huomannut. Sitäkään ei voinut se itse sanoa, puhuvat vain selän takana. Kyllä mua loukkasi siinä muukin, tai ehkä vielä enemmän se, ettei haluttu kuulla miten mulla menee. Kysyttiin kyllä, mutta ei haluttu ymmärtää, että ei oikein hyvin mene. Ehkä vähän sekin, että kysytään aatonaattoiltana, oonko tulossa sinnepäin. No en, en jaksa eikä kukaan ollut kutsunutkaan. Eipä sekään kaivannut. Kukas sitä nyt ketään masentunutta kaipaa siinä tilanteessa.

Sanoin siskolle ihan kaiken vaikka ei tajuttu varmaan puoliakaan. Miksi en pidä yhteyttä, miksi en käy kotona. Miksi suutun. Niin turhaa. Tekisi mieli hävittää ja pyyhkiä nuo kaikki mun elämästäni. Oon väsynyt tähän hiljaaolemiseen, mutta en jaksa mitään välienselvittelyjäkään. Tuntuu, että aina joku valehtelee. Ne yrittää aina vain saada mua muuttamaan lähemmäs, enkä halua. Haluan löytää sen oman paikkani, oman elämäni. Miksi muiden lapset saa asua missä haluavat, minä en. Mikä oikeus muilla on arvostella mun valintojani. Taas kuulin sellaista käsittämätöntä puusilmäistä syyttelyä, kuten miksi en hakenut apua masennukseeni asuessani vielä kotipaikkakunnalla, tai yleensäkään, etten välitä kenestäkään, vähäteltiin mun tilannettani ja miksi en käyttäytynyt niin, ettei olisi tarvinnut lyödä. Enkä minä pysty korjaamaan mitään, itse voin yrittää muuttaa käytöstäni mutta nuo muut ei muutu. Kaikki on muuten vain hiljaa ellen yhtään sohaise enkä voi olla varma kelpaanko ja onko mut hyväksytty. Siksi kai tunteet aina kiehahtaa, jonkunlaista testausta. Mutta ei ne ymmärrä eivätkä välitä itsekään. Niiden mielestä en edelleenkään sairasta mitään eikä mulla oo edes mitenkään vaikeaa, oon vain itsekäs ja ilkeä ihminen. Ja että kun vanhemmat (kohta) on kuolleet, mun on turha sitten tulla enää haudalle itkemään että olis pitänyt toimia toisin. Vanhemmat varmaan kyllä tietää itekin, ettei enää kauaa täällä tallaa, ja kuka sen tietää kuka täältä ensin lähtee. Minäki voisin sanoa, ettei munkaan haudalleni tulla sitten itkemään ja voivottelemaan. Mutta ei, ei voida käsittää mitään asioita muiden näkökulmasta, pää on niin syvällä omassa perseessä ettei tosikaan. Eikä mun äitiä haittaa yhtään se, että se ei ole eikä halua olla äiti. Se on kuvitellut, että täti on mulle joku ihmeen "varaäiti" jota se ei kylläkään oo eikä sekään oo yhtään ihmeellistä eikä haittaa. Mikään ei haittaa, paitsi se että häntä loukataan. Sille on yksi vitun sama, miten sen lasten elämä menee. Se ei vain välitä, mun vanhemmat ei välitä mistään muusta paitsi itsestään. En minä kyllä tykkäisi ja katsoisi sivusta, jos mun lapset etsisi jotain varaäitejä. Hänellehän se olisi helppoa, kun ei se koskaan oo ollut kiinnostunutkaan äitiydestä. Synnyttänyt on silti monesti, monta taakkaa hankkinut.

 Ei oo huono olla siksi, että asun missä asun, vaan siksi, ettei kukaan välitä eikä ketään kiinnosta mun asiat.  Ei ne kiinnostaisi juuri enempää, vaikka asuisin vieressä. Eikä kukaan tulisi mua silloinkaan auttamaan, vaikka olisin siellä kuinka jaksamaton ja masentunut. Veli saattaisi käydä joskus, mutta sillä on omakin perhe.

Tahtoisin kai vain sanoa, että olkaa mulle ystävä. Välittäkää, ymmärtäkää ja tukekaa, älkää vain vaatiko ja syyttäkö, kun en minä jaksa enkä haluakaan täyttää niitä vaatimuksia ja syyllisyyttä on jo ihan omastakin takaa. Kysykää, pitäkää huolta. En osaa. Ja jos sanon, jaksaako kukaan kuitenkaan. Hylkääkö nekin, koska eivät jaksa. Ei siihen kysymiseen tarvitse minnekään kenenkään matkustaa edes. Tuntuu, että paljon, ihan liikaa joutuu esittämään ja kaunistelemaan omaa elämäänsä ja tilannettaan.

