Tänään on ollut hetken sellaista, että olen päässy eroon näistä ikävistä ajatuksista ja sain vähän voimaa. Käytiin taas kahvilassa tämän erään henkilö X:n kanssa. Puhuttiin toisille elämisestä, itselleen elämisen opettelusta, terveysasioista, mistä kaikesta olikaan. En muista. Mutta kerrankin tuntui, että joku ymmärsi. Sen miten kokee, että toiset vain tahtoo jotain aina eikä itse saa oikeastaan mitään. Miten joku osasikin pukea sanoiksi juuri sen mitä ajattelen.
Kyllähän häntä kiinnosti sekin mitä mulle ja V:lle "kuuluu" (tämä on siis sama henkilö jolle siellä kaupassa kerroin siitä lapsesta. Aivan kuin olisi unohtanut koko asian. Ihan hyvä niin). No kun ei kuulu mitään. En minä siitä sitten mitään sanonut enempää, en halunnut puhua, itkemiseksi se olisi mennyt. Halusin puhua jostakin iloisemmasta, tai vähemmän surullisesta ainakin. Kunpa voisin sanoa että olisi ohi ja kaikki hyvin, mutta kun ei ole. Kai oon vähän järkyttynyt vieläkin, en minä sitä ihan todeksi osaa ajatella. On niin vaikea kohdata tätä muuten kuin pieninä palasina. Ja kun minä en tiedä mitään. Mitä tästä oikein ajattelisi. Tai mistään. Haluaako vai eikö halua. Sama juttu on monessa muussakin isommassa asiassa, kuten äitiys ja yleensä parisuhde. Joku minussa tahtoo ja kaipaa näitä asioita melko kovastikin mutta silti aina on se toinen puoli, joka ei halua (pelkää?) Järki sumenee.
Päivätoiminnassa oli vierailemassa seurakunnan diakoniatyöntekijä. Sen kanssa tehtiin pari tehtävää, joissa kerrottiin itsestämme jotain, koska hän oli uusi ja ensimmäistä kertaa käymässä. Se oli jotenkin mukavaa, ehkä juuri siksi kun siinä ajatukset keskittyi ihan muualle. Erään naisen kanssa puhuttiin aamulla lääkityksistä pitkät pätkät, hän kysyi aika hyvän kysymyksen: "millä sinä oikein elät", kun kerroin ettei ole masennuslääkkeitä. En kyllä osannut vastata. Sisulla? Erään toisen kanssa puhuttiin vähän horoskooppimerkeistä. En minä kyllä voisi kuvitella itseäni sinne useammin kuin kerran viikossa, en millään. Vaikka tänäänkin tuntui kurjalle tulla kotiin, kun tiesin että paha mieli iskee, viimeistään nyt illalla. Kun kaipaa ja tuntuu ettei saisi kaivata, yrittää piilottaa sen itseltäänkin. Kaipaa ihmistä ja välittämistä. Enkä minä tahdo sitä niinkään itselleni, vaan enemmän tahdon antaa sitä toiselle. En toki halua kokonaan osattomaksi jäädä itsekään. Entä jos en koskaan saa? Entä jos mulle ei ole sellaista ihmistä.
Ja minä kun ajattelin etten tänään itke. Wrong.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti