On ollut viime päivinä sellainen olo, että jotakin taas tapahtuu tuolla pään sisällä, jotain suurta positiivista muutosta. Yhtenä päivänä sain ahaa-elämyksen joka on hyvin tärkeä mutta en osaa sitä vielä sanoiksi muotoilla. Tunnen kyllä tällä hetkellä olevani aika pihalla, hyvin suuressa murroksessa ja kriisissä oman minäni kanssa. Kaikki muuttuu. Pelottaa se millaisen ihmisen löydän lopulta kaiken kuonan ja kuorien alta.  Olen miettinyt myös uskaltaisinko olla niin mukava, avoin ja puhelias mitä voisin olla. Pelkään ettei minusta sitten ainakaan pidetä, että olen rasittava lörppö.

Harmittaa kun kesä menee taas jotenkin ohi, nysvätessä. V on lähtenyt Lappiin lomailemaan/kalastamaan ja alkoi niin sapettaa; miksi helvetissä minä oon yksin täällä? Miksi minulla ei milloinkaan ole ollut kavereita jotka lähtisi jonnekin? Toisaalta sitten rauhoituttuani olin mielissäni siitä että tuolla on hyviä kavereita. Tämäkin on mulle ihan uusi tunne. Mutta toivoisin että minullakin olisi, en jaksaisi tätä yksinolemista. Kunpa olisi edes joskus ollut. Nyt onkin alkanut hiukan raottua tuo kaverittomuusmysteeri mahdollisesti; olen liian "epänainen" enkä jotenkin sovellu toisten naisten joukkoon. Siksi nuo suhteet ei ehkä onnistu. Tunnen ulkopuolisuutta ja huonommuutta, koska en ole kuten nuo toiset. Ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Minua ei edelleenkään kiinnosta meikata enkä ole oikein koskaan tykännyt käyttää korujakaan, paitsi joissakin juhlatilaisuuksissa vähän. En seuraa viimesintä pintamuotia enkä pukeudu sen mukaan. En pese ikkunoita, en kaipaa "kätevää tupperwarea", siivoan silloin kun sattuu huvittamaan, jos oikeastaan huvittaa silloinkaan eikä varsinkaan kiinnosta keskustella aiheesta. En sisusta asuntoani trendien mukaan. En tahdo omakotitaloa, nurmikonleikkuuta, koiraa ja kolmea lasta ja tila-autoa .Ei ole edes miestä eikä elämänkokemusta nimeksikään, olen se tynnyrissä kasvanut ja vasta alkamassa elää. Ehkä tulisin paremmin toimeen miesten kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää kun en oikein kaveriksi pääse. Ehkä en tule tarpeeksi hyvin toimeen kenenkään kanssa, kun joudun olla aina jotain mitä en ole mutta en tiedä miten muutenkaan voisin toisten kanssa olla, mitä itsestäni voin näyttää.

Elämäni oli lapsena ja nuorena pitkään niin rajoitettua, että en millään päässyt löytämään sitä mitä olen ja mitä elämältä haluan. Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta miettiä sitä kanssani eikä aikaa sekuntiakaan. Ei tainneet edes kysyä. En päässyt kokeilemaan eri asioita. Seurasin vain vierestä kun toiset elää, olin hukassa ja pysyin hukassa, mitään vastauksia ei ollut. Luulin joskus tietäväni mitä halusin ja se kaikki perustui siihen, missä luulin olevani hyvä ja pärjääväni.

Olenko liian vanha toivomaan tämmöistä? Toivomaan, että saisin elää edes vähän sitä elämää mikä elämättä jäi. Vapautta ja nuoruutta, kun vielä olen nuori. Ehkä olen nyt siinä murrosiässä mitä ei ollut aikoinaan.

Päivätoimintaan en sitten torstaina mennyt, koska ajattelin ettei siellä tapahdu mitään enkä oikein jaksanutkaan. Tuntui hyvälle, kun en mennyt vaikka tuntui että pitäisi. Ajattelin itseäni enkä sitä mitä muut siitä ajattelevat. En minä täällä elä noita muita varten, helkkari vieköön. Ensi viikolla mennään syömään thai-ruokaa, ehkä silloin änkeän paikalle.

Aivan kuin olisin rauhoittunut ja jotenkin hidastunut. Ei tarvitse hosua, kun ei tarvitse yrittää olla mieliksi jokaikiselle, edes ajatuksen tasolla. Olen helpottunut ja tyytyväinen. Tämä oli se ahaa-elämys.