Aiemmin kirjoitin, että periksi en anna ikinä. Mutta entäs kun ei vain jaksa? Milloin voi lakata jaksamasta elämää. Kai oon jo lakannut, joka päivä käy mielessä, että en jaksa tätä enempää. Ei auta, vaikka kuinka monesti päättää jaksavansa. Kuljen pimeää ja pelottavaa tietä sisälläni enkä voi enää kääntyä takaisin. Jäin vain kulkemaan sitä yksin. Tekisi mieli kuolla. Tässä ei oo enää mitään mikä pitäisi pinnalla. Ei mikään muu kuin oma hatara ja horjuva usko siihen parempaan joskus. Ei uskalla pysähtyä, kun pelkää ettei enää nouse ollenkaan eikä kukaan nosta ylös. Kelle voisi uskaltaa sanoa, että en jaksaisi enää. On pakko vain yrittää ja silti vain polkee paikallaan. Odotan jotain ihmettä, käännettä, joka muuttaisi elämän paremmaksi tai ainakin siihen suuntaan. Itse en tiedä mistä narusta pitäisi vetäistä.

Miten voi antaa anteeksi itselleen miten väärin on tehnyt toisia kohtaan, purkanut pahaa oloaan. Kun ei ollut keinoja.

Mitä minä teen täällä maailmassa, jos kukaan ei halua mua mihinkään. Miksi edes yritän mitään asioita selvittää ja ratkoa, ei mikään muutu ikinä eikä kukaan ymmärrä mitään muuta kuin ääretöntä kiltteyttä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Routa raiskaa tämän maan

Kävin valokuvausreissulla päivällä. Kävelin hautausmaalle ja takaisin, pari tuntia meni ihan huomaamatta, vaikka matkaa ei ole kuin ehkä kilometrin verran.











Ihmiset kiirehti haudoille ja haudoilta pois. Pariskunnat. Eivät viipyneet. Mulla ei ollut kiire, kukaan ei odota. Ei ole juhlapäivällistä, ei ketään joka sen jakaisi.

Sen kesällä kuolleen nuoren pojan haudalle oli tuotu pieni hautakivi. Siinä oli perhonen.

Olisi pakko jaksaa kahlata tämäkin talvi läpi. Sama pimeys katsoo ikkunasta sisään joka vuosi, tänä vuonna vain yksinäisempänä kuin koskaan. Jotkut hehkuttaa jo joulua, miten ihanaa on. Minä tahtoisin pakoon, lentää kuin tuo perhonen. En halua esittää, että on kivaa, on joulu, riisipuuro, kinkku, piparkakku, hyminää ja seimen lapsi. Haluan taas perheen, kodin ja joulukuusen, mun jouluni olisi siinä. En kaipaa mitään muuta. En halua toisten perhettä, en mitään ahdistavaa, salailevaa ja noloa mitä omani on. Eivät ihmiset ymmärrä. Sanovat "onhan sulla vanhemmat ja sisarukset ja niiden lapset". Mutta eikö mullakin olisi oikeus olla jotain omaa elämässäni, olisko mun tyydyttävä aina toisten rippeisiin ja elämään muiden varjossa. Eivät muista millaista on olla perheetön, eivät halua muistaa. Eivät muista edes millaista on olla "sinkku". Mulla ei ole tänäkään vuonna joulua. Päivät, vuodet vain katoaa jonnekin enkä saa mitään aikaan tässä elämässäni, en löydä mitään. Ihmiset hymistelee jouluntoivotuksineen eikä niitä oikeasti pätkääkään kiinnosta kenenkään muun joulunvietot. Oven painavat kiinni ja kaasuttelevat tiehensä.

Toivoisin, että joku olisi mua varten. Joku jota oikeasti kiinnostaa. Ei sanoisi, ettei ole aikaa mulle ja että häiritsen. Ihmisillä on aina jotain tärkeämpää, kuin minä. Kunpa olisi ihminen, jonka kanssa voisi kävellä sinne hautausmaalle. Ostaa ja viedä kynttilöitä. Joka haluaisi tehdä niin. Koko ikäni oon tehnyt asioita yksin, ihan liikaa. Olisi ihminen, jonka kanssa nauraa samoille typerille jutuille. Jonka kanssa voisi olla varma, että se haluaa olla, että saan olla tämmöinen.

Tämä blogi alkaa tuntua samalle typerälle jankkaamiselle. Kai oonkin typerä jankkaaja. Tarkotus oli äskettäin poistaa yksi tunniste, poistinkin sitten näkyvistä kaikki. Tekisi mieli poistaa koko blogi.