Kaiken loppu.

J:llä on uusi nainen, vaihtoi nuorempaan ja nätimpään. Mitähän minä oon tehnyt koko tämän ajan, jauhanut jotain paskaa ja tuo J vaan porskuttaa. Haistakoon *****. Oon ollut aivan lohduttoman syvästi pettynyt ihmisiin jo ennestään ja tuosta kamelin selkä taas taittui. Yritin purkaa kiukkuani kirjoittamalla, mutta sillä sain itseni lähes osastokuntoon. Vihan tunteet meni ihan överiksi ja minusta tuli jopa hiukan psykoottinen.  Taas sain muistutuksen siitä, että en todellakaan kelpaa mihinkään tämmöisenä.

Toissayönä V oli käynyt ilmeisesti humalassa "avautumassa" naamakirjassa. En oikein saanut selkoa sitten kuitenkaan mikä sitä loppujen lopuksi noin potutti, mutta teksti oli aika rumaa. Kuulosti  loukatulta hänkin. Mulle jäi siitäkin vähän paha mieli koko päiväksi, otin itseeni vaikka tuskin oli syytä, ja oon pitänyt tuota ihmistä aika paljonkin fiksumpana, ettei alentuisi koskaan tuollaiseen. Toisaalta tuli mielikuva, että mahtoikohan tuo olla hiukan liian yksin kun tuolla lailla purkautui. Tai sitten ei vain osaa puhua vaan ennemmin juo. Mitään tuollaista ei oo ainakaan minun nähteni  koskaan harrastanut. Itselläkin meinaa tulla vastaavia ylilyöntejä, ja on tullutkin kun tarpeeksi pahalle tuntui, ihan selvinpäinkin mutta en minäkään noin törkeästi ole haukkunut. Olisin tahtonut sanoa jotain illalla, mutta huomasin sen kadonneen fb:stä taas (ehkä ihan hyväkin nyt). Tämän jälkeen sain käsityksen, että V:llä olisi lapsi. Tai olen tiennyt olemassaolonsa, mutta en tajunnut sen olevan hänen. Ymmärsin olevan siskonsa lapsi. Nyt kun summaan asioita yksi yhteen niin tajuan olleeni typerä.  En tiedä mitä ajatella, tuntuu kuin elämältä olisi nyt menossa pohja ja kaikki kaatuu. Kai olen tuohonkin pettynyt ja jotenkin järkyttynyt. Toivon tämän olevan jotain väärinkäsitystä, mutta tuskin on. Tuo unelma oli se joka auttoi jaksamaan ja jatkamaan, mutta lasta minä en tahdo. Jotenkin inhoan niitä. Heräsin viime yönä monta kertaa ja joka kerta mielessä oli : V:llä on lapsi, V:llä on lapsi. Ja mitä enemmän yritin pyristellä ajatuksesta eroon, sitä tiukemmin halusin toisesta kiinni pitää. Mutta ei meille taida  koskaan tulla mitään yhteistä elämää. Minä en tahdo olla aina kakkonen, ellei jopa kolmonen enkä halua jakaa ihmistä.  En tiedä mitä tuon ihmisen kanssa oikein tekisin. Mitä tekisin itseni kanssa. Pääsenkö tästäkään yli kun en tiedä miten suhtautua asioihin. En tiedä kelle puhuisin tästä, kuka tätä ymmärtäisi eikä satuttaisi lisää. Ei tämä päivystysasiakaan ole ja terapeutille pääsee vasta reilun viikon päästä.

Inhottaa kirjoittaa tänne, tekstini on lapsellista ja kökköä. Teennäistä paskaa.

Yksikään mies ei enää pääse satuttamaan minua, nuo rikkoo minut aina uudestaan ja uudestaan. Nyt en saa otetta enää yhtään mistään. En ehkä haluakaan, olen luovuttanut. Ei ole mitään syytä toipua, ei tulla ehjemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi, koska kukaan ei rakasta. En jaksaisi rämpiä tämän yli.

Minä halusin olla ystävä ja oikeasti rakastaa. Kaikki tuntuu olevan liikaa toivottu tähän elämään. Ei tunteille saisi olla lupaa, siinä käy huonosti. Aina. Voisiko elämä yrittää olla vielä paskempaa?