Kipuja.

Onpa ollut väsyttävä viikko. Ensi viikolla pitäisi tietää, jatkuuko tuo työskentely uuden terapeutin kanssa. Viime käynnin jälkeen putosin jonnekin käsittämättömän syvälle, vihan, itseinhon ja häpeän syövereihin. Mielessä kävi moneen otteeseen, että nyt riittää tämä elämä mulle.En osaa pitää itseäni pinnalla tarpeeksi hyvin, mutta en tuohonkaan vieraaseen ihmiseen tarpeeksi luota. Jättääkö se mut kuitenkin yksin noiden revittyjen haavojen kanssa. Vaikka kampesinhan minä itseni nytkin ylös, aikani ryvettyäni. Mikä ei tapa, se vahvistaa kaiketi kunhan ensin sattuu ihan hitosti. En haluaisi rypeä enkä vajota, haluaisin elää normaalia, tasapainoista elämää.

Puhuttiin vähän kouluajoista, painosta ja vaikka mistä muusta ja joku vanha haava, trauma repesi taas auki. Se, että olen lihava. Se syö itsetuntoa aivan helvetisti ja nyt siihen puututaan joka käänteessä, koska painoa on lähtenyt ja terveys reistaa. Nytkin tuntuu aika toivottomalle ja surulliselle elämä, mutta yritän olla ajattelematta liikoja. Lieneekö se sitten kuitenkin tarpeellista koettaa vielä tuota terapiaa, kun kuitenkin on itse vielä kovin pahasti kesken. Oikea terapeuttini sanoi, että psykoterapian "opit" saattaa tulla toteen vasta pitkänkin ajan päästä.

Eilen illalla menin muka uimaan. No uimarannalla oli liikaa lapsia, liikaa kaikkia. Tunsin itseni niin rumaksi ja lihavaksi ja ajattelin että nauravat kuitenkin mun läskeilleni. Istuin siellä vähän aikaa ja kattelin. Toki siellä oli nuori kaunis pariskunta istuksimassa ja toinen tuli pian pienen lapsen kanssa. En kestänyt olla, lähdin allapäin pois. Koittaako joskus vielä päivä jolloin ei satu enää näin paljon...onko minullakin vielä joskus jotain tuollaista.

Sain ajan diabeteshoitajalle kolmen viikon päähän. "Jutellaan". Olisin nyt kuvitellut, että joku lääkärikin olisi kiinnostunut asiasta, kuten lääkityksistä ym.

Värisevää sielua ei saa tallata.

Viime yönä näin unta, jossa olin vanhassa kodissa, J:n luona. Kissakin oli siellä, ja muisti minut. Sitä vain yhtäkkiä ei oltukaan leikattu, ja oli tehnyt tässä välissä pentuja. Olin unessakin huolissani siitä. Tenttasin J:ltä jotain asioita, se puki siinä päälleen valkoista/vaaleaa paitaa. Se varmaan kuvasti sitä, että hän pääsee eteenpäin, mutta minä en. En pääse, ellei kukaan puhu mun kanssani. Vaikka eihän meillä ole puheyhteyttä, se olisi silkkaa riitelyä ja sitä se ei kestä yhtään. Tai kestää se omaa kitinäänsä mutta ei minun. Minäkin kestin turhaa napinaa ihan liikaa. Hänellä on vain oikeuksia, eikä juuri velvollisuuksia yhteiselämässä. Liian usein kuuli, mitä hän tarvitsee ja haluaa.

Ei kellään ole oikeutta tehdä noin, jättää asioita puolitiehen ja kuvitella asian olevan sillä selvä silloin, kun vain itse selviää. Ei ole oikeutta tietää aikuisen ihmisen puolesta, mikä hänelle olisi parasta. En tehnyt mitään sellaista edes, että tuollaista ansaitsen. Aivan kuin olisin ollut se syypää kaikkeen, ja elämä korjaantuu, kun pääsee musta eroon. Ilmeisesti kaikki on nyt sitten hyvin. Hänellä. Onko mulla koskaan? Tajuaako se miten satutti. Voiko luottaa enää koskaan keneenkään tai mihinkään, edes elämään. Vieläkin joskus on ikävä kotiin. Tämä meni niin väärin, ei tämä näin voi mennä.

Ollut muutenkin vähän nyyh-päivä, pms taitaa jyllätä. Eilen kypsytti taas tuo vastapäinen naapuri, kun se ei voi tulla luo sanomaan jos on asiaa,vaan se alkaa puhua puputtaa pihan toiselta puolelta. Joka kerta sanon että en kuule, ei mitään vaikutusta. Se alkoi mussuttaa jotain eilen siitä kun joudun aina kysyä uudestaan, tai siltä se kuulosti. Enpä tiedä kun en saa kunnolla selvää. En viitsi mennä luo, koska se on aina lähtenyt pois jos menee lähemmäksi. Siunatut mielenterveysongelmat. Oon vain tyytynyt tähän asti sanomaan kipakasti, jotta en minä kuule. En jaksa sitä. Se yhteenaikaan tuli soittamaan ovikelloa ja kertomaan jotain ihme juttuja ja huoliaan, oikeita ja kuviteltuja, kunnes en enää avannut sille ovea. Siinä on ihminen, jonka minusta ei pitäisi olla avohoidossa, ne jutut on niin harhaisia jotenkin ja levottomia eikä se niitä tietenkään omana tietonaan pidä. Se käy samassa päivätoiminnassa, ja sielläkin se alkaa puhua puputtaa heti niitä ihmejuttujaan. Ja ulkona heti kun näkee, hyökkää ulos kun ovi kolahtaa. Miten usein tekee mieli huutaa: älä puhu mulle. Se sama tyyppi silloin kerran urputti siitä, että en osaa ohjata niitä askartelutuokioita kunnolla. No eipä tarvitse myöskään niitä enää sietää, koittaapa sitten vaikka itse.

Ei minun ole hyvä viettää aikaa kovin ongelmaisten kanssa. Tuntuu, että imen sen kaiken pahan itseeni. Pahan mielen siitä, että jotkut voivat huonosti, paljon huonommin kuin minä eivätkä parane. Aivan kuin se olisi ainoa syy, miksi olen täällä maan päällä. Että kantaisin muiden murheet ja taakat ja olen tukikeppinä muille, minä joka en osaa tukea itseänikään. Pitää vain ymmärtää, on aina pitänyt ymmärtää, vaikka ei enää edes jaksa ymmärtää.

Aamulla pitäisi mennä siihen sokerirasitukseen, klo 7.05 otetaan ensimmäinen verinäyte. Paastoa tarvitaan se 12 tuntia ja nyt tekisi kovasti mieli lohtusyödä jäätelöä. Kaikesta etukäteen murehtimisesta huolimatta tuo ei nyt yllättäen ookaan enää oikein mikään juttu. Niin pieni ja maallinen. Tallottua sielua on paljon vaikeampi hoitaa, se ei hoidu millään pillereillä eikä ruokavaliolla. Ei edes pistoksilla.

Ollako vaiko eikö olla.

Tänä aamuna mittasin taas verensokerin, oli 7,1. Epäilen, että eilinen stressi nosti tuota arvoa ja unetkin jäi taas tuttuun tapaan lyhyeksi. Stressi on voinut pitää sitä koholla jo melko pitkäänkin. Keho taitaa nyt ilmoittaa, että oon ollut liian lujilla. Siksihän nuo hartiatkin vissiin jumiin meni kun unohti itsensä. Olisiko aika päästää irti joistakin asioista ja alkaa hoitamaan itseään. Tuo päivätoiminta tuntuu ainakin olevan aikamoinen energiasyöppö. Ei voi jatkua näin, että muut asiat jää sitten hoitamatta, jopa oma terveys. Onko minun pakko käydä siellä, koska olen kuntoutuja? En tiedä mikä on oikea suunta, mutta tuo ainakin on ihan väärä enkä koskaan löydä oikeaa, jos jatkan ja käytän energiaani turhaan. Tuo on jatkunut jo liian pitkään ja on tuntunutkin jo jonkun aikaa, että energia valuu hukkaan. Siellä ei ole sen koommin ollut sitä vertaistukiryhmääkään ja helmikuusta asti on jompikumpi ohjaajista ollut jollakin lomalla. Jos ei sairaslomalla niin sitten pitämättömillä vuosilomilla tai jollain ja kaikki ontuu. Enkä minä jaksa sitä tyhjää lätinää, rauhattomuutta ja kailotusta. Että mulle aletaan kertoa asioitaan heti kunhan näkee ja minun pitäisi jaksaa kuunnella. Pitäisi jaksaa kuunnella niitä samoja huolia kotipihallakin ja joskus jopa ovellanikin.

Ehkä käyn siellä vain siksi, kun en uskalla sanoa etten halua. Koska toiset sanoo, että olisi hyvä jatkaa. Toisten mieliksi ja ettei pidettäisi parantumishaluttomana, yhteistyökyvyttömänä tms. Ihan varmasti joku alkaa ylipuhuakin. Mua ei kiinnosta se askartelunohjauskaan enää, koska siellä on ihmisiä jotka eivät halua tehdä niitä juttuja eivätkä sitä yhtään peittele. Sanovat, että tyhmiä ja joutavia enkä viitsi ja minä näen hirveän vaivan sen takia. Keksikööt itse parempaa. Eikä tuo vie mua yhtään mihinkään, kun tarvitsen sitä terveiden seuraa enkä jumittamista tuolla.

Onko luovuttaja jos lopettaa? Pelkään saavani jonkun rangaistuksen ollessani näin itsekäs. Eihän se ole mikään syy, ettei halua siksi koska se tuntuu huonolle. Miten paljon ja miten pitkään sitä huonolle tuntumista ihmisen sitten tulee sietää, eikö ole ansainnut parempaa. Miksei isän ääni jätä rauhaan? Tekisi mieli vain mennä nukkumaan ja nukkua koko päivä pois. Haluaisin mennä sen oikean terapeutin luo. Se tietäisi kaiken, se ymmärtäisi miksi haluan lopettaa, miksi ajattelen näin. Nyt oon ajatusteni kanssa yksin.

Hiphei.

Eilen sain sen verensokerimittarin, ja nyt oon tehnyt sellaisia mutu-mittauksia, ihan vain ottaakseni selkoa missä mennään. Pikkuisen on tuonut mielenrauhaa. Tällä aavistuksen vähemmällä hiilihydraattimäärällä, eli riisi, makaroni, puurot ja peruna on harvemmin listalla ja leipää yritän syödä vähemmän ja jonkin verran oon vähentänytkin, sokeri oli tänä aamuna 6,2 (viime verikokeissa toukokuussa 6,7.) Nyt alimmillaan päivällä näyttäisi olevan 6,0 ja vähän allekin.

Mitäs tämä nyt sitten kertoo mulle? Sen, että ehkä noiden arvojen kanssa pärjää. Vaikka lääkityksellä sitten. Jotenkin (pessimistinä) odotin, että ne lukemat olisi kamalia, jotain 10:n luokkaa mutta eilen tunti lounaan jälkeen olikin "vain" 7,4. Illalla söin muka niin nälissäni kaksi jälkiuunipalaa, olisi yksi riittänyt. Huoh. Sitten olikin sokerit jo yli 9..että näin. Ja tuollalailla söin monta kk iltapalani, kun uskoin sitä diabeteshoitajaa. Oikea loppukiri diabetekseen.

Mitään "oikeita" mittauksiahan nämä ei oo, ja luvut on korkeita silti, mutta tiedän tekeväni tässä ilmeisesti jotain edes oikein. Lopultakin. Onhan tämä fyysinen jaksaminen nyt ihan toista luokkaa, hyvin harvoin tarvitsee ottaa päiväunia enää. Enkä herää aamuyöllä siihen, että on nälkä. Ennen oli melkoista kitumista kun piti paastota se 12 tuntia, koko ilta ja seuraava päiväkin pilalla, kun nukkuu huonosti..luulen, että nyt ei tee enää niinkään tiukkaa. Nyt tiedän jo vähän mittaamattakin, milloin mentiin syömisissä metsään ja tunnistan paremmin oireita.

Harmittaa kovasti, kun en aiemmin reagoinut asiaan. Mutta ei se vain mahtunut mun päähäni, se oli täynnä kaikkea muuta. Uhkaavampaa ja pelottavampaa, voimia vievää. Ei se edes kertonut mulle yhtään mitään oikeastaan, että sokerit on vähän koholla enkä jaksanut ajatella. Hyvä jos saatoin ylipäänsä syödä yhtään mitään. Ja vieläkin on kapasitetti aika rajallinen, ei mahdu monta asiaa kerrallaan käsittelyyn.

Kunpa osaisin antaa itselleni anteeksi. Odotan sitäkin ulkopuolelta, että muut ihmiset antaa sen mulle anteeksi, itsellä ei oo niin paljon väliä. Tuntuu, että vihaahan ihmiset mua, kun oon tämmöinen. Epäkelpo ja piittaamaton. En muista, että olisin koskaan saanut mitään anteeksi, monesta asiasta sain kyllä rangaistuksen. Turhaan pyysin anteeksi. En minä tätäkään keltään saa, paitsi korkeintaan itseltäni. Mutta riittääkö se? Sitä tahtoisi olla hyväksytty myös muiden silmissä.

Kyllä oma pää on kiva seuralainen.

Suorat sanat.

Nyt huomaa terapian puuttumisen aika selkeästi. Pää tuntuu poksahtavan kaikista ajatuksista ja huolista, joita ei voi ääneen sanoa.

