Mulle tuli siitä viikonvaihteen vierailusta olo, että minä en ole mitään. Koitin olla iloinen siitä että olen edes ihastunut, ja siitä että ehkä mustaki joku voisi kiinnostua ja pitää toivoa yllä. No tämähän vierailu sitten repi kaiken maahan. Muistutettiin siitä miten eräillä on työtä ja perhettä ja oma koti, rakkautta. Mulla ei oo mitään. Oonko minä edes ihminen. Koita siinä sitten kertoa että joo no oon mäki tässä elämässä pärjänny, oon 34 v ja oon mä vähä ihastunu ja siihen se jääkin. Siinä on ainoa mitä mun elämässä on ja kohta seki kuihtuu. Ja minä oon opetellut jo lapsesta sietämään epämieluisia elämäntilanteita ja sopeutumaan niihin niin ettei mun tartte vaivautua edes muuttamaan niitä. Eihän mun tartte saada mitään ikinä, mä sopeudun aina, kun en minä ole sen hyvän arvoinen edes. Se kaikki hyvä on varattu muille, kuten mun veljille. Sitä tyytyy aina niin vähään, vaikka haluaisi paljon enemmän. Kun ei koskaan oo saanut olla oma itsensä, eikä haluta sitä mitä haluaa. Aina joku on mitätöiny kaiken.

Mä pelkään sitä torjuntaa nyt niin paljon, että en voi kirjoittaa edes tänne enempää.

Mega-avautumispostausvalivali

Mun tekee mieli pyytää kaikkea anteeksi, en oikein tiedä edes keneltä. Pyytää anteeksi sitä, että olen huono, viallinen ja epätäydellinen ihminen. Sitä, että aloin häiritä miestä, joka ei ilmeisesti ole musta kiinnostunut. Haluan pyytää anteeksi sitä, että en ole kaunis, sitä että olen sosiaalisesti rajoittunut ja kömpelö, pelkään enkä pysty tämän enempään lähestymiseen. Sitä että olen teini. Minä joudun tyytymään vain johonkin mieheen, koska en halua olla yksin loppuelämääni. Johonkin sellaiseen, jota en edes halua. Jos saan edes sellaista, eihän minusta kukaan kiinnostu oikeasti. Kaikilla on joku taka-ajatus, millä ne voisi mua hyväkseen käyttää.

Minä pelkäsin niin kovasti sitä, että tämä mies nauraa mulle ja pilkkaa. Ja sitä pettymystä ylipäätään, kun se sanoo että sillä on jo joku tai että ei kiinnosta, ja siitä seuraavaa masennusta. En kertakaikkiaan uskalla lähestyä ketään, kun eihän ne miehet minusta pidä. En minäkään olisi tämmöisen kanssa. Oon aivan liian huono kenellekään. Häpeän itseäni, ja kaikkia niitä kömpelöitä lähestymisyrityksiä joista ei edes tajua mitään. Kun en uskalla oikeasti toimia. Nyt hävettää jo niin kovasti etten uskalla tavata koko ihmistä. Aluksi uskalsin jonkun sanan spontaanisti vaihtaa vaan nyt en uskalla edes kohdata koko miestä. (Eikä se laittanut sitä edes pahakseen, sitä juttelua.) Mikä mua vaivaa? Tämä menee ihan väärin. Tosin kun nyt asiaa ajattelen, ei mitään kiinnostuksen merkkejä tainnut edes olla. Mitä mitkään vaihdetut katseet merkitsee, ei yhtään mitään. Pelkään myös sitä että itse satutan toista. Ennemmin kärsin itse kuin tätä toista satuttaisin.

Mutta mulla on silti tunteita tätä ihmistä kohtaan. Mihin minä ne nyt laitan? En jaksa enää pitää illuusiota yllä, että jotaki kiinnostusta voisi olla, vaikka jotkut yrittää kannustaa eikä saisi luovuttaa kuulemma. Mutta kun ne ei tiedä miten raskasta tämä on. Kun toivoo itse lähestymistä, jota ei tule, yrittää itse, pettyy kun ei saa sitä tulosta mitä toivoisi, koska ei uskalla tarpeeksi. Ei uskalla sanoa, että pidän sinusta, ja sydän tekee kuperkeikkaa. Ja tuskin senkään sanominen riittäisi tai mitään auttaisi.

En tiedä, oonko mitään maailmassa näin paljon halunnut. Mutta kun se ei vaan riitä, että tahtoo, kun rohkeus puuttuu. Joskus olisi kiva olla niin aivoton, ettei tajuaisi pelätä. Ihmiset vaan sanoo, että on pakko uskaltaa. Jotakin uskalsinkin, vaan ei enempää. Ehkä mä sitten jään ilman. En minä sitä pienintäkään epäonnistumista kestä, meen jumiin heti ja vetäydyn jos joku ei mee niinkuin toivoi enkä uskalla yrittää uudestaan. Sama juttu torjunnassa, jos on pieniki aavistus että voisin  tulla torjutuksi, niin meen kuoreeni. Ja se häpeä. Häpeän itseäni toisen silmissä, vaatetustani, hiuksiani ja läskejäni, koko olemustani. Tuntuu että pitäisi olla jotain muuta. Että tämä mies pitäisi minusta, jos olisin toisennäköinen. Muutenki toisenlainen. Olen vanha haaska tämän miehen rinnalla, onko ihme ettei kiinnosta. Minä tiiän että ajattelen väärin, mutta en tiedä miten toisinkaan ajatella. Tämä mies on niin "hyvin pidetty" ja minusta ei oo kukaan välittänyt, ja se näkyy. Itseluottamuksen puutteena lähinnä ja ulkonäössäkin ja koko olemuksessa. Tuo olisi mulle liian hyvä. En minä ole ansainnut tuollaista. Se mitä minä olisin ansainnut, olisi joku viiskymppinen rappioalkkis.

Veljeni perhe tuli pakolliselle kesävierailulle lauantaina ja eilen lähtivät. Tunnen olevani kamala ihminen, koska en jaksa niiden lasta. Multa meni kaikki voimat niiden kanssa, olen pettynyt itseeni koska luulin jaksavani paremmin. Se veljen avovaimokin kyllä söi mun hermoja, kun se selittää jotaki asiaa niin helkkarin kauan aina ja usein sellasta joka ei kiinnosta hevonkukkuakaan. Se saattaa jäädä jotaki tv:tä kattomaan kesken selityksen ja pitää puoli minuuttia taukoa välillä ja sitten se jo unohtaa mitä oli kertomassa ja voi helvetti. Ihan sietämätön. Muutenki niillä ei kyllä ollu mitää asiaa, jotaki omia juttujaan lässyttivät siitä penteleen pennusta. Ja mun pitäs sitten olla iteki kiinnostunu siitä miten hieno kakara niillä on. Minusta se on lähinnä ruma ärsyttävä rimppakinttu ja hirveä kitisijä. Mä en oikeastikaan tykkää niistä enkä jaksa. Ja ne meinaa vielä hommata lisää noita.

Ja sitä neuvottelua joka ikisestä syömisestä, otatko tätä vai tota ja en ota enkä syö enkä itekään voi syödä mitään kun sen pitää aina saada samaa ja sitten kun ei saa niin alkaa kitinä. Tästäki joku äiti suuttuu vaan suuttukoon.

Anteeksi etten jaksa olla positiivinen. Kiitos hei.