O' christmas tree

Nätti pikkunen se on. :)

 

 

 

 Pallot on ostettu kirppikseltä ja tontut tehty itse, joskus vuonna käpy. Kaikkea oli just sopivasti. Rajasin tuota alinta kuvaa, enkä saanutkaan sitä samankokoiseksi kuin muut..se olkoon nyt iso.

Ihmettelyä

Jouluaatto meni yllättävän mukavasti.  Kävin aamusta taas hakemassa vauhtia kävelylenkiltä, kokkailin vähän ja lämmitin saunan. Olikin ihan kunnon pakkanen. En tiedä lukemaa, mutta pitkälti yli 20 astetta varmasti. Saunoin, ja kuvittelin, että ehdin sieltä pois ennen joulurauhan julistusta, kun en yleensäkään kauaa siellä viihdy. Se kiireettömyys, tuumailu ja vaan istuminen siellä alkoikin tuntua niin tarpeelliselta ja tervetulleelta, että kävin katsomassa joulurauhan julistuksen ja menin vielä takaisin löylyttelemään. Sitä julistusta ootellessa oli niin mukava olo, lenkki rentoutti ja vielä se saunakin. Ajattelin, miten monesti on ajatellut kuolemaa, ja silti istuu tässä. Ei oo kuollut ja viettää joulua oikeasti ensimmäistä kertaa vuosiin. En ollut oikein varma, saako olla niin mukava ja vähän onnellinenkin olo. Joulukuusestakin tuli kaunis, teen siitä ihan oman postauksen, kun kuvia otin niin innokkaasti. Olishan tuo voinut isompikin olla kyllä...

Törmäsin vielä happihyppelyllä käydessä joulupukkiin. Se tuli ensin vastaan ja istui myöhemmin autossaan tien laidassa, kun kävelin siitä ohi. Avasi ikkunan ja toivotti hyvää joulua. En yhtään tunnistanut, kuka parran takana oli, ei varmaan ollut täkäläisiä. Sen jälkeen totesin, että tässä on kaikki, mitä pitää ollakin. Tai ainakin melkein. Ajattelinkin, että kyllähän nyt pukki vielä pitäisi nähdä ja siinähän se oli.

Ajattelin, että ei tässä ihan näin yksin varmaan tarvitsisi olla, mutta toisaalta mietin, että eipähän kukaan häiritse. Saa tehdä ihan omaan tahtiin juttuja, eikä tarvitse jaksaa kuunnella ketään eikä mitään. Ei tarvitse ajatella ja kantaa harteillaan kenenkään asioita.

Illemmalla alkoikin jo tulla jonkinlainen väsymys ja pikkusen huonot ajatukset, tutut huolet ja levottomuus alkoi vallata. Oikeastaan ne alkoi jo siellä happihyppelyllä, kun joissakin taloissa oli niin paljon autoja pihassa. Tuli syyllinen olo, huono tytär oon. Se miesasiakin vaivaa päätä taas aivan hirveästi, en käsitä miten se voi olla näin kierossa. On kuin olisi tarjolla jotain epämääräisen näköistä suunnikasta neliön muotoiseen reikään enkä saa sovitettua, sulautettua tuota asiaa elämääni sillälailla, ettei se häiritsisi eikä vaivaisi. Yritän olla ajattelematta asiaa tai mitään muitakaan asioita, etten tuntisi sitä surua ja kiukkua mikä kytee. Yhtään joululaulua en oo kyennyt kuuntelemaan, ne herättää niin paljon tunteita ja muistoja.

Nyt joulupäivänä nukuin myöhään, istuin hiljaa kun kerrankin saa vaan olla ja riittää, kun hengittää. Ei sellaisia jouluja oo mun elämässäni ollut, aivan kuin olisi aina vähintään paennut jotain. Ehkä vietän koko loppuvuoden näin, että hengittäminen riittää. Sytyttelin pihalle kynttilöitä ja mielessä kyllä kävi taas, että kunpa joku tulisi mukaan, tekisi asioita koska haluaa tehdä niitä ja olla mun kanssani. Tämä on asia, jota kaipaan varmasti lopun ikääni. En saa tuollaista, nyt ollaan aikuisia, eikä kukaan tee noin eikä enää saa odottaakaan sitä. Ei sitä aikaa kenelläkään nyt mulle oo, ei ollut lapsenakaan.

Oon vähän ihmeissäni, kun  tästä joulusta tuli näin hyvä, että tuntuikin joululle. Pelkäsin ja ahdisti niin kovasti etukäteen. Jotenkin en arvannut pystyväni järjestämään tätä tämmöiseksi. Vähän vaikutti varmaan tuo talvinen sääkin.

Tässä kuvia aattoaamulta. En malttanut olla kuvaamatta, vaikka oli kuinka kylmä.

 

Tähti tähdistä kirkkain.

 

 

 "Joulu on sitä että uskaltautuu pieneksi, niin pieneksi että on melkein kuin lapsi, ihmettelee ja on kiitollinen siitä mikä on nyt." -Tommy Hellsten
 

 

Tunnelmantuojia ja tunnelmia

Nytpä se joulu on sitten ihan käsillä. Ihmettelen, miten paljon oon saanut asioita aikaan. Kävin tänään aamusta heti kaupassa, yhdeksän jälkeen jo. Tiesin, että kymmenen aikaan iskee mummoruuhka. Selvisin justiinsa kassalta, kun ekat mummot pamahti sisään. Sen jälkeen lykkäsin lantunpalaset kiehumaan ja siivosin loput kämpästä. Kyllä tämä vähän joululta alkaa tuntua. Luntakin on ja pakkasta. On ollut yllättäen ihan mukava, kun on ollut touhua, joku syy tehdä asioita. En oo yhtään niin pahalla mielellä ollut tänään, mitä vähän pelkäsin.

Huomasin, etten siivotessani pyri enää läheskään täydellisyyteen. Pystyn jättämään tavaroita pikkusen hujan hajan ja teen niin jopa ihan tarkoituksella. Eri asia olisi varmaan, jos asuisin tai ylipäätään olisin jonkun kanssa...uskaltaisiko jättää niin epätäydelliseksi, kun ajattelee, ettei kelpaa.

 

          

Kaikenlaista, sillisalaattia. Uutta ja vanhaa.  Silittämätön joululiina. Valosydämen johto roikkuu rumasti, mutta enpä jaksa alkaa sitä minnekään piilottelemaan. Antaa roikkua. Tämä asunto on aika karu yleensäottaen, niin en viitsi kauheasti sitä kuvata ja esitellä. Huonekalutkin vähän sitä ja tätä vieläkin... Tuo "piparitalo" hajosi viime jouluna ja liimasin, tänään liimasin uudestaan, kun tippui ja hajosi vielä enemmän. Siitä puuttuu yksi ikkuna kokonaan ja jotain pikkupalasia. Samalla särkyi yksi mummon perintöä oleva vanha kynttiläkippo :(. Toki astuin lasinpalaan sitten ja sotkin vastapestyt lattiat...kurotin yläkaapista tuota koristelaatikkoa vähän huolimattomasti, niin meni koko laatikko nurin. Tuommosina hetkinä käy mielessä, että kunpa ei eläisi yksin. Jos jotain sattuu. Joku antais vaikka laastaria tms., eikä tarttisi ravata ympäri kämppää vuotavan haavan kanssa. Tämmösiä pikkujuttuja. Ja toki voi isompaakin sattua...

Huomenna paistan sen lanttulaatikon ja suunnittelin tekeväni sienisalaatin viime syksyn rouskuista. Laitan kuusen ja siinäpä se sitten hyvin pitkälti on. Ehkä käyn ulkona kameran kanssa, ehkä saunon. Ehkä en. Kattoo nyt, mitkä fiilikset on, ehkä luen kirjaa. Saunominen yksin on aika tylsää kyllä..oikeastaan kaikki muukin. Touhutessa ei niin ehdi ajatella asiaa, näin illan tullen on aikaa miettiä. 

Ihmiset varmasti kummastelee, miksi joku jää yksin jouluksi. Mulla vaan on hirveä halu kasvaa ja tulla "paremmaksi" ihmiseksi, siitä kai tässä pohjimmiltaan on kyse. Siitä, että en halua elää yksin loppuelämääni ja koen, ettei tämmöisenä pysty olemaan kenenkään kanssa. On tarve tulla vahvemmaksi eikä olla niin riippuvainen muista. Halu olla tyytyväinen itseensä ja onnellinen, ottaa selvää mistä itse tykkää ja mistä ei. Mulla on noita tuttuja ja sukulaisiakin, jotka eivät koskaan oo eläneet kunnolla yksin. Ei ne ymmärrä sitä, että miten joku voi elää näin, ettei edes etsi miestä itselleen. Mutta katuisin ja katkeroituisin suuresti, jos en omaa elämääni elä yhtään, vaan aina toisten elämiä. Toisia varten. Onhan tämä mun elämääni, tämmöinen oma joulu. Mut on kasvatettu siihen, toisia varten olemiseen ja kiltisti hiljaa palvelemiseen, kun eihän tytöillä muuta virkaa eikä arvoa oo ollut. Ei ne mitään tarvinnutkaan, se arvo on suorituksissa. Tässä on mulla jatkuva jaakobinpaini menossa, kun en halua olla sellainen mutta en oikein osaa olla muutakaan. Haluaisin ihmissuhteissa, varsinkin parisuhteessa, olla tasavertainen, vapaa enkä mikään palvelija. Haluaisin olla myös vastaanottaja asioille, eikä se, joka vain antaa muille. Se saa katkeraksi, kun jää niin usein paitsi jostain eikä osaa ottaa vastaankaan asioita.

Hiukan jännittynyt olo tällä hetkellä.

Ei mee niinkuin strömsössä...no joskus menee.

Aamulla heräsin jo viiden aikaan ja sain unta uudestaan vasta kahdeksan kieppeissä. Kauhean huolestunut ja stressaantunut olo... Olin suunnitellut päivätoimintaa, mutta enhän sitten jaksanut lähteä. Univelkaa en tuon takia ota sekuntiakaan. Kun viimeinkin heräsin, huomasin ettei vessanpöntössä toimi pieni huuhtelu ja isokin heikosti. Meillä kun pitäisi tehdä nykyään netin kautta vikailmoitukset, niin menin sitten hermostuneena koneelle ja lattialle oli pudonnut käsityökorista neulatyyny, ylösalaisin. Tietenkin astuin sen päälle ja neulanpää upposi kantapään sivuun aika makeasti.  Selvisin kuitenkin sinne päivätoimintaan kahdeksitoista ja siellä laulettiin taas kerran joululauluja...minä kun en siitä välitä enkä osallistu, niin kuuntelin vain ja neuloin. Oon kovettanut itseni niin ettei ne missään tunnu enää. Neule tuli siihen vaiheeseen, etten voinut jatkaa niin hain lukemista eli lehtiä. Siihen sanottiin, että on uusi sääntö, siellä "tuvassa" ei saa enää lukea, pitää mennä muualle lukemaan. No minä menin järjestelemään askarteluhuonetta ja juteltiin yhen naisen kanssa sitten lopun aikaa, sen mitä niitä lauluja piisasi. Sen jälkeen vaan istuttiin ja odotettiin päiväkahveja. Päiväkahvilla muut söi aamulla leivottua jouluhalkoa.

Jotenkin jäi paha mieli. Itseeni otin, en tiedä mihin se osui. Tuli vähän sellainen olo, että menepä pois. Menenhän toki, kuntoudun siellä eri huoneessa yksin istuessani, kun te teette asioita. Kun sinne kuitenkin menee lähinnä vain siksi, että tapaa muita ihmisiä, saisi olla ja puhua jonkun kanssa mutta tuntuu, että ulkopuolelle jää. Ettei voida antaa edes sitä. Ei mulle, se kaikki on muita varten. Niitä jotka on käyneet jo vuosia. No nirsohan minä oon, kun ei kelpaa sama toiminta mitä muille. Hetken oli ajatus, että lähenpä sitten kotiin jos tuollaseksi ruvetaan. Piruuttani olin loppuun asti.

Kun ilmoitin siitä vessanpönttöviasta, huomasin kunnan sivuilla olevan taas haun päällä psykiatrisen sairaanhoitajan paikkaan. Lieneekö se uusi perunut vai meinaavatko palkata ihan toisenkin...jos ne jopa nyt laittaisi ne eläkeläiset sieltä pois notkumasta. Ajattelin kyllä tänään, että katotaan vaikka vuoden päästä, vieläkö tässä jollekin aletaan niiden kanssa.Tekee mieli lähinnä haistattaa kaikille pitkä paska. Ei mun kanssani eikä mun elämälläni leikitä.

