torstai 29. toukokuuta 2014

Oppirahoja ja jaakobinpaini.

Kävin viikko sitten verikokeissa, sokeriarvojen ja kolesterolin seurannassa. Edelliset otettiin lokakuussa. Helmikuun puolessa välissä kävin siinä ruokavalio-ohjauksessa, noiden korkeiden arvojen takia. Kolesteroli oli laskenut 3,3->3,0, verensokerin paastoarvo 6,9->6,7:ään. Mutta pitkä sokeri olikin sitten noussut 6,0->6,5:een ja sanottiin aika suoraan jo perjantaina puhelimessa tuon meinaavan diabetesta. Vielä pitäisi käydä sokerirasituksessa. Oon aika järkyttynyt kyllä, huolissani ja peloissani. Olin ajatellut, että jotakin olisi vielä oikeasti tehtävissä. Vaikka enhän minä siinä ruokavaliossa pysynyt juuri muuten, kuin ateriarytmin osalta viimeisen reilun kuukauden ajalta, ja nyt tajusin, että ei se ollut oikein muodostettukaan. Miten siis voi odottaa ruokavaliohoidon tepsivän, jos sitä ei osaa muodostaa eikä pysty noudattamaan? Olisin kaivannut ehkä hiukan perusteellisempaa paneutumista siihen, mikä siinä ruokavaliossa mättää. Koska aina oon syönyt väärin, siksihän tähän tilanteeseen on tultu. Sen sijaan sain vajaan tunnin opastusta yleisesti diabeetikon ruokavalintoihin, enkä tajunnut minkään olevan pielessä pahemmin, koska painoakin lähti. Yleensäottaen en vieläkään kunnolla tajunnut asian vakavuutta. Jotenkin tuo asia ei oo mahtunut pääkoppaan kunnolla, on ollut niin paljon mietittävää ja stressiä. Ja masennusta.

Pääsiäisen tienoilla aloin kyllä lipsua tosi pahasti, alkoi väsyttää ja tuli kaikenlaista pahaa mieltä johon sitten tietenkin söin eikä liikuntakaan maistunut. Se varmaan näkyy tuossa pitkässä sokerissa nyt sitten. Mutta viime päivien ruokavaliomuutoskokeilujen perusteella uskallan kyseenalaistaa tuon ohjeistuksen, mitä sain. Mietin, mikä järki on kohotella jo ennestään koholla olevia verensokereita leivällä joka välissä, olkoonkin vaikka kuinka täysjyvää ja kuitupitoista. Tai jollain riisikakulla. Liialliset hiilihydraatithan ja liika sokeri tässä on käsittääkseni se suurin se ongelma ollut alunperinkin. Silti on ihan ok vedellä jotain sämpylää lounaaksi, ruisleipää iltapalaksi, muillakin aterioilla. Miksi pitäisi syödä väsyttävä puuroannos joka aamu, pienellä marjalisällä, jonka turvin et jaksa kuin katsoa teeveetä sohvalla ja odottaa seuraavaa ateriaa. Ei puhettakaan mistään liikkumisesta, pahimmassa tapauksessa nukahdat siihen sohvalle. Ja kun aamuateria oli jo liian mitätön, siihen oli pakko alkaa keksiä jotakin lisää lopulta ja ainoa järkevä lisä oli se leipä...sillä jaksoi jotakin. Wrong. Miten tyhmä voi ihminen olla? Yritin kai sitten vielä liian tunnollisesti noudattaa sitä niukkakalorista syömistä, ja se ilmeisesti kostautui lopulta lankeamisena mässyttelyihin.

Viikonloppuna itseviha sai hyvän otteen, koen tämän valtavana epäonnistumisena ja häpeänä, tuon diagnoosin. Itseaiheutettuahan tämä on, omaa tyhmyyttä, saamattomuutta, välinpitämättömyyttä ja laiskuutta. Olisi silti kiva että oikeasti autettaisi ja tuettaisi, vaan ehkä sitten minuun ei uskota. Ettei kannata panostaa, kun ei se läski kuitenkaan onnistu.

Nyt päätin karsia niitä hiilihydraatteja ihan tosissani. Puolitin perunan, riisin yms. määrän, lisäsin proteiinia ja vähensin leivän määrää + vaihdan useammin näkkileipään, siinä saattaa olla jopa puolet vähemmän hiilihydraatteja. Noita puuroja mietin, jätänkö kokonaan pois vai siirränkö satunnaiseksi iltapalaksi. Hedelmien syöntiäkin joutuu kai miettiä uusiksi, vaikka nekin oli jossain määrin sallittuja muka... Verensokerimittaria mulla ei vielä ole, mutta huomaan olossani kyllä muutoksen. Ei ole niin täysi ja veltto olo koko ajan. Jopa tänään aamulla tuntui erilaiselle, yleensä oon ollutkin aika tukossa aamuisin, varmaankin siitä sokerin määrästä. Jotenkin kevyemmälle ja "raikkaalle". Painoa on tähän mennessä lähtenyt 5,5 kiloa, tuosta helmikuusta.

Jokin silti pistää koko ajan hanttiin pääkopassa ja vastustaa muutosta, laihtumista. Tiedän muutoksen olevan välttämätöntä, mutta joku pelko siellä jäytää. Pelko epäonnistumisesta, pelko onnistumisesta. Mitä muut ihmiset sanoo jos onnistun? Silloin huomio kiinnittyy siihen miten iso olin. Entä jos en onnistukaan? Tarvitseeko muiden hyväksyä tätä? Mitä kaikkea sinne kilojen taakse on piilotettu? Valtavasti tukahdutettua häpeää ja huonommuutta ainakin. Ja se pikkutyttö, joka ei saanut olla sellainen kuin on. Jota ei rakastettu eikä siitä välitetty. Hautasin sen, ettei kukaan näkisi miten häpeällinen se on. Entä jos sitä ei vieläkään kukaan rakasta,nyt reilun 20 vuoden päästä? Entä jos minusta pidetään sitten vielä vähemmän kuin nyt?  Miten se uskaltaa tulla esiin ja ottaa riskin?

Miksi syytän itseäni tästä? Enhän minä osannut muuta, syöminen oli pakokeino kaikesta ja aikalailla ainoa lohtu. Nykyäänkin koen olevani turvassa herkkuineni ja siksi niistä on tosi hankala luopua.