Voi äly ja väläys.

Perjantaina kävin kävelyllä taas tuolla metsässä, vähän eri suunnassa vain. Siinä paluumatkan varrella on tienpätkä jossa taloja. Siinä ensimmäisen talon pihassa on ollut koira, joka makoilee pensaan takana ja hyökkää sieltä pensaan takaa piilosta haukkumaan vimmatusti ja säikyttelemään tiellä kulkijoita, on sentään kiinni kytketty. Oon vältellyt sitä reittiä tuon takia ja kiltisti ollut hiljaa, antanut asian olla. Menin nytkin siinä toivossa että se koira ei olisi ulkona. Nyt kumminkin säikähdin sitä niin helvetisti, alkoi vihloa päätä ja puolta kroppaa ja hermostuin. Koitin katella postilaatikoita että mikähän noista on noiden, jos olisi jonkun lapun vaikka laittanut. No eihän niistä tolkkua saanut, en tiennyt ketä siinä asuukaan. Menin sitten fiksusti avautumaan kunnan keskustelusivulla nimettömänä tästä, kerroin että sillä tiellä on jollakin koira joka häiritsee ja ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus kulkea vapaasti ilman säikyttelyä ja tarpeetonta haukkumista. Taisin pohtia sitäkin, että entä jos se koira pääsee irti, mitä vahinkoa tekee. Sanavalintani oli ilmeisesti taas aika kärkevä, koska sen koiran oletettu omistaja oli kopioinut sen tekstin paikkakunnan ryhmään fb:ssäkin vihaisena ja loukkaantuneena siitä, etten ollut tullut sanomaan henk.koht. "Vois tulla sanomaan ihan naamatusten jos noin ärsyttää", oli saatteena. On ollut ihan läpimätä paska olo koko päivän ja oksettaa suorastaan. En lukenut mitä siihen asiaan oli kommentoitu, liekö mitään kovin hyvää. Turhaa napisen varmaan niiden mielestä. Mikähän siinäkin oli, että sinne fb-sivulle piti justiinsa nyt mennä. En käy siellä kuin aniharvoin, kun ei siellä oo ollut oikein mitään elämää. Pelkkiä firmojen tai tapahtumien mainoksia muutama, ei mitään ajatustenvaihtsa oo juuri näkynyt.

Enpä taas jaksa itseäni ollenkaan. Olisi aivan eri asia, jos koira haukkuu hetken pihassa kauempana, ilmoittaa kulkijoista eikä väijy jossain puskassa yleisen tien vieressä ja hyökkää sieltä työkseen räksyttämään. Nyt en oikein tiedä mitä tekisin, annanko asian vaan olla ja hiipua. Niin monesti tuntuu, etten menetä mitään vaikka sanonkin asioista. Nyt tuntuu vain lähinnä kuolemalle, tiedän tehneeni väärin. Toisaalta vaikeneminen olisi sekin ollut väärin, mulle itelleni. Päässä hokee kotoa saatu oppi: ihmiset ei hyväksy sua, koska käyttäydyt noin. Pelottaa niin, että tekisi mieli itkeä, romahtaa ja käpertyä kasaan. Onneksi ei ole elämässä ketään joka näkisi sen, että minäkin pelkään, eihän kukaan sellaista ymmärtäisi. Oon aina pelännyt mutta en näytä sitä, pusken vain eteenpäin välittämättä siitä. Pelkään sosiaalisia tilanteita, huomion kohteena olemista, riitoja, sitä, että ihmiset suuttuu. Pelkään tunteita, vanhenemista, kuolemaa. Läheisyyttä, arvostelua, hylkäämistä, epäonnistumistakin. Niin helvetin vajavainen ihminen, ei koskaan riittävän hyvä heikkouksineen.

Huomenna pitäisi mennä sille mt-hoitsulle. Sekin vetää taas jonnekin pohjamutiin, en jaksaisi sitäkään. Olispa jo viimeinen kerta.

En jaksa aina olla vahva, kiltti ja hyvä. Haluaisin olla voimaton, paskamainen ja tarvitseva. Semmoinen josta pidetään huolta. Vaikka se mussuttaisi jonkun koirasta, jättäisi astiat tiskaamatta ja lattiat imuroimatta ja muutenkin elää kaaoksessa ja epäjärjestyksessä. Vaikka se sanoisi mielipiteensä asioihin ja elää omaa elämäänsä, niin silti joku tahtoisi koskettaa ja pitää kiinni. Sanoisi ettei se niin haittaa. Tuntuu, etten oo koskaan kelvannut kenellekään täysin ja ollut täysin hyväksytty.

Pohdintaa, pihlajia ja Pöhkö Pentukoira.

Tänään oli herätessä samanlainen olo kuin lapsena jouluna. Semmoinen, että jotain odottaa, jotain tapahtuu. Varmaan siitä mitä nukkumaanmennessä mietin ja bloggasin. Nyt sille ei vain ole mitään esteitä, ei tarvitsisi sitäkään innostusta enää piilottaa. Mutta vaikeaa on näyttää tunteita, edes itelleen, kun ei koskaan oo siihen oppinut. Eihän sitä uskaltanut, kun kaikki tunneilmaisu lapsuudenkodissa katkaistiin kuin veitsellä, mitään ei olisi saanut olla. Itkeminen oli rasittavaa ja siksi kielletty, iloitseminen ja mekastus, leikki oli jotenkin lapsellista ja häiritsevää. Sellaista ihme kontrollia.  Ja siellä koulussakin, eihän siellä mitään uskaltanut tehdä eikä sanoa, kun heti oli jonkun hampaissa. Hyvä jos uskalsi olla. Sitä kai vieläkin pelkää ja uskoo alitajuisesti, että pilkataan tai suututaan. Oon jokseenkin näkymätön ja varsinkin kuulumaton, ajattelee ettei kukaan oikeasti halua muakuulla kumminkaan. Joskus voisi olla kiva sellainen ihminen, jolle uskaltaisi näyttää kaiken ja jonka kanssa voisi seistä täydessä mitassaan. Joka ei pelkää tunteita eikä mene kokonaan epäkuntoon niistä. Usein on tuntunut, että pitää olla vähän kumarassa ja jotenkin piilossa....lieneekö aivan utopistinen haave taas.

 Ei kyllä tapahtunut mitään erikoista ainakaan tänään. No sen verran, että tuossa tien toisella puolella kun asuu yhdet veljekset, joista toisella on se Pöhkö Pentukoira. Se toinen veljes, se tuntemattomampi, oli koiran kanssa lenkillä ja moikkasi. Ei sinänsä mitään erikoista siinä, mutta rupesin ajattelemaan, että ehkä sekään ei näe mua semmoisena mitä ajattelen, tämmöisenä sekopäisenä ja epävakaana, omituisena. Ehkä kukaan ei näe? Psykiatrin kanssa tästä puhuttiin joskus, ja sen mielestä musta ei huomaa yhtään mitään erikoista päällepäin. En täysin uskonut, koska ajattelin että sen kuuluukin sanoa niin. Ehkä sitä vaan häpeää omaa taustaansa ja sairastamistaan eikä haluaisi muiden tietävän. Hyväksynnän tarvetta taitaa olla. Lapsenahan siellä koulun pihalla sen itsekritiikin aika hyvin oppi, kun jatkuvasti viestittiin jotain negatiivissävyistä ja itsekseen sitten mietti omia vikojaan ja etsi syitä muiden käytökselle itsestään.

