Onpa ollut kamala ahdistuksentäyteinen päivä, nyt onneksi alkaa olla helpompaa. Kaupassa käydessäni tajusin etten jaksaisi olla sielläkään. Näen itseni samoin, kuten muut, mm. eräs mieshenkilö ketä en voi nyt edes mainita. Näen rumat hiukset, ruman naaman, rumat vaatteet ja kasan läskiä. Hävettää olla missään. Silti on pakko päästä jonnekin ihmisten ilmoille, kotona kaatuu seinät päälle. Muuten olen lähinnä vain maannut sohvalla, katsonut teeveestä kaikkea joutavaa ja torkkunut. Syönyt mitä sattuu. Nettiyhteyskin oli poikki kaapelitöiden takia koko päivän.
En ole siltikään niinkään pettynyt itseeni, olen pettynyt toisiin ihmisiin ja elämään. Minä yritän ja minut kampitetaan joka kerta. Kukaan ei auta vaan kaadun. Elämä ei kanna enkä voi sille mitään. En tiedä minkä takia elän, jos en saa rakastaa ketään, haaveilla edes. Jos minulla ei koskaan ole rakkaita ihmisiä. "Omia" rakkaita. Pelkään etten saa, en löydä. Tuntuu, että minua yritetään nyt pakottaa johonkin johon en pysty ja ahdistaa kuolemaksi. En vain ole valmis luopumaan. Kai tahtoisin olla taas niin kiltti ja mieliksi kun pelkään (uskon) ettei minusta enää pidetä.
En tiedä mihin suuntaan menisin, kun kaikki suunnat näyttävät olevan vääriä ja ovet paukkuu kiinni. Kuka tässäkin auttaisi? Taas toivoisin saavani pysyvän eläkkeen, ettei tarvitsisi yrittää, mennä mihinkään suuntaan ja pettyä enempää. Ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa ja huomion kohteena, kun ei se tunnu onnistuvan. Häpeä ja huonommuus on saanut minusta vallan nyt, en pystynyt taistelemaan noita vastaan. En jaksanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti