Vappu my ass.

Enpä ole pitkään aikaan ollut näin väsynyt.Viikonloppuna jalat oli suht kivuttomat ja kävin jopa melko pitkällä sauvakävelylenkillä lauantaina. Noo sitten eräs tuttava kerjäsi vielä iltalenkille ja suostuin. Ja olin taas kipeä. Huokaus.

Sydämen alla on joku möykky joka ei anna minun nukkua vaan herättää liian aikaisin. Olen liian valpas, hermostunut ja kireä eikä päiväunetkaan tahdo onnistua.

Eilen taideterapian jälkeen väsytti niin, että en jaksanut tehdä edes ruokaa vaan hain kaupasta kaikkea turhaa ja mässäsin. Ei kiinnostanut, en välittänyt, en halua mitään, en jaksanut edes ajatella. Heräsin tänään kello neljä taas virkeänä ja tuli paha olo. Ikävä. Paha mieli taas kolarista, V:n takia. Itseni takia koska en kelpaa.

 Se olisi taas yksi kalenteriryyppäysjuhla ja minä inhoan tätä. Inhoan kuunnella miten kivaa toisilla on, ainakin väittävät niin. Kivaa olla perheen kanssa, ystävien kanssa. Minulla ei ole yhtään ketään joka tekisi jotain kanssani, jota pätkääkään kiinnostaisi. En minä niin juoda halua, mutta toivoisin saavani olla porukassa silti.  Kaikilla on se perhe ja minä vihaan sitäkin. Vihaan tätä kaikkea, vihaan yksinäisyyttä. Vihaan noita hymisteleviä ihmisiä, niitä jotka kerrasta toiseen tuovat ilmi että ei ole aikaa ja kiirettä pitää ja miten elämä on työntäyteistä ja mukavaa, eikä mulle ole siinä elämässä tilaa. Ettei minua haluta tavata. Miten pahalle tuokin voi tuntua. Mikä helvetin tarve joillakin on nostaa itsensä tuommoiselle jalustalle ja monille muillekin jalustoille. Suoraansanoen raivostuttaa,tekee mieli huutaa päin näköä jollekin. Lyödä vaikka turpaan.

Taideterapiassa piirsin kuvan, joka kertoi yksinäisyydestä ja kaipuusta mutta en kertonut sitä vaan kerroin jotain ihan muuta. Naamioin pahan mieleni joksikin muuksi, joksikin kukkasiksi ja perhosiksi. Oikeasti ajattelin, miten kaipaa sitä että joku tulisi luo. En tiedä miksi haluan piilottaa tämän olon ja sulkea pois. Ehkä se vain sattuu liikaa. Yksinäisyys joka on seurannut lapsesta asti. Ehkä se ei koskaan menekään pois. Minä en vain osaa olla ihmisten kanssa, tai osaan jotenkin mutta en voi päästää lähelle. Olen kuin oma äitini ja todella vihaan ja inhoan sitä itsessäni.

En minä voi päästää ketään näkemään mitä minä oikeasti olen. Ei sellaista huonoa voi näyttää kellekään eikä tarjota. Ei kannata. Yritän aina näyttää olevani jotain muuta, osaavampi, parempi ja vahvempi kuin mitä olen.

Nyt koitan taas nukkua.

Sunnuntaita.

Tänään on ollut ihmeen hyvä päivä, murheet ja ikävät asiat on olleet hyvin pitkälti taka-alalla eivätkä ole saaneet kunnolla otetta minusta. Katsoin päivällä elokuvan Patch Adams, nauratti ja itketti. Mietin omasta elämästänikin ihmisiä, jotka viime aikoina ovat auttaneet eteenpäin. Aivan kuin katkeruus ja viha elämää kohtaan olisi hiukan laantunut, ainakin väliaikaisesti. Ainakin kyseenalaistettu. Koko tämä muutos pelottaa kyllä. mikä minussa tapahtuu, ja elämässäni yleensäkin. En usko että elämä kantaisi edelleenkään minua.

Millaistahan olisi luottaa ihmiseen? Luottaa siihen, että toinen ei halua hylätä, halua minua pois elämästään. Tuota minä taidan eniten ihmissuhteissani pelätä, hylkäämistä. Siksikin välttelen mm. uutta parisuhdetta, koska koen olevani niin epäonnistunut ja huono että minut hylätään taas.Voiko koskaan täysin luottaa, luottaako kukaan? Tämä luottamuksen puute taitaa estää minua ystävystymästäkin. Välillä kaipaisi ystävää, mutta kuitenkin tietää ettei kykene sellaiseen. Ei osaa.

Diipadaapaa.

