tiistai 27. elokuuta 2013

Raiteilla.

Lähdin eilen illalla vielä pyöräilemään, kun oli niin nätti ilma. Ei noita enää kauaa välttämättä ole, pitää ottaa kaikki irti tästä. En olisi kovin pitkää lenkkiä jaksanut kuitenkaan kun edellinen yö oli niin huono. Lähdin vain hiljalleen polkemaan johonkin ja löysin itseni sitten hetken mielijohteesta rautatieasemalta. Istuin siellä penkillä itsekseni ja mietin asioita. Mietin sitä torstain askartelutuntia ja päivätoiminnan ihmisiä. Miten mukavalle nyt tuntuu, kun joku sanoo "Varpuk, näytä sinä miten tämä tehdään, en osaa", kun on tuntenut jo pitkään olevansa niin turha ja tarpeeton. Se, että joku hakeutuu seuraan. Ja miten monesti olinkaan jo lopettamassa koko päivätoimintaa. Tuota oon kaivannut, että joku näkisi ja huomaisi, että minäkin osaan jotain, näkisi että minäkin olen jotain. Että ylipäätään olen olemassa. Aina oon pimennossa ollut ja liikaa muiden varjossa. En ole tiennyt mitä asialle tehdä, on suututtanut ja turhauttanut. Nyt tuntuu taas, että jotain uutta minussa on puhjennut esiin. Kunpa se saisi olla esillä, eikä koskaan enää tarvitsisi itseään piilottaa ja hukata. Kunpa saisin olla ihmisten kanssa, jotka eivät siihen koskaan enää pakottaisi. Kunpa joku välittäisi ja rakastaisi.

Tänään on ollut ihan kiva päivä. Lämmin. Sain nukuttua ihan kunnon yöunet, pesin koneellisen pyykkiä jotka kuivatin ulkona ja kävin kirjastossa kyselemässä käytöstä poistettuja, tärveltyneitä kirjoja joita voitaisiin siellä päivätoiminnassa käyttää johonkin askarteluihin. No olihan niitä melkein täysi muovikassillinen, sellaisia joista suurin osa sivuista on ihan kunnossa. Ja 25 kappaletta vanhoja tietokirjoja, pitkä rivi lakikirjoja. Otin muutaman tietokirjan, niissä on hienoja kuvia.  Eri asia on raaskinko tuhota noita...olisihan siellä ollut ihan ilmaiseksi muitakin vanhoja kirjoja tarjolla, romaaneja sun muita mutta en minä raaski lukukelpoisia ainakaan tärvellä. En minä kyllä kysellyt etukäteen, saako niitä kirjoja sinne viedä. Jos ei saakaan niin pidän itse. En kyllä ymmärrä miksi ei saisi kun ilmaiseksikin saa ja on suunnitelmiakin noille.

Nyt illalla lähdin taas sinne pyörälenkille ja poikkesin rautatieasemalle, tällä kertaa oli ihan liikennettäkin. En ole kyllä pahemmin välittänyt edes valokuvata moneen viikkoon,  nyt kamera tahtoi mukaan.



Pikajuna 712 saapuu raiteelle 1.


 
Kuulutus, ja seuraava lähtee vasta aamulla
ilta viilenee ja kaikki hiljenee.

(Ja mä ootan sua niin kuin kuuta nousevaa.)



Tulee kylmä yö.


Syksyn tuntua.
 
 
Nyt tänne saakin näemmä lisättyä useamman kuvan kerralla, huomattava parannus.

Mulla on seuraaville askartelutuokioille ideoita jo mietittynä, ja tekee mieli keksiä lisää, vaikka en tiedä varmasti tuleeko niitä edes, tai tuleeko niille tarvetta. Onko mulle tarvetta. Jotenkin pelottaa, että tämä onkin jotain illuusiota eikä kestä, ei kanna pidemmälle.

(Nuo yhdet laulunsanat on Tina Pettersonin kappaleesta Ootan sua niinkuin kuuta nousevaa. Eli tästä.) Taannoinen tunnemyrsky on laantunut paljon. Kunpa ei olisi näitä ikäviä ja vahingollisia tunteita näin paljon, huolta ja murehtimista, epäluuloa ja -luottamusta. Pelkoa. Ne peittää alleen niin paljon hyvää.  Ja kyllä se V:n lapsiasia vaan jotenkin hämmentää vielä. Silti niitä lämpimiä tunteita on.

torstai 15. elokuuta 2013

Hukassa.

Tänään on ollut hetken sellaista, että olen päässy eroon näistä ikävistä ajatuksista ja sain vähän voimaa. Käytiin taas kahvilassa tämän erään henkilö X:n kanssa. Puhuttiin toisille elämisestä, itselleen elämisen opettelusta,  terveysasioista, mistä kaikesta olikaan. En muista. Mutta kerrankin tuntui, että joku ymmärsi. Sen miten kokee, että toiset vain tahtoo jotain aina eikä itse saa oikeastaan mitään. Miten joku osasikin pukea sanoiksi juuri sen mitä ajattelen.

Kyllähän häntä kiinnosti sekin mitä mulle ja V:lle "kuuluu" (tämä on siis sama henkilö jolle siellä kaupassa kerroin siitä lapsesta. Aivan kuin olisi unohtanut koko asian. Ihan hyvä niin). No kun ei kuulu mitään. En minä siitä sitten mitään sanonut enempää, en halunnut puhua, itkemiseksi se olisi mennyt. Halusin puhua jostakin iloisemmasta, tai vähemmän surullisesta ainakin. Kunpa voisin sanoa että olisi ohi ja kaikki hyvin, mutta kun ei ole. Kai oon vähän järkyttynyt vieläkin, en minä sitä ihan todeksi osaa ajatella. On niin vaikea kohdata tätä muuten kuin pieninä palasina. Ja kun minä en tiedä mitään. Mitä tästä oikein ajattelisi. Tai mistään. Haluaako vai eikö halua. Sama juttu on monessa muussakin isommassa asiassa, kuten äitiys ja yleensä parisuhde. Joku minussa tahtoo ja kaipaa näitä asioita melko kovastikin mutta silti aina on se toinen puoli, joka ei halua (pelkää?) Järki sumenee.

Päivätoiminnassa oli vierailemassa seurakunnan diakoniatyöntekijä. Sen kanssa tehtiin pari tehtävää, joissa kerrottiin itsestämme jotain, koska hän oli uusi ja ensimmäistä kertaa käymässä. Se oli jotenkin mukavaa, ehkä juuri siksi kun siinä ajatukset keskittyi ihan muualle. Erään naisen kanssa puhuttiin aamulla lääkityksistä pitkät pätkät, hän kysyi aika hyvän kysymyksen: "millä sinä oikein elät", kun kerroin ettei ole masennuslääkkeitä. En kyllä osannut vastata. Sisulla? Erään toisen kanssa puhuttiin vähän horoskooppimerkeistä. En minä kyllä voisi kuvitella itseäni sinne useammin kuin kerran viikossa, en millään. Vaikka tänäänkin tuntui kurjalle tulla kotiin, kun tiesin että paha mieli iskee, viimeistään nyt illalla. Kun kaipaa ja tuntuu ettei saisi kaivata, yrittää piilottaa sen itseltäänkin. Kaipaa ihmistä ja välittämistä. Enkä minä tahdo sitä niinkään itselleni, vaan enemmän tahdon antaa sitä toiselle. En toki halua kokonaan osattomaksi jäädä itsekään. Entä jos en koskaan saa? Entä jos mulle ei ole sellaista ihmistä.

Ja minä kun ajattelin etten tänään itke. Wrong.

tiistai 13. elokuuta 2013

Too much love will kill you

Ukkosen keskeltä täältä kirjoitan...on ollut takki todella tyhjä. Jollakin ihme intuitiolla menen vain päivästä toiseen. Kotona oon vain ollut, itkenyt pettymystäni, ollut vihainen, surullinen, alamaissa, huonoitsetuntoinen, itsesäälinen, häpeissäni. Purkanut kiukkuani kirjoittamalla ja hakkaamalla tyynyä. Käynyt pohjalla. Nukkunut, syönyt liikaa jäätelöä, maannut vain viltin alla. Perjantaina kävin terapiassa aika lohduttomissa ja epätoivoisissa tunnelmissa. Nyt keskityn vain ja ainoastaan itseeni, omaan kämppääni, siivoamiseen jne perusasioihin enkä keneenkään muuhun. Pakko ottaa nyt aikaa itselleni, keväällä pikku lomani aikaan olisi pitänyt ottaa enemmänkin sitä. Siitähän tämä kaikki nyt kertoo. Oon tajunnut väsyneeni välittämiseen toisista, ottamaan toiset huomioon jatkuvasti ja oikeastaan ihan kaikkeen. Elämään ja turhaan toivoon. Ihmisiin ja pettymyksiin. Suuttuneeni tosissani kun elämä potkii koko ajan päähän ja mua käytetään hyväksi. Itseni piilottamiseen ja kumarteluun, toisten seurassa joudun melkein aina piilottamaan todellisen minäni. Aamut on hankalia, lohduttomia ja jotenkin surullisia. Melkein pelkään niitä. Mutta tiiän, että tämäkin minun pitää käydä läpi, kaikkine tunteineen eikä enää niellä ja piilottaa niitä.

Ihmisillä on huolia, ikäviä ja kauheita juttuja tapahtuu koko ajan lähellä ja kaukana, ja on tuntunut, että minun pitäisi viedä se kaikki paha mieli pois. Että olen kaikesta vastuussa. Toisaalta toisten iloisetkin uutiset rasittaa noiden kipeiden haavojen, menetysten kautta. Yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden haavojen jotka ei koskaan ole umpeutuneet. Eihän niitä ole hoidettu edes, nielin vain kaiken. Oon kääntänyt ihmisille selkäni ja se tuntuu aika kurjalle, mutta näin minun oli pakko tehdä ennenkuin olen hermoraunio tai vainaa. Koko ikäni oon ollut joku tukikeppi, itse saamatta juuri minkäänlaista tukea, osaamatta sitä edes pyytää. Nyt se loppuu, aikuiset ihmiset saa pärjätä ilman mua. Ja niiden lapsetkin. (Saa nähdä kauanko tämä päätös pitää vai vieläkö monestikin putoan ennenkuin oikeasti opin.)

Tämä V.n uutinen oli kai aika pientä loppujen lopuksi, tai en tiedä. Pahempi kolahdus taisi olla J:n uusi nainen ja se repi vanhan haavan auki. Tai nämä molemmat yhdessä oli aika kova paukku valmiiksi väsyneelle mielelle. Nyt kyllä vähän mietin, että jos sittenkin tämä onkin ollut jotain onnetonta väärinkäsitystä. Koska kerroin tästä tälle naiselle, jonka kanssa käytiin kahvilassa tässä taannoin ja hän oli ihan äimänä. Oli sitä mieltä, että hän kyllä tietäisi jos lapsi olisi, kun V:n tietää entisen työpaikkansa ansiosta.  Hänellä oli käsitys, että V:llä olisi vielä yksi sisarus näiden kahden siskon lisäksi, mutta ei hän ihan varma ollut. Olikohan virhe kertoa koko asiasta, nyt vain hämmentää pakkaa lisää. Mutta en minä voi olla kokonaan puhumattakaan kellekään, silloin se jää jäytämään. Kunpa uskaltaisin kysyä mieheltä itseltään suoraan. :( Pelkään liikaa..jotain. Pelkään sitä raadollista totuutta, että en kestäkään sitä. Pelkään musertuvani.

Tästäkin piti tulla lyhyt, pikainen postaus, en ilmeisesti pysty sellaisiin.