Huomaan kellon olevan jo aika paljon, enkä oo soittanut sille T:lle. En jaksa. Stressaannuin tuosta ihmisestä ja sen tapaamisesta, aikaisin heräämisestä, joulukuusen hankkimisesta, joulusta, siitä Miehestäkin, omista tunteistani, muiden ymmärtämättömyydestä, päivätoiminnasta ja miten jaksan sielläkään. Entistäkin elämää mietin, lehmiä. Lapsuudenkotia. Mieli on hirveän levoton ja kuormittunut ja tiedän miksi, mutta en voi sitä kertoa kenellekään. Sitä ei ymmärrettäisi. Eihän ymmärretä oikein tavallisemmissakaan asioissa, vaan naureskellaan ja tämä on jokseenkin kummallinen, ellei jopa yliluonnollinen enkä siitä ainakaan netissä halua kertoa ja tulla haukutuksi hulluksi. Ehkä joskus myöhemmin uskaltaudun siitäkin kertomaan, kunhan ymmärrän itse mistä on kyse. Ehkä oon vain sekaisin, ehkä en niinkään.

Mihinkäs sitten olisin tänään ollut tyytyväinen? Siihen, ettei satanut vettä vaikka harmaata onkin. Siihen, että sain tuosta mieltä painavasta ja hämmentävästä asiasta kirjoitettua tähän, vähän pois mielen päältä, vaikka en kunnolla uskallakaan kertoa siitä. Päiväpaikassa huvitti, kun menin, niin se mies jonka kanssa on tultu aika hyvin juttuun, totesi ovella "huomenta", ihan kuin olis aamulla menny sinne. Kello oli siis 12. En tiedä oliko se joku aivopieru vai sanoiko tahallaan. Huvitti sitä itteäänkin. Se on meinaan yleensä aika hiljainen ja huomaamaton, oli aika yllätys tuo. Mukava, että se kokee mut niinkin hyvänä tyyppinä, että vaivautuu juttelemaan. Eikä se tee ärsyttävästi asiaa ihan mistä sattuu, sen pelkän puhumisen takia.

Tänään huomasin myös, miten oma naama näyttää erilaiselta, kun painoa on 12 kiloa poissa. On siitä sanottu jo aiemmin, mutta en oo ite osannut katsoa. Ostin syksyllä talvitakin, joskus syys-lokakuulla ja ajattelin ostaneeni vähän tiukan. Tänään huomasin sen olevan jo helmasta paljon löysempi. En juuri ajattele laihtumistani tunnetasolla, enkä oikeastaan puhukaan siitä enää, annan vaan mennä niin paljon kuin lähtee, koska olisi niin tyhmää lopettaa nyt kun on vauhtiin päässyt. Saako sitten enää koskaan aloitettua uudestaan. Aika paljon pitäisi isoja vaatteita alkaa vaihtaa pienempiin enkä voi enää piiloutua niihin isoihin, kun en halua että huomataan..ne on niin sietämättömän epäistuvia etenkin hartioista ja olkavarsilta. Keskityn enempi niihin kivoihin vaatteisiin, kuin kilojen miettimiseen. Olin säästänyt yhtä melkein käyttämätöntä talviulkoilupukua vuosia, ajattelin että mahdun vielä siihen. Ja monta muutakin vaatekappaletta on ollut kaverina. Käytin sitä joskus 10 vuotta sitten, ennenkuin iski hervoton masennuslääkeläski. Nyt mahdun takkiin jo, tosin se on vähän tiukka helmasta vielä mutta pystyy sitä jo käyttämään. Mulla kun on ylä- ja alavartalo pahasti eri paria. Mutta alan muistuttaa jo ihan ihmistä, muutenkin kuin etäisesti. Jos pyhien jälkeen jaksaisi vaikka alkaa laittaa jonnekin fb-kirpulle myyntiin noita parhaimpia, uusimpia kamppeita.

