Kävin eilen verikokeissa arvauskeskuksessa. Siinä käveli joku nainen käytävällä pariinkin otteeseen, ja ajattelin, että se on varmaan se uusi mt-hoitaja. Tosin olin ymmärtänyt sen vanhemmaksi ihmiseksi, mutta kerrankos ihmiset puheissaan erehtyy. Topakan oloinen ja rempseä vaikutti olevan. Mulla vaan on edelleen se ajatus, että en halua sinne. Mun käskettiin asiaa miettiä muutama kuukausi. Nyt oon pari kuukautta asiaa miettinyt, eikä se oo muuttunut miksikään. Siellä levitellään käsiä taas eikä ymmärretä mitä mun kanssani pitäisi tehdä. Pitää hymyillä loputtomiin ja esittää jaksavaa. "Eihän sulla nyt niin huonosti mene, älä ajattele menneitä ja sun pitää vaan ottaa itseäsi niskasta". Tiedän, oon kuullut ennenki. Onko hyötyä alkaa kulkea siellä kuulemassa tuota. Kuulemassa mitä pitäisi tehdä. Heille oon vain masentunut, ei kukaan kuule eikä kysy miksi on paha olo. Eihän masennukseen ole mitään syitä noiden mielestä, se poistuu lääkkeillä. Haluaisin, että joku joskus kuulisi sen. Tunnen olevani arvoton ihminen, eikä se poistu ainakaan niillä lääkkeillä. Se on tullut siitä, että ihmiset ei välitä eivätkä ymmärrä. Ne nauraa, vähättelee ja sivuuttaa mun tarpeeni. Suuttuu, syyttää ja haukkuu. Kukaan ei oo halukas antamaan sitä mitä kaikkein eniten tarvitsisin, kellään ei oo "velvollisuutta" huolehtia minusta. Sisälleni ei näe kukaan, ei näe niitä vaurioita ja haavoja, jotka pitäisi korjata.
Ihmettelen, miten ihmiset selviää vaikeuksistaan, miten nousevat jaloilleen mutta minä en. Ei mulla oo sellaisia kantavia jalkoja olemassakaan. Aina, kun yritin jaloillani olla, joku tuli ja löi jalat alta. Etten vain ajattelisi itse, etten vain näyttäisi mitä olen enkä sanoisi mitä ajattelen.
Miksi sitten on paha olla? Koska elämällä ei oo mitään tarkoitusta ja pelottaa miten selviän vai selviänkö ollenkaan. Koska kukaan ei oo välittänyt tarpeeksi minusta. Koska oon vihainen siitä miten väärin ihmiset on mua kohdelleet enkä saa sitä ulos. Kun en oo voinut pyytää keltään apua tai tukea, vaan joutunut selviämään tosi vaikeista paikoista yksin ja oon aika väsynyt siihen. Vihainen itselleni ja omalle osaamattomuudelleni. Virheille, joita oon tehnyt. En voinut lapsena puhua, sanoa miten kauhealta tuntuu, kun jatkuvasti pilkataan jostakin. Kun kotona lyödään ja tietää, ettei muiden lasten tarvitse mennä noin kipeänä ja mustelmilla kouluun. Piti salata kaikki ja elää jatkuvassa pelossa ja häpeässä. Kaikenlisäksi sanotaan, että minä itse kerjäsin ja ansaitsin sen kaiken satuttamisen ja tuskan. Koulussa kiusattiin, niin siihen sanottiin: "mitäs oot tuollainen". Silloin neljä vuotta sitten yksin jäätyäni sanoin äidille, että olisi kiva jos joku välittäisi minustakin. Auttaisi edes jotenkin. "Et kai sinä kuvittele, että me tultaisiin sinne sun luokses siivoamaan. Ei me tulla sun luokses" julisti äiti halveksuvaan ja kiukkuiseen sävyyn. Näin äiti rakastaa lapsiaan. Äitipä on saanut siitä asti olla rauhassa, ei häiritä. Pullanleipominen ja vieraiden kestitseminen olkoon tärkeämpää. Ja se oma napa.
En minä miksikään oo muuttunut, sisällä on vieläkin se sama lapsi, joka itkee pahaa oloaan ja on vihainen. Haluaisi, että joku lopultakin pitäisi sitäkin sylissä ja lohduttaisi. Antaisi sanoa ja suuttua. Miten se itseään jaloillaan aikuisena kantaa, kun se lapsikin on niin voimaton ja hiljennetty. Sama lapsi se on, joka kulkee pihalla kylmässä yksin. Kasvatti kovan kuoren suojakseen, että selviää eikä sitä hylättäisi enää.
Nyt en tiedä, mitä tälle kiukulleni pitäisi tehdä, kun sille ei oo vastaanottajaa. Kirjoitetut sanat ei enää riitä eikä yksin pohtiminen. Ihan jos suoraan sanotaan, tekisi mieli käydä käsiksi johonkin.