Loppuun Queenia otsikon mukaisesti:

Maailma Ilman Rakkautta - The Esquires & Timo Jamsen


perjantai 2. elokuuta 2013

Tiesitkö olevasi taivas sisälläni

Kävin aiemmin kävelemässä tuolla metsäpolulla. Kävellä löntystin reilun tunnin, välillä istuin joenpenkereellä. Taisin vähän itkeäkin. Tajusin miten väsynyt olen oikeasti ollut.  Aika huolestuttavaa onkin, jos toivon että joku tiskaisi mun astiat tai tekisi ruokaa. Siitä silloin tiistai-aamunakin FB:ssä taisi olla kyse, totaaliväsymisestä. En kai vain jaksanut enää välittää ja ymmärtää, vaikka tahdoinkin. Ei se sitä olisi arvostanut kuitenkaan, ei kukaan arvosta. Enkä minä tahdo edes tietää, jos onkin jostain naisjutusta kyse. Enkä todellakaan pidä siitä, että alunperinkin tuo valehteli mulle. En jaksa esittää, ettei tunnu pahalle. Minä en todellakaan ole noin tyhmä etten tiedä milloin mulle valehdellaan.

Olen väsynyt siihen, että mua sattuu joka päivä. Henkisesti ja välillä fyysisestikin, koska tuo penikkavaiva ei helpota. Mua sattuu tämä parisuhteessa epäonnistuminen, on sattunut jo kauan. Tai siis parisuhteen muodostamisessa. Se on niin kipeä paikka, etten ole voinut sitä kunnolla edes itsekään kohdata. Mietin miten olisin voinut olla parempi, kauniimpi, mukavampi, yritin kelvata. Mulla oli liian suuret toiveet ja korkeat pilvilinnat, annoin palaa niinsanotusti täysillä kerrankin. Uskoin, toivoin ja rakastin loppuun asti. Kai olin jonkinlainen rakkauden kerjäläinen. :( Turhauduin ja väsyin. Ja kuinka paljon mua nyt sattuu, miten pettynyt olen. Koko elämään. Tunnen olevani pelkkä mato. Jotkut sanoo, että elämä voi yllättää. Minut se ainakin unohti jo monta vuotta sitten. Ei minun elämääni tule eloa millään opiskelulla tai työllä, vaan elävällä ihmisellä jonka kanssa puuhailla ja liikkua, nauraa. Elää. Lämmöllä ja hyväksyvällä kosketuksella. Olen pystyynkuollut ilman toista.

Kakarat kiljuu täällä koko ajan, koirat haukkuu, nurmikkoa leikataan. Joku puhui puhelimessa aamulla mun ikkunani alla ja toinen ajaa siitä autollaan omalle ovelleen päivittäin vaikka se on kielletty. (Nytkin yksi koira haukkuu itseään hengiltä.) Ja jos laitan ikkunan kiinni yöksi, hikoilen kuin pieni eläin. Korvatulpat on jees, mikäli ne pysyy korvissa koko yön. Taidan jo hiukan pelätä nukkumista, jos aamulla on taas jotain mekkalaa. Ja tänäkin kesänä kun mulla olisi "lomaa" terapiasta, mun seuraani hinkuu joku joka vie viimeisetkin voimat. Jos en olisi näin väsynyt, muuttaisin muualle. Ja tuo Fb on niin koukuttava, en suosittele kellekään. Olen siihenkin väsynyt. Tai niihin ihmisiin väsynyt, pelit on kivoja ja erilaiset ryhmät. En jaksa lukea kenenkään päivityksiä, huolestuttavan monta tyyppiä piilotin kokonaan, kun tuntui vaan niin pahalle lukea niitä ihanat ystävät-ihana elämä-päivityksiä, kun itsellä ei ole yhtään minkäänlaista ystävää. Se satuttaa. Ja tuntuu turhalle sinne mitään itsekään juuri päivittää, kun saa sitten vain muutaman tykkäyksen, ei mitään kommenttia ja osa ei kommentoi yhtään mitenkään koskaan. Huomaa kuinka merkityksetön toisille on lopulta. Ei haluta jutella enkä minä jaksa väkisellä yrittää. Jotkut ovat kuulemma saaneet sen kautta uusia ystäviä elämäänsä. Minä en onnistu siinäkään. Monet niistä, ketkä olen kaveriksi pyytänyt, eivät ole olleet kiinnostuneita mistään kommunikoinnista. Yksikin tuttava oli mutta se ei edes tervehtinyt kylällä vastaantullessaan, no se saikin lähöt aika äkkiä. Minusta se tuntuu kurjalle, koska olen todella yksinäinen. Tuntuu etten kelpaa edes siellä. Tämä kelpaamattomuuden tunne  minut hajottaa ja repii käsivarret naarmuille. En tiedä mikä siihen auttaisi. Ehkä minä en ihan oikeasti kelpaa kenellekään tämmöisenä. Ja kyllähän minä näen syynkin aina kun peiliin katon, se on se sama syy mikä lapsenakin oli. Minun ulkoinen olemukseni ei kelpaa, eräälle ei edes kahvikupillisen ajaksi. Miten tästä voi olla ottamatta itseensä.

