Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Kävin aiemmin kävelemässä tuolla metsäpolulla. Kävellä löntystin reilun tunnin, välillä istuin joenpenkereellä. Taisin vähän itkeäkin. Tajusin miten väsynyt olen oikeasti ollut.  Aika huolestuttavaa onkin, jos toivon että joku tiskaisi mun astiat tai tekisi ruokaa. Siitä silloin tiistai-aamunakin FB:ssä taisi olla kyse, totaaliväsymisestä. En kai vain jaksanut enää välittää ja ymmärtää, vaikka tahdoinkin. Ei se sitä olisi arvostanut kuitenkaan, ei kukaan arvosta. Enkä minä tahdo edes tietää, jos onkin jostain naisjutusta kyse. Enkä todellakaan pidä siitä, että alunperinkin tuo valehteli mulle. En jaksa esittää, ettei tunnu pahalle. Minä en todellakaan ole noin tyhmä etten tiedä milloin mulle valehdellaan.

Olen väsynyt siihen, että mua sattuu joka päivä. Henkisesti ja välillä fyysisestikin, koska tuo penikkavaiva ei helpota. Mua sattuu tämä parisuhteessa epäonnistuminen, on sattunut jo kauan. Tai siis parisuhteen muodostamisessa. Se on niin kipeä paikka, etten ole voinut sitä kunnolla edes itsekään kohdata. Mietin miten olisin voinut olla parempi, kauniimpi, mukavampi, yritin kelvata. Mulla oli liian suuret toiveet ja korkeat pilvilinnat, annoin palaa niinsanotusti täysillä kerrankin. Uskoin, toivoin ja rakastin loppuun asti. Kai olin jonkinlainen rakkauden kerjäläinen. :( Turhauduin ja väsyin. Ja kuinka paljon mua nyt sattuu, miten pettynyt olen. Koko elämään. Tunnen olevani pelkkä mato. Jotkut sanoo, että elämä voi yllättää. Minut se ainakin unohti jo monta vuotta sitten. Ei minun elämääni tule eloa millään opiskelulla tai työllä, vaan elävällä ihmisellä jonka kanssa puuhailla ja liikkua, nauraa. Elää. Lämmöllä ja hyväksyvällä kosketuksella. Olen pystyynkuollut ilman toista.

Kakarat kiljuu täällä koko ajan, koirat haukkuu, nurmikkoa leikataan. Joku puhui puhelimessa aamulla mun ikkunani alla ja toinen ajaa siitä autollaan omalle ovelleen päivittäin vaikka se on kielletty. (Nytkin yksi koira haukkuu itseään hengiltä.) Ja jos laitan ikkunan kiinni yöksi, hikoilen kuin pieni eläin. Korvatulpat on jees, mikäli ne pysyy korvissa koko yön. Taidan jo hiukan pelätä nukkumista, jos aamulla on taas jotain mekkalaa. Ja tänäkin kesänä kun mulla olisi "lomaa" terapiasta, mun seuraani hinkuu joku joka vie viimeisetkin voimat. Jos en olisi näin väsynyt, muuttaisin muualle. Ja tuo Fb on niin koukuttava, en suosittele kellekään. Olen siihenkin väsynyt. Tai niihin ihmisiin väsynyt, pelit on kivoja ja erilaiset ryhmät. En jaksa lukea kenenkään päivityksiä, huolestuttavan monta tyyppiä piilotin kokonaan, kun tuntui vaan niin pahalle lukea niitä ihanat ystävät-ihana elämä-päivityksiä, kun itsellä ei ole yhtään minkäänlaista ystävää. Se satuttaa. Ja tuntuu turhalle sinne mitään itsekään juuri päivittää, kun saa sitten vain muutaman tykkäyksen, ei mitään kommenttia ja osa ei kommentoi yhtään mitenkään koskaan. Huomaa kuinka merkityksetön toisille on lopulta. Ei haluta jutella enkä minä jaksa väkisellä yrittää. Jotkut ovat kuulemma saaneet sen kautta uusia ystäviä elämäänsä. Minä en onnistu siinäkään. Monet niistä, ketkä olen kaveriksi pyytänyt, eivät ole olleet kiinnostuneita mistään kommunikoinnista. Yksikin tuttava oli mutta se ei edes tervehtinyt kylällä vastaantullessaan, no se saikin lähöt aika äkkiä. Minusta se tuntuu kurjalle, koska olen todella yksinäinen. Tuntuu etten kelpaa edes siellä. Tämä kelpaamattomuuden tunne  minut hajottaa ja repii käsivarret naarmuille. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ehkä minä en ihan oikeasti kelpaa kenellekään tämmöisenä. Ja kyllähän minä näen syynkin aina kun peiliin katon, se on se sama syy mikä lapsenakin oli. Minun ulkoinen olemukseni ei kelpaa, eräälle ei edes kahvikupillisen ajaksi. Miten tästä voi olla ottamatta itseensä.

Nyt mietin, hakeutuako huomenna päivystyksen kautta osastolle. Kyllähän minä siinä kunnossa taidan alkaa olla, kun ei arkihommatkaan meinaa sujua mitenkään. Tiskaukset, suihkut, siivoukset. Tällä hetkellä olo on ihmeen hyvä kyllä, taitaa olla tyyntä myrskyn edellä.. Ulkoilu ja luonto teki tehtävänsä. Tuolla metsässä koen olevani turvassa, siellä en voi satuttaa itseäni millään, en edes ajatuksillani. Vain tutkiskella. Ajatukset saa vaeltaa.

Toivoisin, että kun herään aamulla, kaikki olisi paremmin. Olisi se lämmin ja välittävä ihminen vieressä eikä tarvitsisi herätä yksin. Ei olisi murheita, sydänsuruja eikä raskasta oloa. Ei pelkoa etteikö selvittäisi, yhdessä. Tämän yksinäisyyden takia minä en varmaan uskalla tarttua asioihin. Tarttisi jonkun "pitämään kädestä" ja tsemppaamaan. Ja jos epäonnistuu ja putoaa niin ei jää silloinkaan yksin.