Mun "onneni" kai on ollut se, että ne läskit on enimmäkseen lanteilla,reisissä ja alleissa eikä niinkään vyötäröllä tai leuassa. Siis mulla on koko ajan ollut "muotoja" ja vyötärö eikä ihmiset aina oikein osaa käsittää, miten mulla voi olla noin paljon liikaa painoa. En kai itekään sitä oikein käsittänyt, kun ulkomuoto huijaa jopa omaa silmää. Kun joillakinhan se liika on melkein kaikki keskivartalolla ja naamassa. Silti minä sen diabeteksen sain jo alle neljäkymppisenä, mutta onhan mullakin toki vyötärölläkin ollut liikaa, vieläkin on. En oikein silti ymmärrä, miksi se tuli jo nyt, kun useimmin se on kuitenkin keski-ikäisten vaiva. Vaikka onhan nykyään jo parikymppisiäkin 2-diabeetikkoja. Vahvasti epäilen näitä mielenterveysongelmia ja jatkuvaa stressiä joka piti verensokeria koholla, jo ehkä hyvin nuorestakin. Ja se stressi, ahdistus ja masennus taas sai syömään väärin ja piittaamattomasti. Sukurasitettakin löytyy kyllä molempien vanhempien puolelta. Mutta kyllä vielä vähän harmittaa, kun olisin voinut tämän estää, jos olisin herännyt ajoissa tähän paino-ongelmaan. Mutta kun ei riittänyt paukut. Kai tämä on sitten sellainen elämän jättämä arpi. Ja onhan tuo nyt ihan hallinnassa pysynyt, mutta hiilareita on joutunut rajoittaa aika paljon. Makaroni ja keitetty peruna on pahoja, niiden kanssa saa olla tosi tarkkana. Riisi ei niinkään eikä uunissa paistettu peruna. Perunalastut on siis jääneet melkein kokonaan pois, niihin oon ollut tosi heikkona, enää ei niin usein tee mielikään. Ja popcorniin. Kerran oon tainnut ostaa tuubin Pringlesejä, eikä siihen tainnut mikään kaatua. Kunhan ei koko pötköä kerralla vetele.

 Kahden viikon välein tehdyt kotimittaukset, paastoarvo ja 2h pääaterian jälkeen on olleet välillä 5,5-6,5, paria poikkeusta lukuunottamatta, kun on syönyt jotain jäätelöä jälkkäriksi. Hoitaja sanoi viimeksi, että jos nuo pysyy näissä arvoissa, niin mitään lisäsairauksia ei oo näköpiirissäkään. Sanoi mun tehneen hyvää työtä. Jos sokeriarvot alkavat nousta, niin lisätään heti lääkitystä. Mutta mullahan ei alunperinkään ollut korkeat, todetessakaan, vaan just sen rajan ylittäneet. Että ei nyt pitäisi olla syytä huoleen vähään aikaan. Jopa lääkkeetön elämä olisi mahdollinen, jos paino putoaa tarpeeksi. Se olisi kyllä mukavaa. Oonhan muutenkin kyllästynyt iänikuisiin kiloihini ja huonoon itsetuntoon. Silti kuitenkin katon vähän peilin kauttakin asiaa, en halua olla ihan laiha tikku, se ei olisi oikein naisellista, vaikka ne taulukot sanoo mulla olevan vielä melkein 30 kiloa liikaa. :(  Eikä monet miehetkään tykkää liian laihoista ja muodottomista. Jos sillä nyt jotain väliä on. Tuo mahaläski on se josta eniten eroon haluan, kun se sotkee niin paljon tuota sokeriaineenvaihduntaa. Loput saa vaikka sitten ollakin. Mulle on hyvin outo ajatus olla ihan hoikka. En oo ollut kuin lapsena, jos silloinkaan ja ehkä en niin suurta muutosta haluakaan, kun tosiaan aina on ollut pyöreämpi. Mutta aika näyttää.

Yhdessä fb-ryhmässä ihmiset kehuu laihtuneensa tyyliin 10 kiloa per 3 viikkoa ja toiset suunnittelee jotain ihmedieettiä vuoden alusta tms. Mun tekisi mieli sanoa, että kaikkein helpointa se olisi, kun tekee ne pysyvät elämäntapamuutokset. Se ei oo niin nopeaa, mutta pysyvää. Minusta tämä ei oo ollenkaan niin vaikeaa, mitä ajattelin. No henkisesti kyllä aika rankkaa, kun on aina ollut iso. Ja pitää viitsiä liikkua. Mutta ei ne naiset halua sitä kuulla, ne haluaa ihmepikadieettejä. Tämä saattais olla vielä helpompaa, jos olisin työelämässä ja sitä energiankulutusta tulis sitäkin kautta.Eikä söisi tylsyyteen. Ehkä. Mutta mulle on liikunnasta kumminkin tullut valtavan tärkeä voimavara, varsinkin ulkoliikunnasta. En jaksaisi ilman sitä. Toivon Joulupukilta niitä Icebugeja, niin ei haittaa enää mikään keli. Nyt on ollut paljon tosi huonoja vesijääkelejä, mulla ainakin kipeytyy sääret liukkailla kävellessä, vaikka onkin liukuesteet. Tai ehkä juuri siksi. Etelämpänä ei edes tiet taida juuri jäätyä, meillä on jäässä tiet ja vesi sataa siihen sitten päälle.

Jaaha, tähän tulikin nyt tätä laihdutusasiaa yhtäkkiä ihan pitkät pätkät. Huomenna mennään E:n kanssa etsimään joulumuistamiset niille päivätoiminnan ohjaajille, se on kerännyt rahat muilta, tai kerää loput huomenna. Viime vuonna se hommasi vaivalla joulukukat eikä saanut kaikilta edes rahoja siihen ja maksoi omasta pussistaanloput. Nyt kerätään ensin rahat, kuka haluaa antaa ja sitten mennään kattomaan mitä sillä saa. Minusta on vähän tympeää, että se yksin niitä huolehtii niin lupasin lähteä mukaan. Saanpahan itekin vähän jotakin muuta värkkäämistä. Vaikka toisaalta tekisi mieli jättää ilman mitään muistamisia, kun niin tympäisee tämä päivä, mutta en minäkään niin ilkeä oo. Pitäisi koittaa tehdä aina niinkuin toivoisi itselleen tehtävän.

Olisipa jo kesä.

Tyytyväinen ja toisaalta taas niinku ei

Joskus aiemmin sanoin keksiväni vaikka väkisin asioita, joihin olla tyytyväinen. Kuinka ollakaan, se on unohtunut samantien. Nyt kuitenkin oon tyytyväinen siihen, että sain pestyä saunan, vaikka siinä olikin omat kiemuransa. Eilen taas tein toipumiseni kannalta aika tärkeän havainnon elämästäni, elämän kulusta, mutta kirjoitan siitä ehkä joskus toiste. En osaa siitä hirveän tyytyväinen tällä hetkellä kyllä olla, mutta tuntuu, kuin joku pala olisi loksahtanut paikalleen tai ainakin liikahtanut lähemmäksi oikeaa paikkaansa. Kyllästyin ja hermostuin itseeni ja viitsimättömyyteeni ja sain siitä kimmokkeen alkaa järjestellä tätä sekasotkua ympärilläni. Samalla taisi asiat alkaa päässäkin vähän järjestyä. Nyt on vaan jotenkin rauhaton olo, olikohan liian kova ponnistus se sauna...Joskus on sellainen olo, että en osaa ja joku menee pieleen, tuollaisissa harvemmin tehtävissä asioissa. Joku epämääräinen paha sieltä lapsuudenkodista, jota en oikein saa kiinni. Saatan suuttua itelleni aivan hirvittävästi, koska teen huonosti. Tämä tulee esiin nimenomaan siivotessa ja jopa heti aluksi joskus. Tuon takia sitä varmaan lykkäänkin aina, kun ei siitä kummoista tyydytystä saa, vaikka kuinka teet työtä. Aina on vähän huonosti tehty.  On ollut koko loppupäivän sitten sellainen vähän tympääntynyt ja kyrsiintynyt olo, vaikka olikin mukava saada se tehtyä. Tuntuu, etten tehnyt tarpeeksi huolella sitä loppua, kun aloin väsyä.

Olisi kova hinku päästä lenkkeilemäänkin, ei oo paljoa kiinnostanut moneen viikkoon. Tänään oli taas niin liukkaan näköistä, että jätin pelkäksi haaveeksi. Mun pääni, kroppani ja sieluni kaipaa pitkiä, stressittömiä kävelylenkkejä, vailla päämäärää ja aikatauluja. Vailla liukkautta. Ehkä kohta ostan ne Icebug-kengät niin ei tarvitse harmitella. Jos raaskisin. Sitten kun saan ne, tulee heti tietenkin kunnon talvi...