Nyt mietin, hakeutuako huomenna päivystyksen kautta osastolle. Kyllähän minä siinä kunnossa taidan alkaa olla, kun ei arkihommatkaan meinaa sujua mitenkään. Tiskaukset, suihkut, siivoukset. Tällä hetkellä olo on ihmeen hyvä kyllä, taitaa olla tyyntä myrskyn edellä.. Ulkoilu ja luonto teki tehtävänsä. Tuolla metsässä koen olevani turvassa, siellä en voi satuttaa itseäni millään, en edes ajatuksillani. Vain tutkiskella. Ajatukset saa vaeltaa.

Toivoisin, että kun herään aamulla, kaikki olisi paremmin. Olisi se lämmin ja välittävä ihminen vieressä eikä tarvitsisi herätä yksin. Ei olisi murheita, sydänsuruja eikä raskasta oloa. Ei pelkoa etteikö selvittäisi, yhdessä. Tämän yksinäisyyden takia minä en varmaan uskalla tarttua asioihin. Tarttisi jonkun "pitämään kädestä" ja tsemppaamaan. Ja jos epäonnistuu ja putoaa niin ei jää silloinkaan yksin.

torstai 1. elokuuta 2013

Mielensäpahoittaja avautuu ja paheksuu

Sinä herätit minut eloon, ilman sinua olen pelkkä kuori ja haamu. Sain elämänkipinän, ilon, onnenkin hetkeksi enkä tahdo, että se otetaan minulta pois. Sait minut tuntemaan itseni ihmiseksi, naiseksi. Nyt en tiedä mistä pidän kiinni, kun pelkään että minulta otetaan taas pois se minkä takia elän. Pelkään että kaikki hyvät tunteet kuolee ja juuri ne tuo sen kipinän. Jos ne sammuu ja kuolee, saanko enää sytytettyä niitä koskaan uudestaan. En tahdo ottaa elämälleni sitä samaa suuntaa, mikä on ollut aiemmin ja pelkään että ajaudun siihen.Tuntuu että kaikki naureskelee mulle. Että olen hölmö ja miksi en vain unohda. Ehkä olenkin, koska halusin niin kovasti rakastaa tuota, vaikka sitten salaa itsekseni. Miten muka olisin voinut estää tämän? Miten olisin voinut tehdä itselleni niin väärin ja surkeasti, että kiellän rakkauden? Enhän minä aluksi edes tajunnut sen noin kovasti syttyneen, ei tämä mikään tietoinen valinta ollut. Se vain kyti jossakin piilossa. En minä silloin pysty sitä tietoisesti sammuttamaankaan.Tuntuu että mua syytetään jostakin, siksi en kerrokaan tästä juuri kellekään. Nyt en tiedä mitä tunnen, kuoliko kaikki yhdessä yössä. Oikeastaan tahtoisin soittaa ja kysyä mikä sillä on hätänä kun noin reagoi. Kyllä minä välitän, mutta pahoitin myös mieleni niin rumista sanoista ja pelästyin.

