Aikalisä

Nyt on pitänyt ottaa aikalisä ja taukoa melkein kaikesta, kävin melko pohjamudissa taas. Miten voikaan väsyttää itsensä, kun kaikki on ns. hyvin...sitä unohtaa, että jaksamisella on rajat. Nyt en pariin viikkoon oo nähnyt ketään Miehiä enkä juuri muitakaan, oon vaan koittanut palautua ja tyhjentää mieltäni kaikesta kasautuneesta ahdistuksesta. Kai yritän liikaa ymmärtää asioita, analysoida, varmistella, sen sijaan, että vaan alkaisin elää. Oon jo niin kauan ollu kyllästyny tähän elämättömyyteen ja hiljaa olemiseen, kaipaisin elämääni ihmisiäkin joista välittää.

En minä tunteitani tajua, mikä on mitäkin, en vaikka kuinka pohdin. En ymmärrä, miten ihmiset elää noiden kanssa.  Hyvin hämmentynyt olo on yhä, enempi nyt suhteessa herra M:ään. Vaan saa kai sitä nyt ollakin hämmentynyt. Yritän olla nyt ajattelematta liikaa asiaa ja pohtimatta puhki....jos vaikka oppisin.  Tummasilmästä en ota selvää, mitä se aikoo tai haluais,  ehkä se ei aio yhtään mitään enkä minäkään jaksa alkaa aikomaan. Mutta en ehkä osaa olla sille kaverikaan enää kunnolla, musta tulee sen kanssa ihan mykkä ja nolo ujostelija. Pelkään, että oltais toisillemme jonkinlaisena tukkeena elämässä kaikessa samankaltaisuudessamme, parisuhteessa, kun toinen on niin kovasti peilikuva. Ehkä oltais ilman parisuhdettakin. Silti se on niin jotenkin tuttu ja turvallinen, jollakin tasolla, vaikka yhtä aikaa mua riipii rinnasta ja nytkin ihan sattuu ja kouristaa. Melko erikoista.  Jos se nyt kokeilee kepillä jäätä aikansa...ja luovuttaa, koska oon tämmönen epävarma, taitamaton ja ajatukset solmussa. Pitäisi riipaista jostakin itsevarmuutta hitusen niin voisi selvittää asian.

On mulla joku kaipuu toiseen ihmiseen, mutta hirveän iso kynnys on alkaa mihinkään kenenkään kanssa. Oikeastaan vähän ahdistaa, etenkin ajatus sitoutumisesta johonkin...Pääsin tässä kyllä siihen kompastuskiveen käsiksi, miksi suhde pelottaa noin. Pelkään, että se olisi mulle oikeasti hyvä ja hellä ja pelkään sitäkin, ettei oo. Että se tekee mulle lopulta pahaa, koska on mies. :( Ei yhtään hyvä juttu nyt. Tuohan se varmasti on sen sitoutumispelon takana, että mulle tehdään sitten pahaa, jos mut saa "sidotuksi". En minä osaa luottaa miehiin tarpeeksi.

Mietin, onko sittenkin parempi elellä vain yksikseen loppuikänsä, kun eihän onnesta oo mitään takeita olemassa. Jos vain tuhlaa aikaansa joihinkin kelvottomiin koko ajan ja haaveilee turhaan. Jos ei vain osaa valita oikein.

Myllerrys

Herra Tummasilmä on palannut kuvioihin ja tuntuu nyt pyrkivän juttusille vieläki hanakammin. Ei se kovin kauheasti tainnut möksähtää, vaikka niin hassusti ajattelin pienessä mielessäni. Ei me puhuta kyllä enää kuin ihan lyhyesti, jännitän sitä aivan tajuttoman paljon. En tiedä miten olla. Mun mieli epäilee enkä uskalla lähestyä sitä, pettymyksen pelossani varmaan. Pelkään tekeväni väärin enkä uskalla alkaa tutustua siihen kunnolla.