Oon ajatellut, että ehkä tänä vuonna mulla voisi olla oma joulu, omanlainen, minunnäköinen. On ollut niin monta huonoa, ikävää joulua tässä peräkkäin etten kyllä jaksa enää samanlaista. Laittelisi niitä juttuja, mitkä tuo sitä tunnelmaa ja mitkä ei tunnu pahoilta. Olisi ainakin jotain sinnepäin. Jonkinlainen (pintapuolinen) joulusiivous on minusta aika olennainen. Nyt ne pyhät ei suuremmin jaksa ahdistaa eikä pelottaa, mutta onhan niihin vielä aikaakin. Ainoa mikä mietityttää, on ruoka, kun en tahtoisi syödä oikeastaan mitään enkä varsinkaan tehdä sitä ruokaa. Aikamoista pakkopullaa.

Pettereitä punakuonoja.

Tämmöisiä saatiin aikaan sinne pikkujouluun. :D

Ohje löytyi Maku-lehdestä, numerosta 7/2014. Ei näihin nyt niin ihmeellistä ohjetta tarvitsekaan, mokkapalojen pohja joissa kreemikuorrute eli voita, kahvia, kaakaojauhetta ja tomusokeria. Silmät pyöriteltiin sokerimassasta. Noita tehtiin yhteensä yli 30 eli puolitoista uunipellillistä, luulisi riittävän.

Mietin, että mahtaako ne säilyä hyvänä jääkaapissa, vai alkaako nuo sarvet pehmentyä. Toivottavasti ei. Olis voinu terävämmällä veitsellä koittaa leikellä, aika epäsiistejä reunoja tuli. Mutta mukavaa hommaa oli ja saatiin tehdä ihan itseksemme, saatiin ajatella ihan itse. Monesti on niin valmiiksi pureskeltua ja ajateltua, että huokaus.

Olishan sitä voinu leipoa vaikka vähän enempikin, kun pääsi vauhtiin...Nyt en oikein tiedä, mennäkö sinne juhlaan vaiko ei. Tekisi mieli käydä ihan vain kuulemassa tuoreeltaan muiden mielipiteet, hakemassa röyhkeästi kehut itselleen mutta toisaalta tuntuu jonkinlaiselta kurjuuden maksimoimiselta se jouluhekuma. Tiedän kumminkin, että se nostattaa ikäviä tunteita ja ahdistusta pintaan.

Oon huomannut tulleeni aika kyyniseksi ja katkeraksi, vaikka ajattelin joskus, että voisin estää sen. En tykkää siitä jouluhymistelystä ja väkisin tehdystä jouluyhdessäolemisesta. Ehkä se joillekin on tärkeääkin, niille jotka on käyneet siellä jo vuosia ja ovat ystävystyneet. Minä en vain tunne kuuluvani sillälailla joukkoon. Ne ihmiset on hyvin vieraita.

Keep calm and make a wish.

Onpa vaikeaa keksiä otsikkoa...Oon miettinyt mitä tapahtui, miksi oon näin luovuttanut. Tuntuu sille, että oon menettänyt tai menettämässä kaiken millä on merkitystä enkä löydä tilalle mitään. Silti pitäisi olla pää pystyssä, hymyillä ja jaksaa, vaikka olo on sanalla sanoen murheellinen. Ei voi myöntää, että nyt ei jaksa suunnitella elämää. Kaikille sanoo miettivänsä ja työstävänsä asioita, oikeasti ei tiedä yhtään missä mennään. Tuntee syyllisyyttä, surua ja ikävää. Syyllisyyttä siitä, ettei pysty työstämään noita asioita loppuun yksin, vaikka sitä odotetaan. Mittaan elämääni, ja huomaan, ettei mitkään unelmat oo toteutuneet. No, kai sitä miettii sentään vaan ei paljoa tulosta taida syntyä.

Surettaa sekin, kun jouluista puuttuu se tietty tunnelma, on puuttunut niin monta vuotta. Tuoksut, lahjat, lämpö, jakaminen. Ehkä tänä vuonna voisi järjestää ainakin niitä tuoksuja, mitään leivinuuniahan tms. ei oo lämmittämässä eikä toinen ihminenkään sitä tuo. Ei ota lahjojakaan vastaan.