Se minua hämmentää, koska V ei ole minusta yhtään sellainen "isällinen" olemukseltaan, rento ja poikamainen enempikin ja luulisi että se "bilettäminen" sun muu häsläys olisi jäänyt vähemmälle. Joku tässä ei nyt täsmää. Mutta enhän minä kaikkea sen elämästä tietenkään voi tietää. En voi olla ajattelematta tätä asiaa, vaikka turhaan minä itseäni sillä lapsella enempää kiusaan. Kunpa voisi jo mennä nukkumaan. Kunpa joku veisi tämän kaiken ikävän olon pois. Tämä on niin kamalan surullista :( . V on vetänyt mua puoleensa jo tuttavuutemme alkumetreiltä lähtien, tosin silloin alussa olin vielä erosta liian turta, rikki ja lääkitty etten jaksanut enempi kiinnostua, mutta kyllä minä hänet huomasin. Että tässä miehessä on jotain. Sitten en suuremmin kiinnittänyt huomiota aikoihin. Sitten yhtäkkiä nähtiin usein, jopa viikottain ja siinä ne tunteet vain heräsi vaikka ei edes puhuttu kuin muutama sana. Katseet kohtasi liian usein.  Harmi vaan, että minussa ei sitten olekaan mitään. En tiedä miksi minun pitää saada tämä kerrata taas, varmaan lohduksi ja toivoksi.

Mitenhän tässä nyt oikein käy? :( Ei tästä elämästä nyt ainakaan haasteita puutu...ehkä tämä episodi nyt vaan sitten tulee tiensä päähän. Ehkä tämä nyt on se turn-off jonka yli ei pääse. Nolottaa tunnustaa. En tahtoisi näin kuitenkaan. En vain jaksa enkä kykene. Ja sekin, että osaa olla noin paha suustaan on mulle ihan uutta. Onhan se ollut välillä aika tylyntuntuinen ja suora, mutta ei tuollainen. Noin pelottava. Osaa olla myös tosi kiva halutessaan ja yleensä onkin. Viime ajat onkin ollut jotenkin hyväntuulisempi ja yhtäkkiä sitten tuollainen kahjo. Teki mieleni sanoa sekin, että olisko aika palata jo lomilta töihin jos alkaa noin vipata. Eikö oikeasti ole mitään muuta tekemistä. . Pentu.

 Tuoko se sitten on se skorpioniluonne mistä puhutaan, kun tarpeeksi ärsyttää niin se pistää. En jaksa ymmärtää enää, tuo oli jotain niin törkeää ja loukkaavaa ja tuskin pyytelee anteeksi. Olen ollut pitkämielinen ja ymmärtänyt, kannustanut jopa kun oli vaikeaa. Olisi pitänyt kommentoida jotakin "haista itte "-tyylistä siihen, mutta minä oon kiltti enkä osaa puolustautua koskaan mitenkään. Pelkäsin saavani paskaa niskaani ja nielen.. Kai se kuvittelee, että humalatila antaa kaiken anteeksi, huorittelunkin. Aivan kuin se ei tajuaisi tai välittäisi siitä, että niitä päivityksiä lukee muutkin kuin ne lähimmät kaverit, ne katsoo varmaan enemmän sormien läpi. Ei kaikki ole niitä, jotka vaan kerää kavereita sinne satapäin eikä kommunikoi muiden kanssa, kuin lähimpien. Ei kannattaisi ajaa välittäviä ihmisiä pois, pienellä paikkakunnalla on äkkiä yksin kun kaverit muuttaa muualle. Urpo. Jotkut asiat kerrotaan niin, ettei niistä ota selkoa kuin ne lähimmät. Ehkä tämä koko touhu on ollut sitä jollain lailla loukkaavaa, monesti olen pahoittanut mieleni. Turhaankin ehkä. Siitä torjunnasta lähtien, koska minä koen edelleen, että se valehteli mulle, enkä siihenkään mitään sanonut. Kyllä se ehtisi naisia tapailla, ehtii yhtä sun toista joutavaakin näemmä. Mitä olisi menettänyt, jos olisi kahvikupposella pyörähtänyt. Ilmeisesti mun kanssani aika paljon. Sekin jurppii, kun en tajunnut sitä lapsiasiaa aiemmin, mutta se oli mun oma moka. Tekee mieleni rikkoa jotain, symboliksi sille kuinka toivon, ettei sitä lasta olisi.