Tilasin aamulla netistä verensokerimittarin, ihan oman mielenrauhani kannalta. Varmaan saisin sen tk:stakin, ehkä, sen rasituskokeen jälkeen joksikin aikaa, vaan en kyllä odota enää. Tässä on nyt kuukausi mennyt hermoillessa noita juttuja, ei hajuakaan missä ne sokerit milloinkin seilaa. Tk on kiinni eikä se diabeteshoitaja suostu niitä arvoja tässä välillä kattomaankaan kun ne mittaukset ei kuulemma kerro mitään. Sanoi vain: "mitäpä luulisit sen olevan?" En minä mitään luule, siksihän kysyinkin. Ajattelin nyt ottaa selvää, mitkä ruoat niitä sokeriarvoja oikeasti sotkee ja minkä verran. Jotakin kyllä huomaan jo omasta olostanikin, ettei ole hyvä. Muuten loppuu kaikki syöminen, kun ei uskalla mitään suuhunsa laittaa. Nyt kyllä helpottais paljon, jos ei tarvitsisi syödä ollenkaan, ei oikeastaan haluttaisikaan.

Ihmettelen, miksi 2-tyypin diabetesta hoidetaan 1-tyypin diabeetikon ruokavaliolla, nehän on aivan eri asioita. Käsittääkseni 1-tyypissä on ongelmana enemmänkin se, että sokerit laskee liian alas, 2-tyypissä taas ne pysyy korkealla. Miksi siis tulee tankata leipää, puuroa ja hedelmiä, nehän on ihan myrkkyä. Vaikka olisi kuinka täysjyvää ja kuituja ja hedelmäsokeria. En suostu tuohon. Sillä masennukseen ja pahaan oloon syödyillä hiilareillahan tämä on mulla ainakin saatu aikaan, niin miksi hiilarinsyönti edelleen parantaisi asiaa yhtään. Ja stressikin kuulemma saattaa kohottaa verensokeria. No eihän tässä oo kolmeen vuoteen juuri muuta ollutkaan. Saa siinä sitten heilutella brosyyria ja ohjata syömään vielä enemmän päin persettä. Onhan mulla toki painoakin ollut liikaa, melkein aina. Ja se sukurasite. Silti vituttaa tuollainen niputus, että näin syöt, tämä passaa kaikille. Syö vähän hiilareita vielä, niin saat sitten lääkityksen niihin sokereihisi, jotka pomppii taivaisiin ja sen jälkeen syöt vielä lisää hiilareita niin saat insuliinipistoksia lisäksi. Voi hallelujaa.

Pelkään, etten laihdu enempää, kun ruokavalio muuttuu. Ainoa opastus mitä tuohon olisi saatavissa, on tuo diabeteshoitajan ohjaus ja sehän on tietenkin aivan eri linjoilla. Enkä muutenkaan usko saavani tarpeeksi tukea siltä, jotenkin v-mäinen ja inhottava ihminen. Väsyttää tämä jatkuva epävarmuus joka helvetin asiassa, kun ei tiedä miten tehdä ja tekeekö oikein. Tosi hyvää terveydenhuoltoa tämmöinen.

Ensi viikolla aukeaa taas tk, ja hyökkään sinne heti ensi tilassa siihen sokerirasitukseen. Keskiviikkona olisi aika sille uudelle terapeutillekin siellä tk:ssa. Enpä osaa oikein odottaa mitään siltä, jotenkin on sellainen ajatus että olen ilman hoitoa. Ja olenkin. Mistä tietää tarvitseeko edes mitään hoitoa? Minä edelleen kaipaisin sitä tukea ja ohjausta, mitä en vanhemmiltani tai läheisiltäni, keltään ole saanut, enkä saa. Joka asiassa oon yksin koittanut pärjätä jo lapsesta, kuitenkin itseluottamuksen samalla vajoten liki nollaan. Keltään ei voi kysyä mitään, vaikka ei osaa eikä tiedä. Hävettää, kun ei tiedä ja osaa ja jos osaa, niin ei osaa tarpeeksi hyvin. Pitäisi olla aikuinen ja tietää ja osata. Pitäisi myös uskoa olevansa riittävän hyvä ja kelpaava, mutta kukaan ei näytä sitä. Ei auta vaikka hoet sitä itsellesi koko elämäsi, mikään ei muutu jos ulkopuolelta ei tule vahvistusta. Jos ulkomaailma ja muut ihmiset viestii, että et ole kenenkään mielestä sitä.

Tarvitsisin ihmisen, joka voi koskea ja olla lähellä, eikä siltikään aja pois, vaikka pääsee niin lähelle. Siitäkin huolimatta, mitä näkee ja kuulee. Ei sano enää, että olet niin kamala ettei sun kanssasi voi olla. Ei aja pois, vaikka välillä itkettää tai suututtaa. Joka ei vaadi olemaan mykkä. En kyllä tiedä, pystyisinkö ottamaan sitä vastaan ja luottamaan, kun mitään perusluottamusta ihmisiin ei ole. Pienikin luottamuksen yritys katkeaa melko pienestä säröstä. Ainakin se vaatisi paljon aikaa, se luottamuksen syntyminen. Haaveitakohan nämä vaan lienee.