Kävin työkyvynarviointijaksolla psykiatrian poliklinikalla, tutkimassa miksi mun kuntoutuminen ei etene. Jakso kesti 2 kk, viisi päivää viikossa testejä, haastatteluja, oirekartoitusta, työhistorian ja elämäntilanteen selvittelyä. Vanhojen haavojen repimistä. Lopputuloksena epävakaa persoonallisuus, masennusta ja aspergerpiirteisyyttä, jota ei voida tarkemmin tutkia kaiken muun oireilun takia. Lisää kysymysmerkkejä, lisää terapiaa.
Tekis mieli oikeasti luovuttaa. Ihan kuin mulle olis valehdeltu 20 vuotta. Kun vain teen näin ja näin, käyn terapiassa, työstän asioita ja syön näitä ja noita lääkkeitä, niin paranen ja elämä paranee. Jonain päivänä. Hoito on ollut koko ajan väärää ja lopulta olematonta, diagnoosit vääriä ja puutteellisia.
Kuvittelin, että tällä elämällä olis voinut jotain muutakin tehä vielä.