Jotkut sanoo, että pitäisi kuunnella sydäntään, vaan miten tuotaki nyt sitten kuuntelee tässä...Ehkä oon tehnyt nyt jo virheen, kun oon päästänyt sen tuohon asti. Mutta miten oisin sen voinut estääkään? Pelkään sen muistuttavan liikaa omaa isääni, tai jotenki epäterveellä tavalla. Oikeastaan pelkään mun kiinnostukseni olevan jollain lailla epätervettä alunperinkin.  Mulla on mennyt vähän kaikki nyt pieleen, oon pääsiäisestä asti oikeastaan vain istunut enkä saa oikein mitään aikaseksi. En edes unta, puhumattakaan siitä, että ruokahalua kunnolla olisi. Syytin kevättä, syytin elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä. Oikeasti taidan lähinnä vain pantata omia tunteitani enkä kuuntele itteäni yhtään.

 

Viime viikolla ajauduin aika syvälliseen keskusteluun erään herra M:n kanssa. M on sellanen kolmekymppinen valtavalla mielikuvituksella varustettu, ehkä vähän boheemi taiteellinen tyyppi. Käytiin läpi kirjoittamisaihetta, taiteita ylipäätään, naurettiinki ihan tyhmille jutuille taas. Kateltiin lopuksi kuvataideryhmän näyttelyä ja samalla puhuttiin vähän masennuksista ym. elämän hankaluudesta aika intiimisti, kun ei ollut muita kuulemassa. Se iltapäivä päättyi sitten halaukseen siellä pihalla erotessa hänen aloitteestaan. En kyllä tainnut olla oma itteni ollenkaan silloin, kun se hermostuneisuus ja jännitys oli niin mahdotonta ollut. Tuntu kuitenki että me tajuttiin toisiamme ja elämiämme, minä tajuan sen lennokkaita juttuja ja saan nauruterapiaa itselleni. Luulen, ettei kaikki jaksa kuunnella niitä eivätkä tajua.  Se kaivelee musta jotaki piilotettuja tai syväjäädytettyjä puolia esille, kuten tuon nauramisen taidon ja painelee ihan ihme nappuloita. Se houkuttelee mua sinne taiteelliseen maailmaan, jonne en oikein osaa kuitenkaan lähteä. Kaikenkaikkiaan voimaannuttava keskustelu oli.

 

Mulla on koko ajan sellanen ajatus ollut, että se on vain kuin pikkuveli. Nyt vasta rupesin ajattelemaan, että sehän onki ihan Mies ja mielessä myllertää ihan hitosti. Vaikka se oli kyllä lähinnä sellainen myötätuntoinen ystävän halaus, ainakin näin käsitin. Mulle jäi siitä kauhean kiva olo, vaikka hämmennyin aika kovasti, kun enhän oo tuollaiseen tottunu ollenkaan. Ajattelin paluumatkalla, että joku saa tuosta vielä ihanan, ajattelevan, tuntevan miehen itelleen. Jos osaa sellaista arvostaa.  Jotain mun sisälläni liikahti silloin enkä osaa sanoittaa sitä tietenkään. Ehkä se on ystävyyttä ja välittämistä? 

 

En oo nyt kyllä yhtään tasapainossa, käyn hirveillä ylikierroksilla ja toisaalta tekis mieli itkeä pillittää.  Helpottaiskohan asiaa, jos vaan antaisin tunteilleni ja kaipuulleni periksi. Alkaa jo vähän  tympiä oikeastaan. Sain sentään sanottua M:lle jotain sen suuntaista, että olisi se toinenki saanu jäädä. Vaikken sille uskalla montakaan sanaa sanoa silloin kun se olis. Olin kieltämättä tosi harmissani siitä pääsiäisestä, kun ei se tullutkaan sinne kokoontumiseen. Tuntuu, etten jaksa pitää sisälläni enää kaikkea, vaikka asiat olisi kuinka turhia ja lapsellisia. Ei kai mun enää tarvitse. Perkele.