On taas ollut ahdistuspäivä. Ylen aamutv:ssä Kelan lääkäri totesi jotaki siihen suuntaan, että jos työura on keskeytynyt sairauden takia, on ihminen aika "epäkuranttia" tavaraa työmarkkinoilla. Tiesinhän minä tuon, mutta tuli sellanen olo että helkkariako tässä. Vielä voisin saada tuurilla pysyvän eläkkeen niin ei tarvitsisi työttömyyskorvauksella kituuttaa loppuikäänsä. Kuka huolii töihin tämmöisen, joka ei ole vuosiin kyennyt täysipainoisesti työhön, kun ihan työkuntoisiakin laitetaan kilometritehtaalle harva se päivä satapäin. Ei kai minulla mitään tulevaisuutta ole, onko missään asiassa. Ihmissuhteet on päin hittoa, en tiedä missä haluaisin asua, missä on mun paikkani. Löydänkö koskaan edes uutta elämänkumppania, voisiko joku haluta minut. Haluanko minä ketään?

Sähköt oli tuossa poikki vajaan tunnin syystä x. Kerkesin taas ahdistua niin ettei nukuta ollenkaan. Mietin kaikkea mitä on voinut sattua. Kuntosalilla kävin huhkimassa päivällä ja se helpotti oloa. Sielläkin kyllä otti kupoliin kaikki äänet, onneksi otin mp3-soittimen mukaan.

V:n sanat ei jätä mua rauhaan. Miksi se halusi niin ilkeä olla? Ihan kuin olisi vähätellyt minua. En uskalla kysyä, pelkään että sama toistuu taas ja se hermostuu minuun lopullisesti. Kai olen niin kamala, ärsyttävä läjä paskaa sen mielestä joka ansaitsee juuri tuon eikä mitään muuta ja esitti kaiken muun. Olinpa taas typerä, kun laitoin itseni tuohon tilanteeseen. Suututtaa, olen vihainen itselleni. Joku ei näemmä opi. Ei miehet pidä minusta, ne kohtelee mua just noin. Ei haluakaan pitää. Minussa on jotain todella vastenmielistä enkä tiedä mitä se on, kukaan ei kerro. En vain kelpaa koskaan kellekään mihinkään. Ehkä olen sitten vain yksinkertaisesti liian ruma ja lihava.

Veljen vaimo väitti taannoin, että en halua ottaa hänen välittämistään vastaan. Siis wtf. En minä ole koskaan sen huomannut sellaista edes tarjoavan. Kysyy mun kuulumisia ehkä kerran vuodessa jos nähdään. Ehkä sillekin seura kelpaisi jos olisin toisenlainen, mutta en ole. Jos en olisi masentunut ja elämään pettynyt enkä näin hukassa.

Elän väärää aikaa?

Piti vielä tulla illan päätteeksi jotakin kirjoittamaan, kun jotenkin niin puhututtaa taas. Vaikka ei mitään ihmeempää asiaa kyllä olekaan. Tein illalla rieskaa, kun tein aiemmin uuniohrapuuroa joka tökkäsi aika pian. Sekottelin puuroon raastetun porkkanan, vaaleaa siirappia, öljyä, leivinjauhetta ja vehnäjauhoa. Suolaa. Tein kaksi rieskan tapaista ja paistelin 200 asteessa jonkun aikaa.Tulipa hyvää ja pehmeää. Mun kokkaukset on niin noloja ja rumia että en kehtaa niitä julkaista vaikka mieli tekisi.


Näin viime yönä unta, jossa lähdin bussilla kaupunkiin. Koko matka oli ihan ihme sähläystä, se pysähtyikin tunniksi, kahdeksi jonnekin metsään koska puuttui joku matkaohjelma jota sitten etsittiin muka jostakin. Autossa oli joku baari joka oli suljettu ja vessa samoin. Jonkun nuoren naisen kanssa sitten haravoitiin ulkona joutessamme. Myöhemmin äitini synnytti kaksospojat. Olin innoissani ja menin kertomaan siitä johonkin huoneeseen jossa oli monta ihmistä, yksi tuttavakin. "Ette ikinä usko mitä tapahtui!!! Minä sain kaksi pikkuveljeä! Ajatelkaa nyt, eihän meidän äidillä pitänyt olla enää edes kohtua". Kukaan ei reagoinut mitenkään, kaikki touhusi vain omiaan.

V on nyt taas mielessä ollut ihan liikaa tänä iltana. En oikeastaan tunne selvästi mitään, mutta yhdentekeväkään hän ei ole. Ehkä mua lähinnä vaan suututtaa se halausjupakka ja ne sanat taas. En tiedä mitä kuulin ja mitä tarkoitti. Enpä taida tästäkään päästä yli ihan noin vain. Päässä soi Jannika B, enkä tahdo nukkumaan. Ehkä siinä seuraavassa elämässä asioilla olisi mahdollisuus mennä niin kuin toivoo, tässä elämässä ei taida sellainen onnistua.

