Mistähän kirjoittaisin...niin paljon on kaikkea mielessä. Taidan jatkaa tällä hämmentävällä valokuvateemalla. Tämä samainen V:n sisko jakoi joku aika sitten toisenkin kuvan, jossa olivat V ja tämä sisko pieninä tuttisuina isänsä kanssa, sylissä. Tuli ikävä jotain jota en saa. Välit omaan isään ovat huonot, olleet lähes aina eikä omaa perhettä ole. Eikä tuota miestäkään. Nuo menetykset tuli mieleen sitä kuvaa katsellessa. Miten kovasti tahtoisinkaan oman perheen, ihmisiä joita rakastaa ja joista pitää huolta. En olisi kummoinen äiti varmaankaan, mutta en taida pystyä vastustamaan tuota halua ja kaipausta. Entä jos en pystykään rakastamaan omaa lastani, kun en rakasta sitä lasta mikä itse olin, mikä minussa on? Entä jos en pysty rakastamaan yhtään ketään, paitsi kaukaa ja salaa? Entä jos ketään ei vain tule? Sellaista jonka kanssa voisi perheen perustaa. Ei ole mulla enää monia vuosia jäljelläkään noihin hommiin. Jäänköhän kaikesta olennaisesta paitsi tässä elämässä...
Seuraavana päivänä oli palaveri taas, jossa oli nykyinen terapeutti, päivätoiminnan edustajia ja se nainen sieltä työtoimintapaikasta. Tarkotuksena oli kai selventää tulevaisuudenkuvioita. Minäpä avasin sanaisen arkkuni ja sanoin mitä oli sanottavaa saamatta vastauksia oikein mihinkään. Se työtoiminnan nainen ei edelleenkään pyytänyt edes anteeksi mokaansa enkä saanut paljoa lisäinfoakaan. Sen verran, että heidän esimiehensä, joka tätä asiaa hoitaa, on puoltavalla kannalla ja koeaikaa olisi kuukausi, eikä tuo olisi sitä normaalia työtoimintaa vaan jotain ihan muuta....En pysty olemaan luottavaisin mielin, en luota noihin ihmisiin. Tunsin itseni todella typeräksi, kun tunteet kuohahti siellä aikalailla. Toisaalta en jaksaisi välittää, en minä halua noita ihmisiä elämääni. En halua kenenkään pääsevän sekaantumaan elämääni, haluan pitää ihmiset etäällä.
Päivätoiminta sai oman osansa palautteesta, ja nyt olen entistä varmempi siitä, että siellä en halua jatkaa enää kovinkaan kauaa. Jos vain suinkin saan jalkani johonkin toiseen ovenrakoon, niin bye. Eihän mulla ole edes mitään suunnitelmaa tehtynä eikä tavoitteita. Ja jos tehdään joku suunnitelma, en pääse sieltä pois. En tahdo sitoutua sinne vuosiksi, en edes kuukausiksikaan enää. En alunperinkään ollut jäämässä sinne kuin vähäksi aikaa. Lähdin pois tosi kurjissa fiiliksissä. Juha Tapion sanoin: "väsynyt ja tyhjä syli, vettynyt on turkki".
Terapiaa on jäljellä pikaisen laskutoimituksen mukaan about 20 krt. Miten selviän? Kaikki tämä jää ihan kesken, seuraavassa hoitosuhteessa puhutaan varmaan säästä ja puolukanpoiminnasta ja joudun pysyvälle eläkkeelle, kun taannun tuolla hullulassa. Ahdistaa ja pelottaa.
Stressi on nostattanut melkoisen herkkuhimon, erityisesti makeanhimon. Piti säveltää vielä iltapuhteena omenamuffinsseja...