 

 

Voiha kökönkökkö

Nyt on sen miehen suhteen kauhean huono olo, tekisi mieli pysyä kokonaan pois koko paikasta. Harmittaa. Ei se taidakaan haluta mua nähdäkään enää eikä mahdu edes saman katon alle yhtäkkiä. Tuntuu, että minä oon taas se syyllinen. Ehkä tulkitsin sitä jotenkin väärin tai se mua. Taisin tajuta vähän väärin sen kutsun sinne pääsiäisen kokoontumiseen enkä osannut siinä heti sitä luvata varmaksi, kun minä en vain toimi niin. En tainnut osata suhtautua siihen niin vakavasti mitä olisi pitänyt. Kun ajattelin sen olevan ihan lonkalta ja mielijohteesta heitetty, vaan jos se oliki tosissaan miettiny sitä...Kun minähän en periaatteessa usko, että joku voisi kiinnostua musta. Jos se ajatteli nyt sitte, ettei mua kiinnosta ja kiusaantui, nolostui noin kovasti. Oonpa minä kyllä yks tyhmä... Mutta kun en minäkään tiedä kiinnostaako minkä verran, oon ollu tosi hämmentynyt koko asiasta ja ihmisestä ja tuo ehdotus hämmensi jotenkin lisää. Jospa tuo kokoais ittensä, jos näin kävi mitä aattelin. Kun musta on jo tuntunu, että joku puuttuu siellä kalustosta. Huokaus.

Jos oliskin mahdollisuus johonkin enempään, niin oonko tyytymässä johonkin vain siksi, että olisi joku. Onko mun syytä odotella ehkä jotain parempaa. Haluanko suhdetta oikeasti, oikeista syistäkään, mitkä on sellaisia oikeita syitä? Oonko valmis? Tätä se on, kun puhuu asiasta mt-hoitajalla...ei kyllä yhtään selkeydy asiat, päinvastoin.  Mutta kyllä elämä tuntuu tosi ankealta yksikseen. Ei tämä oikeastaan enää edes huvita yhtään, ei oo mitään värejä eikä sävyjä eikä lämpöä. Kylmää ja lumista maisemaa ikkunassa vaan koko ajan, vaikka voisi olla muutakin. Ja tuo mies pääsi varkain mun ihoni alle, kun en osannut sitä varoa, enkä osaa olla varma nyt mistään.

Niin paljon kysymyksiä, olematon määrä vastauksia.

Repale

Naisten vertaisryhmässä oli aiheena muutos/mahdollisuus. Siinä sai valita korteista ne asiat, joihin haluaisi muutosta ja sitten pohtia kuinka ne toteutuis. Valitsin kortit: parisuhde, päivärytmi ja negatiivinen ajattelu. Pohdin niiden kautta ääneen tätä omaa tilannettani, miten nuo asiat vaikuttaa toisiinsa. Aivan kuin iso taakka olisi otettu pois sydämeltäni, kun sain sanottua ääneen ettei mulla oo kunnollista, järkevää päivärytmiä. Kuinka en uskalla parisuhteeseen ruveta ja jos uskaltaisin, ei ehkä olisi niin paljon negatiivista ajattelua. Jos taas olisin päivän jossakin työssä esimerkiksi, niin olisiko vähemmän ikävien asioiden pohdiskelua vai kaatuisko se kaikki pohtimaton niskaan sitten, kun tulee sieltä kotiin. Koska nyt mulle käy noin. Kun käyn esim. siellä vertaispaikassa,  niin usein matkalla jo alkaa hiipiä alakulo ja masennus, ja kotiin päästyä ahdistus iskee kiinni. Samat ajatukset, tekemättömät asiat ja huolet alkaa kiertää kehää. Mikä ihmisessä on vikana, kun se ei voi olla kotona? Kun se ei viihdy yhtään.

Nuorin sisko pamautti eilen illalla uutisen fb-viestissä; hänestä tulee äiti. Aamukin meni vielä itkiessä ahdistustani. En tiedä mitä sanoa sille. Mun pitäisi olla kai olla taas iloinen mutta mietin vain, miten pohjattoman huono voin olla, kun en pysty olemaan äiti. En voi sanoa, etten haluaisi lapsia, en vain pysty haluamaan tarpeeksi. Saanko tuntea surua ja mielipahaa, vai pitäisikö se haudata jonnekin ikiroutaan ja piilottaa. Ajattelin jo nuoresta, että lapsia joskus olisi..mutta enpä tiennyt silloin miten tämä elämä lopulta menisi. Että olisin liki nelikymppisenä eksyksissä itseltäni ja kaikilta muiltakin.

Voiko joku rakastaa mua silti, vaikka oon tämmöinen repale.

Mitähän hemmettiä.

Minä Olen-lehdessä oli juttua erityisherkkyydestä. Siellä oli puhetta hss-piirteestä eli elämyshakuisuudesta (high sensation seeker). En oo osannut pitää itteni mitenkään erityisherkkänä, mutta miten hyvin tuo kolahti minuun, se selittäisi tosi monta asiaa elämässäni. Tätä pitäisi tutkia vähän lisää.  Toki ahdistus ja stressi herkistää myös, tai niin oon aina ajatellu, että tuo kaikki herkkyys johtuu vaan ja ainoastaan siitä. Ei se ehkä ookaan niin. Tällä hetkellä on sellanen olo, että eikö mussa ookaan mitään kauheaa  kummallista vikaa, eikö edes silloin lapsenakaan.

Mun pitäisi pystyä olemaan täällä asunnollani enkä siedä tätä ollenkaan. Inhottaa, en saa tehtyä täällä tarpeeksi mitään ja vihaan itseäni. Mitä enemmän oon tekemisissä ihmisten kanssa, sitä enemmän tunnen tuota vihaa ja syyllisyyttä. Mutta kai se joskus hellittää. Jos se on mun ego, joka haluaisi mun jäävän yksin kotiin?

Se mun uusi tuttavamies, jonka kanssa jo vähän tutustuttiin siellä vertaispaikassa, katosi jonnekin. En tiiä mitä tapahtui. En voi olla ajattelematta, että olin sille jotenkin liikaa eikä se halua enää nähdä mua. Jos sillä onkin tunteita mua kohtaan enempikin.  Itekin tein noin, kun menin niin sekaisin ja hämmennyksiin tunteistani. Vaikka se vielä pääsiäisviikolla pyyteli mua yhteen kokoontumiseen, johon ei sitten itse oo tullut ollenkaan kummallakaan kerralla, edes silloin pääsiäislauantaina. Harmitti kyllä aika kovasti. Nyt mietin mitä tein väärin, pilasinko kaiken. En oo osannut ajatella kuin omia tunteitani, kun enhän minä voi toisen puolesta tietääkään mitään. Enkä ylipäätään uskonut, että joku voisi pitää minusta. Jos se ajatteleekin nyt samoin? Miten tuo asia otetaan puheeksi, kun en omistakaan tunteistani oo ollenkaan varma.

 Mitään puhelinnumeroitahan ei vaihettu, mutta yksi toinen mies sen kanssa kaveeraa ja on yhteydessä, vaan enhän minä siltä voi kysyä mitään...silloin paljastaisin tunteitani. Eikä se asia nyt mulle oikeastaan ees kuulu. Nielen ja tukahdutan orastavia tunteitani, joille ei oo nimeä eikä sanoja. En halua, uskalla kohdata niitä ja voin kamalan huonosti, kylmennetyin, kovetetuin sydämin. Jos kuuntelen ja raotan sydäntäni, pelkään löytäväni sieltä jotain niin suurta, ettei se mahdu mihinkään raameihin, ei tähän kehoon eikä minnekään. Jotain mitä en pysty salaamaan enkä lopulta taitaisi edes halutakaan. Miten minä sellaisen tunteen kanssa pärjäisin, en mitenkään, kun en kestä edes normaalia arkipäiväistä iloa. Varsinkaan jos kukaan ei sitä halua ottaa vastaan, tälläkään kertaa.