 

Sydäntalven tuotoksia

 

 

Tonttu Dropsin ohjeella, Novitan Woolista ja vanhasta Nallesta. Ohje oli hiukan epäselvä ja vajavainen paikoin ja sai vähän pähkäillä. Oli hiukan puuduttavaa tehdä tuota, kun ei aina oikein tajunnut mitä piti tehdä, mutta kiva siitä tuli. Eräs tuttava kyseli olisko ylimääräisiä..no ei ole eikä taida tulla. (Tee ite?)

 

 

Pesukonehuovutettuja lapasia Pirtin kehräämön karstalangasta sekä sormikkaat itselleni 7 veljesta Raita-langasta.



 


 

Sukkaa kaikenkokoista Novitan langoista, 7 veljeksistä ja Polkasta.. Vasemmalta lukien Novitan pintaneulesukat, Olgat, Jepyn polvekeraidalliset sukat , parit ihan vain perusraitasukat, ja Junasukat ikivanhasta Nalle Colorista joka ei tunnu loppuvan koskaan. Uudesta Nallesta en tykkää, liian ohutta minun makuuni. Tuo Colori justiinsa vielä menettelee.



 

Tuommoisen huivin virkkailin Novitan Tenneseestä kaksinkertaisena. Ihan kiva vaikka näyttääkin kuvassa aika karulle. Väri olisi  kyllä voinut olla jotakin muuta kuin iänikuista mustaa. Ehkä teen vielä toisen jostain toisesta väristä...Virkkasin myös kameralle säilytyspussin vaan siitä ei ole vielä kuvaa.

Nyt ei ole kyllä näihin hommiin mitään mielenkiintoa. Neuloin kuin vimmattu koko talven, nyt tehdään jotain muuta. Voisipa olla niinkin, että tuo käsityön tekeminen oli mulle tapa tuoda itseäni esiin ja näkyväksi. Nyt olen voinut tuoda itseni esiin ihan oikeasti enemmän ja tullut huomatuksi, niin ei ole tarvettakaan. Ehkä. Aika näyttää.

Omituisestipa nuo lapaskuvat halusi samalle valkoiselle pohjalle.

Joskus pienet asiat voivat olla todella isoja..

En tiedä mitä tulin kertomaan, kai yritän ajatuksia saada johonkin järjestykseen kun ei nyt nukuta taas ollenkaan. Kellojen siirtokohan se nyt vaikuttaa ja ehkä tein liian pitkän lenkin tuossa illalla joka piristi vain.

Mieliala on ollut ihmeen korkealla tänään. Enpä muista että olisi koskaan ollut näin helppoa olla, vaikka on pyhiä näinkin monta. Yleensä ne ahdistaa ja tympii kovastikin. Tuntuu, että kaiken epävarmuuden ja ahdistuksen jälkeen viime viikonlopun tapahtumat on alkaneet antaa juuri sitä mitä olin vailla, vahvuutta ja itsevarmuutta. Tunnen olevani hitusen enemmän minä ja elävä, näkyvä ihminen niiden sanojen jälkeen mitä V:lle sanoin. Ja sen kosketuksen jota ei torjuttu. Mutta joku tässä häiritsee. Se, että ei masenna eikä ahdista mutta ei ole selkeästi kuitenkaan mitään muutakaan. Jotenkin ontto ja tyhjä olo. Levoton. Ehkä se alakuloisuus on niin tuttua ja turvallistakin jotenkin, niin sitä kaipaa. Kunpa osaisi kaivaa jotakin muuta sen tilalle.

Onhan mulla ollut hetkittäin aika yksinäistä, eipä sitä voi kieltää. Kaipaa jotakin vain olemaan tässä. Hengittämään ja tuomaan lämpöä. Saisi koskettaa. Taannoin kirjoitin,että en haluaisi elämääni ketään ongelmavyyhtiä kumppaniksi, mukana kiskottavaksi. Siihen voisin lisätä, että enpä haluaisi olla sellainen itsekään kellekään ja tällä hetkellä taitaisin olla juuri sitä. Toisaalta kaipaa jotain kenestä voisi pitää vähän huolta, vaikka en minä oikeasti kovin paljon jaksaisikaan.

Katsoin eilen sen elokuvan Sauna ja melkein itkin lopussa. Ennen ei tuollaiset pätkät olisi missään tuntunut, ahdistanut korkeintaan. Ahdistihan se nytkin. En osannut kuvitellakaan että suomessa edes osattaisi tehdä jotain tuommoista niin katsoin pahaa aavistamatta. Olen tullut tosi herkäksi, jotenkin pehmoksi. Niinkuin nuo pilvenhaituvat kuvassa. Kevyt ja leijuva. Vain leijun ja olen, vaikka asunto huutaa siivousta ja muutama muukin asia on hoitamatta. Olen tullut näkyväksi, minua on kuultu eikä tarvitse enää niin kovasti suorituksilla hakea näkyvyyttä ja hyväksyntää sekä sitä, että kokisin olevani parempi ihminen.