Tänään oli tarkoitus tehdä ne paperit siihen työtoimintaan. No kävikin ilmi, ettei niitä voikaan niin vain tehdä koska en ole eläkeläinen (??). Pitää käydä jonkinäköisessä haastattelussa ja se hakemuskin käsitellään ja pitää hyväksyttää ihan toisella paikkakunnalla, ja se ihminen on vielä lomallakin. Voisin aloittaa vasta kahden viikon päästä. Voi olla, että en nyt sitten pääsekään, vaikka luvattiin. Olen pettynyt.  Ja oliko tuostakaan tiedosta mikään lopulta oikein. Miksi minä luotan ihmisiin noin sokeasti, miksi en itse ottanut selvää? Olen tyhmä. Enpä taida edes haluta mennä tuollaiseen paikkaan. Tuntuu, että mulle on tehty väärin ja suututtaa. Tuntui ettei se työpajan nainen oikein muutenkaan hallinnut hommiaan eikä pysy aikataulussa. Ei tarvitsisi olla näin hankalaa tämänkin.

Nyt vasta tajusin oikeasti, mihin olen ryhtymässä. En ole yhtään varma pystynkökään tuohon, tekee mieleni perua koko juttu. Pelkään, että en pääse pois jos käy liian raskaaksi. Että en voi lopettaa ja antaa periksi. Minä haluaisin niin kovasti töihin mutta en uskalla vielä alkaa. Pelkään että kuntoutumiseni pysähtyy psykoterapian loppumiseen. Että mulle tarjotaan vain tuota päivätoimintaa ja keskusteluapua kerran-kaksi kuukaudessa, jossa puhutaan lähinnä siivoamisesta. Hoitaja puhuu. Tuosta työtoiminnasta on nyt lähinnä sellainen tuntu, että joudun olemaan siellä vuosia kun kerran aloitan ja se on aika masentava ajatus. Sama päivätoiminnassakin, en voi ajatella itseäni siellä vielä vuosien päästä kuten jotkut ovat käyneet. En osaa ajatella sitoutuvani kuin puoleksi vuodeksi kerrallaan, korkeintaan.

Minä jo kerkesin vähän innostua tuosta uudesta jutusta, ja taas vedetään mattoa alta. Tekee mieli  pakata kamansa ja lähteä. Lähdenkin, kunhan keksin minne, missä on jotain parempaa ja enemmän.