Raiteilla.

Lähdin eilen illalla vielä pyöräilemään, kun oli niin nätti ilma. Ei noita enää kauaa välttämättä ole, pitää ottaa kaikki irti tästä. En olisi kovin pitkää lenkkiä jaksanut kuitenkaan kun edellinen yö oli niin huono. Lähdin vain hiljalleen polkemaan johonkin ja löysin itseni sitten hetken mielijohteesta rautatieasemalta. Istuin siellä penkillä itsekseni ja mietin asioita. Mietin sitä torstain askartelutuntia ja päivätoiminnan ihmisiä. Miten mukavalle nyt tuntuu, kun joku sanoo "Varpuk, näytä sinä miten tämä tehdään, en osaa", kun on tuntenut jo pitkään olevansa niin turha ja tarpeeton. Se, että joku hakeutuu seuraan. Ja miten monesti olinkaan jo lopettamassa koko päivätoimintaa. Tuota oon kaivannut, että joku näkisi ja huomaisi, että minäkin osaan jotain, näkisi että minäkin olen jotain. Että ylipäätään olen olemassa. Aina oon pimennossa ollut ja liikaa muiden varjossa. En ole tiennyt mitä asialle tehdä, on suututtanut ja turhauttanut. Nyt tuntuu taas, että jotain uutta minussa on puhjennut esiin. Kunpa se saisi olla esillä, eikä koskaan enää tarvitsisi itseään piilottaa ja hukata. Kunpa saisin olla ihmisten kanssa, jotka eivät siihen koskaan enää pakottaisi. Kunpa joku välittäisi ja rakastaisi.

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Lämmin. Sain nukuttua ihan kunnon yöunet, pesin koneellisen pyykkiä jotka kuivatin ulkona ja kävin kirjastossa kyselemässä käytöstä poistettuja, tärveltyneitä kirjoja joita voitaisiin siellä päivätoiminnassa käyttää johonkin askarteluihin. No olihan niitä melkein täysi muovikassillinen, sellaisia joista suurin osa sivuista on ihan kunnossa. Ja 25 kappaletta vanhoja tietokirjoja, pitkä rivi lakikirjoja. Otin muutaman tietokirjan, niissä on hienoja kuvia.  Eri asia on raaskinko tuhota noita...olisihan siellä ollut ihan ilmaiseksi muitakin vanhoja kirjoja tarjolla, romaaneja sun muita mutta en minä raaski lukukelpoisia ainakaan tärvellä. En minä kyllä kysellyt etukäteen, saako niitä kirjoja sinne viedä. Jos ei saakaan niin pidän itse. En kyllä ymmärrä miksi ei saisi kun ilmaiseksikin saa ja on suunnitelmiakin noille.

Nyt illalla lähdin taas sinne pyörälenkille ja poikkesin rautatieasemalle, tällä kertaa oli ihan liikennettäkin. En ole kyllä pahemmin välittänyt edes valokuvata moneen viikkoon,  nyt kamera tahtoi mukaan.

Pikajuna 712 saapuu raiteelle 1.

 

Kuulutus, ja seuraava lähtee vasta aamulla
ilta viilenee ja kaikki hiljenee.

(Ja mä ootan sua niin kuin kuuta nousevaa.)



Tulee kylmä yö.



Syksyn tuntua.

 

 

Nyt tänne saakin näemmä lisättyä useamman kuvan kerralla, huomattava parannus.

Mulla on seuraaville askartelutuokioille ideoita jo mietittynä, ja tekee mieli keksiä lisää, vaikka en tiedä varmasti tuleeko niitä edes, tai tuleeko niille tarvetta. Onko mulle tarvetta. Jotenkin pelottaa, että tämä onkin jotain illuusiota eikä kestä, ei kanna pidemmälle.

(Nuo yhdet laulunsanat on Tina Pettersonin kappaleesta Ootan sua niinkuin kuuta nousevaa. Eli tästä.) Taannoinen tunnemyrsky on laantunut paljon. Kunpa ei olisi näitä ikäviä ja vahingollisia tunteita näin paljon, huolta ja murehtimista, epäluuloa ja -luottamusta. Pelkoa. Ne peittää alleen niin paljon hyvää.  Ja kyllä se V:n lapsiasia vaan jotenkin hämmentää vielä. Silti niitä lämpimiä tunteita on.