 Keli on ollut melkoisen tympeä, tuommoista räntälunta viskoi aamupäivän ja loppupäivän tihkutti vettä. Sen verran oli kuivempaa iltapäivällä, että kerkisi käydä vähän kävelemässä. Nyt kuulostaa satavan vähän isommastikin.

 

Pihjalan huntu

 

 

 Pitää  vielä kertoa tähän koirajuttu tuosta Pöhköstä Pentukoirasta. Kesällä se näki mut tuossa ulkona ja karkasi omasta pihasta tänne. No minä lähin sen kanssa omalle pihalleen ja se tuli kiltisti mukana, luuli vissiin, että alan pelata sen kanssa jotain. Sille oltiin tietty vähän vihaisia ja toruttiin. Lähdin siitä sitten pois ja koira katsoi melko pitkään,  aivan kuin olis tuumannu, että HÖH, HUIJASIT, etkö tuukaan leikkimään. :D Mahtoikohan vähän nolottaakin, kun karkasi. Ei sillä kyllä yleensä oo tapana juoksennella ympäriinsä, kovassa komennossa se kuulostaakin olevan. Tämä ei nyt kyllä varmaan kiinnosta yhtään ketään vaan kerroinpa silti, koska huvittavaa.

Tulipas sekalaista jorinaa.

Askellusta.

Oli tarkotus mennä sinne päivätoimintaan, vaan eilisten, viimeöisten fiilisten jälkeen, niiden mistä tännekin kirjoitin, aamulla oli vain tunne että enpä tahdo mennä enkä nähdäkään ketään, en varsinkaan niitä ihmisiä. En saanut itseäni sinne edes väkisellä. Olisin joutunut nielemään tuota valtavaa pettymyksen tunnetta itseeni ja toisiin ihmisiin ja turhautunut tai purkanut sen muihin. Sen sijaan menin metsäkävelylle joen varteen, muutaman sumean kuvan sain sieltä, kun tuo aurinko tykkäsi olla piilossa. Oli melko kylmä, piti ihan pitkät kalsarit laittaa jo.

Tästä tulee mieleen Vallilan Kelohonka.

Luonnossa kulkiessa on helppo ajatella ne pahat ajatukset ja jättää sinne. Tuntuu kaikki mahdollinen pettymys ja surukin purkautuvan nyt. Aina vain tuntuu, että pitäisi olla jossakin muualla, ettei saisi olla aikaa eikä tilaa itselleen, käydä noita läpi hiljaisuudessa itsekseen. Pitäisi olla siellä päiväpaikassakin vain siksi, että sinne odotetaan.

Kun ihmisen ei ole hyvä pohtia ikäviä asioita, sen on puhuttava kivoja ja paettava asioitaan, se tuntuu olevan hoitokäytäntö. Minä vain tiedän, että ilman tätä purkamista en tule ehjemmäksi enkä vahvemmaksi. Niin kauan on joutunut niellä kaikkea enkä kyllä enää pysty siihen. Koko loppuelämäkin menee ihan väärin ja pilalle jos jatkan noin, olemalla epärehellinen itselleni. Pitäisi nyt vain pysyä lujana, eikä antaa toisten mielipiteiden ja näkemysten vaikuttaa ja ohjailla harhaan, pitäisi muistaa oma totuutensa. En ehkä kaipaa niin kovasti enää toisten hyväksyntääkään asioille, toisten mielipiteet kiinnostaa aina vain vähemmän. En tiedä, mihin oon menossa mutta silti on tunne, että oikealla tiellä ollaan. Vaikka sisällä myllertääkin ja on vähän saranoiltaan tippunut.

Vaikea tappaus.

Näin pari yötä sitten ihmeellisiä, kamalia unia. Oli vaaleatukkainen lapsi, joka veti hiekkatiellä perässään leikkimökkiä ! ja se leikkimökki vietiin siltä, se hävisi jonnekin. Se lapsi oli sitten kiukkuinen tai jotenkin muuten kuohuksissaan, ehkä hädissään?  Toisessa unessa näin yhden koiranulkoiluttajamiehen koirineen tuosta lähistöltä, ja joku siinä tiesi sen miehen kuolleen. "Kiva" yö oli se, jotenkin spooky tunnelma. Ei pitäisi liikuskella millään paranormaalisivustoilla. Mutta nyt kun mietin, niin se lapsi taisin olla minä itse.

Olin eilen aika tyly yhdelle vanhalle höyrypäälle nahkasaapasukolle, joka kerran yritti lähestyä mua, lyöttäytyi seuraan vähän liian hanakasti. Suutahdin siihen sitten. Se ei tajua ettei mua kiinnosta edes jutella sen kanssa enää, kun sen aikeet paljastu. Miksi jotkut on noin tyhmiä? Mitä niiden päässä liikkuu, kun kuvittelevat, että jotkut kolmekymppiset olis niistä kiinnostunu, kuuskymppisistä junteista ukkeleista. On vähän huono omatunto, mutta kun en halua eikä mun tarvitse. Teki mieli sanoa, että jos ei jätä mua rauhaan niin poliisit soitan. Eihän ne kyllä tulis eikä välittäis mitään, ettei sen puoleen. Tympäisee nuo vanhat ukot, eikä tuo oo edes ainoa joka tunkee seuraan. Eikö ne nyt omanikäsiään löydä edes paikkakunnalta missä 60 % on eläkeläisiä. Tai naapurikunnista. Jos ne oikeasti pitää mua vanhana ja siksi sopivana? En minä kyllä niin vanhan näköinen ole.

Mietityttää tämä oma muutosprosessi. Tapahtuu niin isoja ja mietin onko ne kaikki muutokset sittenkään ihan hyviä ja oikeita. Se muutos tuntuu lähtevän ihan sisuskaluista asti, myllertää sisältä, ahdistaa ja välillä pelkään, että sekoan. Viime päivinä on tuntunut, ettei ole hyvä olla missään mitenkään, hirveää levottomuutta kunnes eilen kävin kuntosalilla. Teki hyvää vähän vääntää ja pusertaa, mulle fyysinen rasitus on jotain mikä laukaisee jännitteitä. Ainakin joskus, joskus toimii venyttely. Veivasin sitten taas crosstraineria lopuksi vartin, ja oli ihan pakko alkaa hyräillä, kun ei laulaa kehdannut sentään vaikka ei siellä ketään muuta ollutkaan. Tuli niin vapautunut olo. Kävin maanantainakin, mutta en jaksanut tehdä oikein mitään. Eilen ei ollut oikein minkäänlaisia ajatuksia päässä, ainakaan niitä tavanomaisia, raskaita mitä yleensä eikä kyllä tänäänkään. Ne alkoi kulkea sinnekin, minne ei kai pitäisi eli erään miehen suuntaan, ja minä annoin kulkea, koska en jaksa vastaankaan laittaa.  Ne ajatukset ei ketään vahingoita, vaikka joidenkin mielestä pitäisi jo olla unohtanut koko jutun.Tosin enpä minä siitä tilannetietoja annakaan kellekään eikä kovin moni edes tiedä eikä osaa kysyäkään.

Mulla kun on ollut tapana kirjoittaa asioista koko tämän sairastamisen ajan oikeastaan, niin eteen tuli nyt kirjoituksia ajalta kun asuin J:n kanssa. Miten silloinkin tunsin riittämättömyyttä ja valtavaa yksinäisyyttä. Kirjoitin siitä, miten valvoin yöllä, kun en voinut nukkua ja tunsin itseni valtavan yksinäiseksi. Miten tunsin, etten riitä edes eläimille, kissoille, ettei mikään huolenpitoni riitä. Tuli kissojakin niin ikävä. Lehmiä en pysty edes ajattelemaan, tuskin niistä juuri ketään on olemassakaan enää. Kai sitä ajatteli silloin, että alkaa elämä, oma elämä. Ei alkanut, alkoi toisen elämä. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt mitä minä oikeasti haluan, en edes itse ymmärtänyt sitä kysyä. Siinä suhteessa ei ollut tilaa tunteille, ei voinut syntyä sitten kovin paljoa läheisyyttäkään eikä sitä rakkautta. Hyvin pitkälti se kaikki perustuikin siihen, mitä se toinen haluaa ja kaipaa. Kaksi keskenkasvuista etsi itseään ja halusi rakentaa oman elämänsä. Toinen sai rakennettua aika paljonkin, minä en yhtään mitään. Yhtä tyhjin taskuin lähdin kuin meninkin, mahtoiko jäädä edes mitään opittavaa taskunpohjalle. Haukut sain laiskuudestani, vaikka ylitin itseni ja voimavarani tuhat kertaa sen kaiken takia. Miten typerää ja turhaa onkaan yliuhrautua toisten takia, kukaan ei lopulta arvosta sitä.

Se yksinäisyyden tunne on varmaan perua lapsuudesta. En ymmärrä sitä. Onko se sitä, että ei ole ollut läheisyyttä ja tukea tarpeeksi, että on jonkinlainen krooninen vaje. Vai onko se vain sitä, että on puuttunut ne oikeanlaiset ihmissuhteet. En kyllä tahtoisi olla pohjimmiltani aina yksinäinen, voisikohan tuon vielä korjata.

Vähän valoa ja vaikeita kysymyksiä.

Eilen sain päivätoiminnassa vähän tarkempaa tietoa siitä hoitajahässäkästä. 4 hakijaa on hakenut paikkaa, eli kai sieltä joku on tulossa. Sillä on ollut sijainen, jo eläkkeellä oleva nainen, sillä on työsopimus syyskuun loppuun ja muutama päivä lokakuulta uuden työntekijän perehdyttämiseen, eli ehkä tämä minunkin tilanne selviää pian. Vaikka ei kai pitäisi enää toivoa eikä ajatella mitään, ei jaksaisi pettyä.

Vietin tänään taas jonkinlaista hiljaisuuden, tai ainakin pysähtyneisyyden retriittiä itsekseni. On kova tarve siihen vieläkin, tarve purkaa kaikkea sisälle kasaantunutta pois, itkeä pillittää ja kasata itseään. Mikään ei saa nyt estää sitä. Eheytymistä se taitaa olla, vaikka joku varmasti tulkitsee sen masennukseksi. Ehkä se sitä onkin vielä jossain määrin, ehkä se on sitä aina. Mieleen pyrkii kaikenlaista mille ei tainnut olla tilaa sen tiiviin terapiatyöskentelyn aikana ja ehkä on paennutkin niitä. Tajusin, miten paljon oonkaan niellyt asioita ja tunteita koko ajan liittyen tuohon päivätoimintaan. Miten vähättelevälle ja jotenkin mitätöivälle koko touhu oikeasti tuntuukaan, välillä aika loukkaavalle, epätasa-arvoiselle. Ja olisihan mulla potentiaalia johonkin enempäänkin, mutta en pääse irti. Pitäisi vain päättää, ettei mene ja jotain muuta on keksittävä. Jos menee puhumaan siitä jollekin, se käännetään heti siihen, että olisi hyvä käydä. Mistä hitosta kukaan muu sitä tietää, mikä hyvä olisi. Se on vain automaattisesti hyvä aina, kuulematta mua. Ei tätä tämmöistä elämää oikein kestäisi enempää, tämä on niin kaukana siitä mitä sen toivoisin olevan. Hävettääkin olla nolo, saamaton ja tyhmä mielenterveyskuntoutuja.

Seurasin taas vähän aikaa sitä Astral-tv:tä. On helpottavaa kuulla muiden tarinoita, että muillakin on samanlaisia ongelmia. Puhuivat taas äitiydestä siellä ja mut valtasi suru ja tuska siitä, etten voi olla äiti. Toiset ovat äitejä ja isiä, mulla ei ole sitä kaikkea. Voiko olla elämää ilman lapsia, tuleeko se aina olemaan sitä, että jotain olennaista puuttuu? Onhan mulla toki joku vuosi vielä aikaa, ei kovin monta kyllä eikä ole sitä kumppaniakaan lähimaillakaan. En haluaisi, että se joutuu sitten hävetä, kun äiti on kelvoton ja saamaton ja lopulta alkaisi vihata. Tai että itse vihaisin sitä lasta. Kaikki on niin ristiriitaista, olisipa edes joku asia selkeä. Loppuisipa tämä myllerrys joskus. Olisipa tänä vuonna taas Joulu, mistähän se semmoinenkin löytyisi. Sellainen, joka tuntuisi joululle, jota ei tarvitsisi yrittää karkuun. Kunpa ei ahdistaisi. Kunpa voisi olla sosiaalisesti vähemmän pelokas eikä elellä "putkessa".

                                                       Yiruma: River flows in you

Puolukassa ja ihan pihalla.

Heräsin taas viime yönä pahaan oloon, jonkinlaiseen epätoivoon ja tuskaan. Otin rauhoittavaa puolikkaan ja kirjoitin sitä oloa taas ulos. Onkin jännä, miten syvälle itseensä pääsee kirjoittamalla, kerros kerrokselta. Olin kuitenkin päivätoiminnan puolukkaretkellä erään leirintäalueen lähistöllä. Ahdistus ja tukala olo/ ärsytys ihmeesti helpotti siellä, ja innostuin räpsimään valokuviakin pitkästä aikaa.

Kirkasvetinen järvi.

Sininen, kuin kesätaivas onnellinen..

Parin tunnin saalis, aika hyvä kuudelle poimijalle. Kuvasta puuttuu vielä yksi poimurillinen.

Molluskoja marjoja.

Pientä ruskaa yrittää...

 

Kotimatkalla juttelin yhden päivätoiminnan kävijän kanssa, ja hänellä on samanlainen tilanne kuin mullakin, että terapiaan ei oteta. Tällä on osastojaksokin takana justiinsa ja joutuu käymään nyt sitten naapurikunnassa hoitajalla, eikä sinnekään pääse niin usein kun psykiatri suositteli. Kaksi kertaa viikossa onkin kerran kolmessa viikossa. Minä rohkaistuin siitä juttelusta ja laitoin kuntayhtymän nettisivuilla palautetta, kirjoitin kaiken mitä oon mielessäni pyöritellyt viimeiset pari vuottakin oikeastaan. Päivätoiminnasta ja tästä terapiasotkusta ja harmituksesta. Ettei olla mitään heittopusseja ja tuntuu että ollaan heitteillä, ettei kellään oo hoitovastuuta ja on ihmisiä jotka haluaa ihan oikeasti kuntoutua, joilla se kuntoutuminen on pahasti kesken mutta on tarjota vain kriisiapua. Ettei voida vain sanoa ettei aleta.

En tiedä onko tuosta mitään hyötyä loppujen lopuksi, mutta tuli vain mitta täyteen.Viimeinkin sain sanottua mitä ajattelen tuosta päivätoiminnasta. Vaikka siitä on puhetta ollut siellä, mutta ei se tieto sieltä mihinkään etene eikä otettu minusta kyllä edes oikein vakavasti. Kuten ei nytkään oteta tuossa terapia-asiassakaan. Ajattelin varata ajan tuolle uudelle psykiatrille ja kysyä siltä mille tässä pitäisi alkaa. Haluan, että joku lukee mun tiedot, sen lähetteen mikä psykiatrian polilta on lähetetty eikä tyydy vain haastattelemaan muutaman kerran ja totea, ettei tarvetta ole mihinkään. Itse koen voivani aika huonosti nyt, huolettaa ja ahdistaa.  Elämä on rempallaan ja saranoiltaan, ei hajuakaan mihin tässä pitäisi tähdätä, mihin alkaa. Ja miten alkaa.Ei sitä tiedä oikein kukaan muukaan. Lyhyen tähtäimen tavoitteet on aivan kateissa enkä muutenkaan tästä oikein mitään ymmärrä. En tiedä mitä multa odotetaan, vai odotetaanko mitään. Pelkään, että voimat loppuu kohta kokonaan.

Koko loppupäivän on ollut aika ontto ja seisahtunut olo. Viime päivät on olleet niin ahdistavia ja kehää kiertäviä, ja nyt kaikki kääntyikin taas toisin ja pakka sekaisin. Mutta siellä marjametsässä oli kyllä niin upeaa. Rauhallista muttei yksinäistä, aurinkoa ja lämmintä, mukavaa tekemistä, paljon marjoja. Kukaan ei kitissyt mistään, kaikki poimijat oli sellaisia jotka oikeasti tykkäsi olla siellä. Loput jäi kodalle, vai laavuko se oli, oleilemaan, sapuskoista ja tulesta huolehtimaan. Siksiköhän se olo niin kevenikin, kun ei kukaan kitissyt.

Jos joku puhuisi.

Onpas ollut kertakaikkiaan paska ja ahdistunut päivä. Suorastaan oksettaa ja sattuu mahaan ja selkään. Veljeni täyttää 30 marraskuussa, ja sen vaimo järjestää sille juhlat kotipaikkakunnalla. En tiedä haluanko olla mukana niissä. Tuntuu niin hankalalle ja kaikki lopulta vihaa mua, kun en halua enkä jaksa tavata kaikkia sukulaisia. Tai kyllähän voisin halutakin, mutta ei näistä lähtökohdista. En halua tavata oikeastaan ketään, koska kaikki esittää ja salaa jotain, enkä minäkään voi puhua suutani puhtaaksi. En halua nähdä äitiäni koska oon sille niin helvetin vihainen, suorastaan raivoissani eikä kukaan kuule sitä. Se räjähtää päin naamaa joka kerta eikä se ota sitä vastaan. Ei tarvittaisi mitään muuta, kuin että se kerrankin kuuntelisi. Mutta se alkaa joka kerta parkua, varmaan tahallaan, manipuloi, niin ei tartte kuunnella paskaa. Hänhän on hyvä ihminen ja viaton omasta mielestään. Tottakai ihminen on viaton, kun ei mitään vastuuta ota mistään. Oon ihan liikaa vastuussa tästä, asia ei ratkea ennenkuin otan syyn niskoilleni. Myönnän, että kaikki mitä tapahtui, oli ansaittua ja sitä en aio tehdä. Ei tämä asia poistu sillä, että vaan pyydetään käymään kotona ja hymyilemään ja kotona ollaan taas sitten hiljaa ja käännetään selkä niinkuin aina. Ei mua oo siellä olemassa.

En kehtaa edes tässä sanoa, millä sanalla äitiäni kuvailen ja eräitä muitakin naisia. Voisi ehkä helpottaa kun voisi sen ääneen sanoa. Mutta mikään ei palaa enää ennalleen, minä en voi olla sellainen ihminen mitä olin, vaikka kaikki muut olisivatkin.

Minä aina kannoin vastuuta asioista mistä vanhemmat ei ottaneet. Nyt en ymmärrä, missä puran tämän kaiken, kun terapeutitkaan ei siihen ala. Tätä ei voi purkaa yksinäänkään, se ei johda mihinkään, paitsi itsensä vahingoittamiseen. Entinen terapeutti käski opetella hillitsemään ja laskemaan sitä tunnekuohua, että asian voisi käsitellä. Kaikki tuntuu ajattelevan, että puran kaiken jossakin muualla, mutta ei ole sitä paikkaa eikä oikein keinojakaan. Tämä tilanne ja asia vaan hiertää vuodesta toiseen enkä jaksaisi enää. Tuntuu, että mua sysitään ja heitellään hoitotahoilla kuin märkää lapasta. Ei tänne, mene tuonne, älä tule tännekään, ei ole mitään tarjota. Sanotaan, että se ja se pystyy auttamaan eikä kuitenkaan mitään ole. Enpä tule kohta enää yhtään mihinkään. Oon suunnitellut ja harkinnut paikkakunnalta lähtöä jo muutaman vuoden, mutta aina tulee jotain joka sitoo tänne. Ensin oli nämä kaikki erosotkut vaiheessa pitkään, oli psykoterapia, sitten tuli Mies josta ei saisi puhua, sitten kaikki työtoiminnat. Nyt viimeiseksi tämä terapiavaihdos, enkä jaksaisi enää jäädä odottamaan sitä uutta terapeuttia. Nuo kaikki on menneet penkin alle, olleet ajan- ja energianhukkaa. Minä vain odotan kiltisti aina, hölmö ja sinisilmäinen. Mutta sellainen kumma kutina mulla on, ettei tuo Miesasia ole vielä ihan kokonaan taputeltu. Mitä sitten ikinä tarkoittaakaan.

Näissä hoitokontakteissa pitää vain hymyillä ja puhua mukavia. Missä ja kenelle minä sanon, että ottaa päähän? Joudunko omalla kustannuksellani etsiä jonkun terapian, jossa sen voi sanoa, kun en kertakaikkiaan jaksa tätä asioiden ja pahan nielemistä ja tätä tilannetta. Jos joku auttaisi purkamaan tämän kuonan; vihan, surun, syyllisyyden ja katkeruuden, ilman sitä en onnistu missään, en varsinkaan ihmissuhteissa. Tiedän, ettei nuo tavishoitajat kykene siihen, niiden pyrkimys on vain pitää teennäisesti hyvällä mielellä. En minä sellaisesta mitään hyödy.

Ja ne juhlat. Yksin siellä olisin tai kantaisin huolta muista. Katsoisin, kun toiset juo ja välttelee mua. Menisin hotelliin yöksi, yksin, matkustaisin yksin. Varsinkin tämä kyseisen veljeni vaimo ei mua jaksa ollenkaan. Niillä on se oma porukka, en kuulu oikein minnekään ja jännitän vain. Ennemmin minä oon yksin yksin kuin porukassa yksin. Tuntuu vain niin kovasti sille, että loukkaan ihan kaikkia elämälläni ja valinnoillani. Itselläni.

Yhden ihmisen fb-profiilissa oli kommentti J:ltä ja tietty minun piti käydä sen profiilissa. Oli kuva kodista, ehkä joku kihlakuvakin tms, sieltä jostain Thaimaasta. Naimisiin tuskin pääsevät vielä aikoihin, ei mahda olla tytöllä ikää ja tuo ukko ihan varmasti jahkaa ihan kaikessa. Olisihan kauheaa jos tulisi ero ja vaimo veisi omaisuuden. Se ihminen ei olisi mua ansainnutkaan, pitäköön. Ehkä onkin parempi olla lapsen kanssa, kun itsekin on sitä. Minä haluan Miehen enkä tuollaista säälittävää luuseria, joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään. Jolla ei ole selkärankaa edes sanoa ajoissa, että joku on pielessä. Jonka mottoina on "koska minä haluan" ja "rahalla saa". Vaikka sitten vaimon eli thaikkuhuoran. Rakkautta sillä ei saa. Ja minä tyhmä välitin tuostakin typeryksestä. Joka kuvittelee, että avoliitto on vielä vuosienkin päästä vain seurustelua/tapailua, jonka voi lopettaa noin vain. Ettei se kosketa sitä toista ollenkaan, vaikka se on rakentanut koko elämänsä siihen ja luullut olevan jotain enemmän. Miksi otti elämäänsä ja sitten heitti noin pois? Minun maailmaani ei mahdu tuollainen ihmisten käyttäminen. Veljensä erosi kaksi vuotta sitten avoliitosta, ja nyt sillä on jo lapsi toisen kanssa. Koska hän haluaa lapsen, oli varmaan siinäkin ideana. Ei haittaa, vaikka on hirveä laiska ja läski juoppo.

Tulipas sanottua. Joskus niin tuntuu, että kuolemakin olisi parempi. Mutta kai tämä tästä taas, niinkuin ennenkin.

Sanovat että jokaisen tulisi seurata tähteään.
Mikä on se tähti miljoonien tähtien joukosta, joka vie perille?
Onko se suuri ja kirkas, onko se pieni ja himmeä
sekö se on joka putoaa
ja pudotessaan hetkeksi sokaisee valollaan?

Kotipihalla katselen syysöistä taivasta
 kuin lapsi makeisrasiaa.
Mistä tietää mikä on karvas ja mikä on makea,
mikä pelkkä korea kuori?
Sanovat että jokaisen tulisi seurata tähteään
eikä tähtien maailmassa sallita vaihtaa tähteä lennossa.

-Tommy Tabermann-

 Saunalahtikin kinuaa rahaa mitäänsanomattomasta 4G-liittymästä ja laitteesta, jonka lähetin peruutusilmoineen takaisin muutaman päivän koekäytön jälkeen, kun ei sillä tehnyt mitään. Olisi sittenkin pitänyt soittaa sinne ja perua liittymä. Nyt sitä ei kuitenkaan näy siellä sopimuksissakaan nettipalvelussa, on vain puhelinliittymä ja 3g-mokkula. Arvatkaa kiinnostaako värkätä tuon kanssa?

Edistysaskelia.

Onpas outoa, kun nykyään huvittaa siivota. Se homma on ollut niin vastahakoista pitkään. Oliskohan sillä sokerilääkityksellä jotain syytä asiaan? Toissaviikolla pesin kylppärin ihan ex-tempore, ajattelin että ennen suihkua pesaisen kaakelit vaan pesinkin sitten lattiakaivonkin ja lattian kuurasin, vessanpöntön pesin ulkoa. Yllätin itseni. Tänään löysin itseni pesemästä kaapinovia...enkä edes päättänyt, että pitäisi pestä koko kämpän kaapinovet eikä sekään riittäisi, vaan tyydyin jääkaappiin, hellaan ja keittiön alaoviin. :O Irrotin fiksuna uuninluukun kahvan, kun ajattelin että tarkemmin puhdistuu. No ne ruuvit jäi sitten paikalleen ja laitoin luukun kiinni. Sinnehän ne ruuvit kieri alas, sisälle lasien väliin. Kehittelin kaiken maailman rautalankavirityksiä, joilla koitin onkia niitä ruuveja talteen niistä ruuvinrei'istä. Yritin kallistaakin uunia, kunnes tajusin katella niitä muitakin ruuveja, että saako siitä luukusta jotain muitakin osia irti. Sen luukun yläreunan saikin sitten kokonaan auki ja sain vedettyä ne ruuvit talteen. Ihmettelen miksen hermostunut tuon enempää, joskus muinoin olisin voinut jättää koko leikin kesken, mutta nyt pesin silti kaikki mitä olin suunnitellutkin. Mitä ihmettä?

 Muutenkin elämään on viime viikkoina tullut varmuutta. Tai ei elämään sinänsä, vaan itseeni. Tunnetta, että ehkä olekaan vankina ja jumissa koko ikääni, vaan mulla on vaihtoehtoja. Voin vaikuttaa elämäni asioihin. Ei ole pakko ottaa kaikkea vastaan mikä tuntuu huonolta, peläten koko maailman sortuvan siihen ei:n sanomiseen. Ehkä jonain päivänä vielä tiedän mitä elämältä haluan ja uskallan ottaa sen. Sitä on oppinut ajattelemaan, että kaikki on otettava mitä tarjotaan, ei ole tarpeeksi hyvä saamaan tyydyttävää elämää. Ei sillä ole ollut väliä, mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee. Hirveän kova tarve on suojella tätä omaa pientä elämäänsä ja pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Ettei kukaan tule suistamaan tätä uriltaan ja sanomaan mitä pitäisi tehdä. Saatan vielä uskoa.

Aamupäivällä kävin kuntosalilla, veivasin  taas lopuksi 15 minuuttia crosstraineria. Siinä saa kyllä melkoisen hien pintaan jo, hyvä olo tulee siitä ja virtaa. Se on vähän niinkuin palkinto itselleen siihen loppuun, kun se muu laitteilla veivaaminen on vähän yksitoikkosta. Hyvää musiikkia kuulokkeisiin ja menoksi. Se musiikki tekee kanssa sitä hyvää oloa, lisää endorfiinituotantoa vissiin, musiikki ja koko kropan liike yhdessä.

P.s. Sekin muuten motivoi pikkuisen siivoamaan, kun saa mäntysuovan tuoksun leijailemaan. Ennen käytin käsitiskiaineita, ei niistä mitään tuoksua tullut.

Keskiviikkojorinoita.

Kävinpä sitten  päivätoiminnassa. Illalla en yhtään muistanut, mitä ohjelmaa siellä oli enkä tietenkään sitten osannut varautua mihinkään erikoiseen. Ei tullut mieleen edes soittaa ja kysyä päivällä, kun mielessä on niin paljon muuta.No sielläpä oli sitten grillausta seurakunnan kodalla, eihän mulla sellaisia eväitä ollut mukana. Söin sitten eväistä ne, mitkä lämmittämättä voi syödä eli käytännössä yksi kasvispäällysteinen leipä ja päärynä. Toiset veteli kinkkumakaronisalaattia ja hetken päästä makkaroita. "Onhan tästä ollut puhetta". Joo, on voinut olla, mutta ei mun kuulteni. En lukenut tarpeeksi ajatuksella ilmoitustaulua viime viikolla. Olisi voinut lähteä takaisin samantien, mutta mulla on tarve saada jutella ihmisten kanssa, ja minähän otan sen mitä tarvitsen vaikka kyynärpäätaktiikalla. Juttukaverit on aika vähissä eikä niitä tuollakaan monta ole, mutta joitakin.

Osa porukasta sitten tunkeutui sinne kotaan sisälle eikä kaikille ollut siellä istuinpaikkaa. Me muutamat sitten istuttiin ulkona, ne toiset kävi siellä viikkokuulumisiaan läpi. Se ei kyllä ole minkäänlainen "ohjelmanumero", mutta kai se on joillekin tärkeää. Ohjaaja puhui kuntoutussuunnitelmista, niiden päivityksistä eikä sekään kosketa mua, mun suunnitelma on tehty psykiatrian polilla. Sitä muuta ohjelmaa en viitsi edes mainita.
Tuli vähän sellainen olo, että "kuka ei kuulu joukkoon" ja tuli ajatus että halutaankohan mua koko paikkaan. Aika ulkopuolinen olo. Joskus sentään on otettu minutkin lihaa syömättömänä huomioon ihan tilaamatta. Vaikka oma mokahan tuo oikeastaan oli. Lähti ihan väärällä jalalla koko homma käyntiin ja kiukutti sitten vähän kaikki, tuli ehkä sanottua vähän turhankin ikävästi jotain. Olin silti loppuun asti ettei ihan paskalla mielellä tarvitsisi ehkä kotiin lähteä, eikä tarvinnutkaan. Aamulla jo tuntui siellä, että liikaa hälyä ja äänet on liian kovia, piti jo peittää toinen korva välillä. Teki mieli mennä käytävään istumaan.

Tiistaille suunniteltiin puolukkaretkeä, osaisikohan sinne varautua nyt sitten oikein. Oisinpa tuonkin tämänpäiväisen muistanut, jos siitä olisi ääneen puhuttu. Vaikea vaan keksiä sellaista evästä, mitä ei tarvitse lämmittää, kun mitään leipää en ala pupeltamaan lounaaksi. No jotain salaattia tietenkin voisi ajatella...Helpompaa nykyään olisi jäädä kotiin, kun aina saa syömisten kanssa värkätä.

Aamulla kävin siellä diabeteshoitajallakin. Katsoi niitä sokerin kotimittauksiani, ja sanoi: "vautsi".  Mitatut arvot on tavoitteissa, mulla kuulemma tuo sairaus on sellainen "napakka" johon lääkitys+ ruokavalio hyvin puree. Sepä ei vain tiedäkään sitä, että se ruokavalio on aika kaukana niistä yleisistä ohjeista, mitä sain. Paastoarvot on olleet 5,9 ja 5,8 viime mittauksissa. Minusta saisi olla matalampikin vielä. Pelottaa kyllä miten ja missä tahdissa tämä sairaus etenee, mutta eipä sitä osaa kukaan sanoa. Jossain vaiheessa oma insuliinintuotanto kuulemma lakkaa kokonaan, mutta järkevillä elintavoilla sitä voi "siirtää". En millään pysty näkemään tulevaisuutta tämän kanssa mitenkään hyvänä, näen vain sairautta ja vanhuuden.

Pitää sellaista jollakin lailla epätodellista oloa, pää on täynnä omaa selviämistään ja huolta siitä.  Ei jaksa kommunikoida tyhjänpäiväsyyksiä ja haluaa pitää tietyt ihmiset mahdollisimman etäällä, sellaiset jotka saattaa loukata tai vähänkin järkyttää tahtomattaankin. Jonkinlaista henkistä itsepuolustusta, suojautumista. On jähmettynyt. Aivan kuin ei pystyisi edes kunnolla näkemään, mitä ympärillä tapahtuu. Silloin tällöin mieleen nousee muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta, asioita joita ei ole halunnut/kyennyt ajatella.

Syvissä vesissä....

ne isot kalat kutevat.Tänään tutkin tuota eilen alkanutta ahdistustani, mikä sen viesti on, mitä sen takaa löytyy. Sieltä löytyi ajatus: minä haluaisin olla hyvä. Jatkuvasti tuntuu. että en millään ole tarpeeksi hyvä, kun ihmiset hylkää. Sitä huonoutta ja riittämättömyyttä sitten yritän jotenkin paikata, ehkä piilottaakin hillittömällä suorittamisella, yrittämällä vimmatusti onnistua jossakin. Vai onkohan se sittenkin enemmän pakenemista... Miten turhaa hommaa, koskaan en tule riittävän hyväksi. Ei auta vaikka sanotaan kuinka että olen, että kaikki on, koska se tunne ja varmuus siitä on jäänyt puuttumaan. Ei sanottu silloin, kun olisi pitänyt, sitä kasvoi siihen, ettei ole oikein mikään tai korkeintaan jotenkin kelvoton.

Päivällä kuuntelin televisiosta Astral-tv:tä, siellä puhuttiin lapsista. Sanottiin, miten lapset on elämän suola tai jotain sinne päin. Se osui ja itketti. Kyllähän sitä perheen sisimmässään haluaisi, mutta mahtaako sitä tulla, pystyykö siihen. En mennyt sitten kuntosalille vaikka vähän sitä kaavailin, sen sijaan menin metsään marjojen ja sienten perässä. Se tuntuu nyt mieluisammalle liikunnalle, ja kun ilmakin oli lämmin, kuin kesällä.

Voisikohan elämä olla joskus vielä tasaista? Yritän uskoa niin. Kai näiden asioiden on tarkoitus näin mennäkin, elämä antaa oppiläksyjä ja horjuttaa. Melkoista vuoristorataa on kyllä. Joskus ei pysty olemaan kertakaikkiaan mihinkään tyytyväinen, joskus tyytyväisyyteen riittää tuoreet mustikat tai vastapesty lattia. Maniat onneksi puuttuu.

Tämä on ollut jonkun aikaa puhelimessa soittoäänenä, Elämän nälkä. Valtavan kannustava ja voimia antava kappale.

Liian terve.

Nyt on sillä hoitsulla käyty ja meni päivä pilalle, tekisi mieli itkeä ja käydä vaikka lyömässä jotakin. Sanoi, ettei ole syytä alkaa tiiviiseen hoitosuhteeseen, että käyn vain seurantakäynneillä ja että hänen työsopimuksensa jatkuu vain ensi kesään, niin ei ole hyvä sitten taas jättää kesken. Ettei siinä ajassa ehdi antaa sitä mitä pitäisi. WTF. Se toinen hoitaja kun otti ja lähti enkä sen kanssa olisi kyennytkään yhteistyöhön, niin nyt pitää odottaa, että sen paikka täytetään ehkä joskus loka-marraskuulla niin sen kanssa voisi sitten suunnitella pidempää yhteistyötä. Siis jos siihen joku löytyy... Hylkäämiskokemus ja tuntemukset tuli taas pintaan. Ärsyynnyin kyllä vähän jo siellä, varmaan noista tuntemuksista johtuen. Otin uuden ajan kuitenkin kolmen viikon päähän, koska olen nyhvö. Ei tässä ole taas mitään järkeä.

Sanoin siitä, miten on joskus tuntunut, että pidetään väkisellä kiinni noissa mt-kuvioissa. Hän ei sitten ymmärtänyt, kun kuulosti että haluan hoitokontaktia mutta en kuitenkaan halua. No niin, enhän minä tuota haluakaan vaan joku mullakin on kai oltava, koska kuntoutustuki. Haluan sen vain olevan sellaisen, mikä tehdään minun takiani eikä väen vängällä sidota johonkin joka ei toimi, kuten päivätoimintaan. Sanoi vitsillä, että ei häntä ainakaan voi syyttää, kun hän oli viimeksi "heittämässä mua ulos". Tarkoitti sitä, että ei ala tiiviiseen, viikottaiseen hoitosuhteeseen, mutta minusta se kuulosti kamalalle, sille hylkäämiselle. Kuulemma siitäkin voisi keskustella, miten sen päivätoiminnan saisi palvelemaan minun tarpeitani enemmän. Voihan sitä keskustella, mutta kun ei ole resursseja eikä mulla oikeastaan edes haluja. Eihän se ole millään mahdollista, minä en halua laahustaa laumassa ja kaikki asiat valmiiksi suunniteltuna, valmiiksi aikataulutettuna ja puolesta ajateltuna.

Kyllä on omaa terapeuttia ikävä. Sille voisi sanoa, miten pettynyt oon asioihin, miten en pääse irti. Sanoa etten halua olla tuolla vastaanotolla, että pelkään tämän menevän ihan pieleen, etten saa sitä apua mitä vielä tarvitsen. Ettei kukaan välitä eikä osaa eikä missään ole tilaa mun tunteilleni. Tuokin nykyinen hoitaja tahtoo musta eroon, kaikkien on vain pakko sietää mua kun eivät voi poiskaan ajaa. Oikeasti en sovi minnekään.

Onhan se tuntunut, ettei tuo terapeutti ehkä ole sellainen hyvä jonka kanssa homma hyvin toimisi, että siinä mielessä ei harmita. Mutta voiko tämä silti ihan näinkään mennä. Mulla oli polilta lähtiessä olettamus että se jatkuu automaattisesti, että se tarve on jo siellä kartoitettu. Ei pitäisi olla näin tyhmä ja sinisilmäinen. Tekisi mieli käydä sanomassa koko tk:lle, että haistakaa nyt vittu. Koko ajan joku tulee sotkemaan elämääni, antaisivat mun edes elää jos eivät voi missään auttaa. Mun pitäisi jatkaa tätä työskentelyäni itseni kanssa, mutta onnistuuko se, jos itsekseen vain miettii ja miten se työkykykin sitten selvitetään ja saavutetaan jos ei ketään ole? Eräs diabeteshoitaja vinkui, kun syön joskus kermajäätelön enkä kasvirasvajäätelöä, kun ei muuta nillitettävää löytänyt. Käskee syödä niin rasvattomasti, että nahka kuivuu ja huulet tippuu kuivuuttaan.

Ihmejuttuja vol 2

Viime yönä heräsin taas ahdistukseen. Mietin suhdettani vanhempiini, kirjoitin siitä niinkuin tapana on ollut koko terapian ajan. Mulla on tapana nähdä asiat, tuntemukset päässäni. Mielikuvia ne kai on, oletan (näkeeköhän muut tuollaisia?). Ajattelin niitä, itseäni niiden seurassa ja näin päässäni mielikuvan itsestäni jumittamassa paikallani, olematta mitään, pääsemättä mihinkään. Kuin suossa. Värityskin oli jotenkin mutainen. Sitten siihen rinnalle tuli ajatus Miehestä, josta ei saisi puhua ja näin itseni uimassa tyynessä vedessä vaivattomasti eteenpäin. Siinä oli lähinnä harmaita sävyjä, ehkä aavistuksen sinertäviä. Taivas oli harmaa mutta ei mitenkään synkkä. Aivan kuin valoa olisi tulossa sieltä pilvien takaa jossain vaiheessa. Ihme juttuja. Kerran näin terapiassa kuvan päässäni, niinkuin kellon koneisto olisi liikahtanut, ja raksahtanut kun oivalsin jotain. En tiedä mitä nuo on, mutta tänään on ollut enemmän sielunrauhaa, varmuutta ja tyyneyttä, kuin pitkiin aikoihin. Koskaan. Aivan kuin jotain palasia olisi yhtäkkiä loksahtanut paikalleen, kuin olisin löytänyt suunnan tai varmuuden siitä. Onkohan tuo nyt se paljon puhuttu intuitio? Nukuin huonosti mutta ei väsyttänytkään kuten yleensä. Tosin voi olla, että huomenna onkin jo toinen ääni kellossa...

Muutenkin viime viikonloppu ja mennyt viikko on tuonut oivalluksia ja avannut silmiä vaikka onkin ollut jokseenkin huonoa oloa, tai ehkä juuri siksi onkin ollut. Ruokahalu ollut taas vähän heikkona eikä kiinnosta ruoanlaitot ja salaatit tippaakaan. En tiedä vaikuttaako se sokerilääkityksen lisääminenkin aamuin illoin otettavaksi, se saattaa sellaista tehdä.

Huomenna pitäisi sille mt-hoitajalle mennä. Hirveä tarve olisi vain olla itsekseen, itsessään sellaisella hyvällä, eheyttävällä, hoitavalla tavalla. Purkaa pois kaikki paha mieli ja itkeä tihrustaa, summata asiat, viime vuosien tapahtumat. Toisten seura on käynyt nyt hyvin vastenmieliseksi. Sielläkin pitäisi osata olla varma ja ajaa asiaansa. Sisällä on valtava, aika vihainen palo puolustaa omaa elämäänsä, mutta se tahtoo olla vähän piilossa nyt. Kai tämä on niin pelottava muutos elämässä. Minni-kissaakin mietin viime yönä, ja monesti muulloinkin. Miten kamalan pahalle ja syylliselle tuntuu, kun sen sinne jätin. Aivan kuin heitteille, enkä huolehtinut. Hylkäsin. Ajattelin, että molemmille olisi parempi niin silloin mutta en tiedä. Olisihan se voinut tottuakin sisäkissaksi, tai sitten ei. Mutta sydäntä se raastoi, kun sen pidin pari päivää eikä se voinut mennä ulos, kun ei ollut valjaisiin opetettu. Silloin ahdisti kaikki ihan valtavasti muutenkin. En kykene päästämään irti. Se kaikki tapahtui liian äkkiä, en ehtinyt tunnetasolla mukaan kaikkeen, asioita jäi selvittämättä ja tunteita purkamatta. Olisi pitänyt puhua enemmän eikä lähteä vihassa ja järkyttyneenä. Tyhmänä luuli olevan jotain jota ei olekaan eikä tule.

Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa
sua valvottaa, jo kohta aamu sarastaa

Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämessä pirunviuluaan
ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan...

Vanha ja rupinen.

On ollut vieläkin aika jaksamatonta, viime päivät. Välillä löytää jotain jolla paremmin jaksaa hetken aikaa kunnes taas vajoaa. Surettaa, kun ei saa elämästä otetta eikä muutenkaan oikein tiedä miten tätä elämää pitäisi elää. Ei tunnu osaavan hoitaa mitään asioita oikein. Viime yönä heräsin hillittömään ahdistukseen aamuyöstä, jonkinlaiseen yksinolemisen/jäämisen pelkoon.

Varmaan tuo terapian epäselvyys kuormittaa eniten, kun ei tiedä jatkuuko se ja miten kauan ja mitä se pitää sisällään. Entä jos ei jatkukaan, niin miten minun sitten käy. En oikeastaan haluaisi jatkaa, mutta kai on joku hoitokontakti on vielä oltava. Pelkään vain, ettei mua enää hoideta yhtään mitenkään. Kunhan "säilytetään" eli pohditaan lääkityksiä ja pysyvää eläkettä. Eihän musta työelämään ole, kun en kestä stressiä, en osaa rauhoittua ja nukkuminenkin on tuollaista. En haluaisi luovuttaa, haluaisin elää normaalia elämää, mutta entä jos kaikki olikin tässä mitä voi olla? Minkä verran voin itse vaikuttaa asioiden kulkuun ja elämääni? Aina muut on tienneet paremmin, mikä on hyväksi. Sitä on tullut niin herkäksikin lääkityksen lopettamisen jälkeen, vaistoaa ihmisistä asioita herkästi ja osa tarttuu jopa, varsinkin negatiiviset ajatukset ja tunnetilat. Kaikki hälinä ja sekameteli ottaa korviin ja päähän.  Toisaalta saan valtavasti siitä terveiden seurasta, sitä hyvää energiaa, voimaa. Niistä joille ei tarvitse olla mielenterveyspotilas. Seura tekee kaltaisekseen.
Ilmoitin että sitä askartelunohjausta en jatka ainakaan ennen marraskuuta, etten jaksa yhtään enempää stressiä. Sitä en sanonut, että eipä kiinnosta kuunnella sitä kitinää että onko pakko tehdä ja joko lopetetaan, kun kuitenkin suuren vaivan on nähnyt.

Katsoin yhtenä päivänä netistä liikkuvuusharjoitusvideota. Siinä äijä esitelmöi jollekin porukalle ja loppupuolella joku kysyi jotain tältä äijältä ja se joku kuulosti aivan Miehelle josta ei saisi puhua. Jotain taas "repesi". Toisaalta haluaisi unohtaa, lakata haluamasta mutta ei voi. Tai oikeastaan sitä haluaisi olla toisille mieliksi, tehdä kuten muut sanoo että se olisi muka jotenkin parempi. Mutta eihän tuo asia kellekään kuulu, ja pystyisivätkö itsekään. Eivät ymmärrä, ja miten voisivatkaan, enhän ymmärrä itsekään mitä mulle tapahtuu. Miten pää voi mennä jostain noin sekaisin. Löysin upean revontulivideonkin uudestaan, näin tuon viime talvena jo. Tällä kertaa se vain sai itkemään. Tahtoisin mennä tuonne videon maisemiin, mutta en tahtoisi mennä yksin. Aika iso suru alkoi purkautua, muistin kaikki typerät haaveet mitä on joskus ollut. Näemmä se purkautuu mutta pieninä palasina. Toisilla tuntuu olevan kaikki, itsellä ei mitään enkä tunnu saavan mitään elämässäni aikaan.

Ihmiset odottaa hyviä kuulumisia ja asioita, eikä oikein ole niitä kertoa. Sitä on vain lamaantunut, väsynyt, hiukan luovuttanut. Aiemmin oli potkua vain sitkeästi yrittää, mutta nyt ei enää ole mitään syytä sille. Aiemmin oli tavoitteena tulla terveeksi, mutta en tullut. Ei ole mitään tavoitteita minkä takia taistella. Sitä yrittää pitää toivoa yllä paremmasta, mutta kun ei osaa laittaa asioita paremmaksi. Suututtaa, kun psykoterapiakin jätettiin noin kesken. Mutta kai tälläkin elämänvaiheella oma tarkotuksensa on. Ottaa vain kupoliin tämä kuppaisuus.