Megaväsypostaus

Eilen alkoi viiden, vaiko peräti kuuden viikon terapiatauko, pitäisi yrittää olla vähän lomalla siitä hommasta kai itsekin. Kävin itkemässä pahaa oloani terapeutin luona ja olo vähän helpotti. Puhuin ahdistuksesta, omasta paskuudestani mahdollisena elämänkumppanina, valtaisasta mustasukkaisuudesta V.tä kohtaan, parisuhteesta vaikka ja mitä muutenkin, avioliitostakin. En minä ole koskaan oikein edes ajatellut mitä avioliitto oikeastaan tarkoittaa, olen kyennyt näkemään sen vain jonkinlaisena omistussuhteena ja vääristyneesti. Se on kuulemma tasavertainen suhde kahden ihmisen välillä. Juuri siihen tasavertaisuuteen minä en kykene. Olen poljettavana, unohdan itseni ja toteutan vain toisen toiveita ja tarpeita ja elän hänelle. Tai poljen toista itse. Tunnen olevani suoranainen peto.

Terapeutti yritti olla kannustava, muistutti siitä miten suurta ja tärkeää työtä nyt teen kun työstän näitä asioita. Että pitäisi antaa itselleen hyvää palautetta siitä. Saattaisi auttaa jaksamaan. Minä kyllä jo toivoisin jotakin palkintoakin tästä vuosien uurastuksesta. Terapeutti sanoi, että se ihan varmasti tulee vielä. En ihan jaksa uskoa. Sanoi, että mustasukkaisuus on merkki siitä, että on uskaltautunut ihastua ja jopa rakastua, mutta sillä on oma kääntöpuolensa sitten myös. En muista mitä tarkalleen sanoi siitä kääntöpuolesta. Onhan mustasukkaisuudesta tehty yhtä sun toista rikostakin, enkä ihmettele. Itsekin sekoan.

Pahoitin taas mieleni V:n sanoista eräässä fb-päivityksessä. En jaksa tuotakaan ihmistä nyt.  Minä en oikeastikaan ymmärrä mitä kukakin ja mikä tarkoittaa.  Ei kai pitäisi niitä fb-juttuja ottaa niin tosissaan ja yrittää tulkita, ne on kuitenkin vain sanoja, ilman eleitä ja ilmeitä. Nyt kun luen sitä kommenttia, ei siinä mitään loukkaavaa ole edes. Jostain syystä mieleni haluaisi tulkita tuolla lailla taas. Takerrun johonkin yhteen sanaan joka saa minut tuntemaan itseni ihan pöljäksi. Mikä hitto se saa ajattelemaan noin? Eikun niin, minunhan piti olla lomalla.

Tänään pinnani sitten lopulta kärähti päivätoiminnassa ja annoin kuulua. Meidät laitettiin siivoamaan. Menetin hermoni siihen jahkaamiseen, kuka tekee mitäkin ja hidasteluun ja siihen että mua ahdistaa noin näkyvä tekeminen. Ja ahdistuin siitäkin että sairaanhoitaja uhkasi punnita meidät ja sitä paasaamista liikapainosta en olisi jaksanut nyt kuulla. On muutenkin hankala olla itsensä kanssa, joku paasaa sitten sormi pystyssä että laihtua pitäisi. Sitähän minä en tiennytkään. Sanoin että mitä helvettiä varten näitä hommia ei voida ikinä suunnitella kunnolla, voi jumalauta. En siivonnut sekuntiakaan, menin ulos istumaan jäähylle ja lopun aikaa selasin jotakin ikivanhoja lehtiä ja lähdin ennen puoltapäivää pois eikä mua punnittu. Menin jotenkin taas takalukkoon.

 Kun olin lähdössä, sanoin sille sh:lle, että minä taidan lopettaa päivätoiminnan, en jaksa enää tulla tänne turhaan istumaan. Että minulla teetetään sellasia hommia, jotka kuuluisi jonkun siivoojan tehdä. Ja että en ymmärrä miksi tämä porukka on näin monenkuntoista, miksi on jotain kehitysvammaisia joukossa,että pystyttäisi varmaan parempaankin (ilman niitä). Vastaukseksi sain: kuka sun mielestäs on kehitysvammainen? "Sun mielestäs". Ei tuohon nyt kummosta päättelykykyä tarvita että huomaa kuka on ja kuka ei. Senkin sanoin, etten ymmärrä miten siellä pitäisi olla. Kun kaikki istuu siinä samassa tilassa ja odottaa käskyjä, välillä puhuvat paskaa niin että korviin ottaa ja minä haluan käydä heti toimeen. Sh:n mielestä tuo muu ryhmä ei ole osannut tukea minua ehkä riittävästi. No en minä nyt sellaista edes odottanut, yksinhän minä aina olen ja teen kaiken niinkuin parhaiten kykenen. Kuulemma se siivoaminen on joillekin harjoitusta, ettei ne kotona sitä saa harjoiteltua ja opeteltua. No ok, mutta entäs ne, jotka ei tarvitse/halua harjoitusta? Mitään ilmaista työvoimaa minä en ole.

Sanoin ettei mua kiinnosta vain kommunikoida niiden muiden kanssa, vaan haluan tunteen että menen jonnekin tekemään jotain järkevää. Vituttaa ja hävettää. Olihan sillä hoitsulla sitten muka ideoita kaikenlaisia. Väitti mun olevan niin ammattitaitoinen kädentaidoiltani että voisin vaikka päästä johonkin ohjaajaksi. Työkokeiluja sun muita...mistä minä tiedän mihin mun voimat riittää. Nytkin on jo jatkuvasti siinä jaksamisen rajalla.

Tunnenhan minä oloni aika ulkopuoliseksikin siellä. Muilla on tutut kuviot, tutut ihmiset. Ihan omat jutut. Minä en tunne ketään, silti minun pitäisi olla julmetun sosiaalinen. Enkä minä luota keneenkään.

Tunnen olevani ihan turha ja tarpeeton ihminen.  En missään tarpeellinen enkä kenellekään tärkeä. Tuo toiminta ei taida siihen asiaan auttaa, enemminkin turhaudun vain lisää, kun en pääse oikeasti eteenpäin askeltakaan. Pää on jatkuvasti kipeä ja paha olla, väsyttää ja kuvottaa. Elämään pettynyt olo. Päivätoiminnassa on nyt kahden viikon tauko, olisi mietittävä vieläkö jatkan. En oikeastaan enää haluaisi/jaksaisi, mutta onko muutakaan kun ei kotonakaan jaksaisi olla aina. Toisaalta mietin, että voisinko ohjata muita siellä askartelu/kädentaitopuolella..kun ei nuo ohjaajat juuri osaa kuin joitain simppeleitä askarteluja. Vaikka tuntuu ettei kukaan halua siihen tullakaan, kaikki inhoaa mua jo. Enkä minäkään ehkä pidä noista ihmisistä niin paljoa. Mun suunnitelmat ja yritykset kariutuu heti alkuunsa tai jopa ennen sitä. Minua pelottaa.

Sanotaan, että kun ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.  Mitäs sitten kun ne ovet aukeaa ja sulkeutuu samantien? Eivät oikeastaan edes kunnolla aukea. Kuulemma en saisi luovuttaa, olen vielä nuori ja on toivoa plaa plaa. Voi mitä paskaa. Kaikkien kuuluu sanoa noin, vaikka siitä ei ole mitään näyttöä. Eikö ne tajua miten epätodennäköistä oikeasti minun on saada elämäni raiteilleen. Varsinkaan jos en saa siihen mitään apua, oikeasti. Moni sanoo että voidaan auttaa ja ollaan apuna, mutta miten jos en tiedä yhtään mitä kannattaa yrittää, mitä haluan, mihin pystyn. Miksei siinä voi kukaan auttaa? Kaikki on kyllä auttamassa sitten joskus muttei nyt, ei ikinä nyt.