Ehkä joskus vielä olisi toisin. I wish...

Lupauduin huomiseksi leipomaan E:n kanssa sinne päivätoiminnan pikkujouluun. Saa tehdä jotain järkevää. Kunpa saataisiin tehdä ihan rauhassa jopa, eikä kukaan ohjaaja olisi hosumassa, joulumusiikkeineen vieläpä. Me kyllä osattais ihan itsekin.  

Pakko koittaa vääntää jotaki huumoria tästäki.

Ärsyttää.

Kintaat tipahti eli megapostaus.

Kuuntelin nyt vasta ihan ajatuksella sitä Lohtu-kappaletta. Mietin, millaista se olisi, jos olisi oma lapsi. Jos sitä alkaisikin rakastaa tosissaan, vaikka on ajatellut, ettei pysty. Miten sen tunteen kanssa tulisi toimeen. Miten sitä edes osoittaisi, ei mulle oo kukaan koskaan sitä mitenkään näyttänyt. Ja se vastuu...miten siihen kykenee koskaan. Toisaalta miettii omaa osuuttaan lapsena, "saattajana".

Aika turhaahan tätäkin taitaa olla etukäteen pohtia. Tosin täytän kohta taas vuosia, ja nyt niitä tulee jo niin paljon, että kohta saan kuopata kaikki nuo ajatukset lopullisesti. Kai se on vain hyvä asia, että asiaan tulee päätös eikä tarvitse arpoa. Vuodet vierii ja minä jumin. Epäonnistunut tässä elämässä oon, kun en pysty samaan mihin niin monet muut naiset. En oo edes kokonainen nainen.

En kestäisi olla samanlainen kuin oma äitini, en kestä nytkään. Mulla olisi ollut terapiassa tilaisuus puhua tästä, mutta tuntui liian aikaiselle. Olisi pitänyt vain yrittää, nyt ei enää oo tilaisuutta puhua missään. Mietin, olisko sittenkin parempi katkaista tämä epäterveiden sukupolvien ketju. Ei oo helppo asia tämä.

Annan vanhempieni mielipiteiden ja oppien vaikuttaa vieläkin. Annan niiden määrittää elämääni, mihin pystyn ja mihin en. Nytkin niiden pitäisi sanoa ja hyväksyä, miten elää. Ne tiesi, ettei minuun voi luottaa, etten selviä itsekseni ja mokaan kaiken. Enhän selviäkään, odotan ja pelkään päivää jolloin huomaan pilanneeni ihan kaiken. Perhesuhteeni oon jo pilannut, jokaikinen vihaa mua. Tuntuu voimattomalle. En osaa, en jaksa korjata mitään, koska ei ymmärretä.  On vain riitaa, takanapäin kyräilyä, syytöksiä ja haukkuja ikuisesti, "ei sulla mitään pahaa oloa oo ja mikset hakenut apua aikanaan, pilasit parisuhteesi, ihmissuhteesi ja oma vikasi ihan kaikki". Tai sitten jotain kulissia ja teatteria. Enkä minäkään osaa kuin huutaa, ettei kukaan astuisi mun yli...

Sisko lateli, miksi mun luonani ei voi käydä ja ne syyt oli tietenkin minussa. Ja miten surkealla paikkakunnalla asun ym. mukavaa.  Pelkään luopua noista ihmisistä, mutta ehkä mun on pakko, koska en kykene siihen kulissin ylläpitämiseen. Kuitenkin kaipaisi vähän perhettä. Ajattelin jo korjaavani tämän välirikon, mutta en jaksaisi nyt kuunnella enempää syytöksiä. En osannut odottaa tuolta pikkusiskoltakin tuommoista tekstiä, se tämän veneen varmaan lopullisesti kaatoi. Sain muistutuksen siitäkin, mitä pahaa oon itse tehnyt.

Miksi olisinkaan yhteydessä, jos omat vanhemmatkin antaa mun mennä noin vain. Miksi pitäisi taistella sellaisten ihmisten takia, jotka eivät näe yhtään vaivaa jäädäkseen? Äitikin olettaa, että joku muu hoitaa sen tehtävät. Joku käy sen puolesta mun luonani, soittaa sen puolesta, on äiti sen puolesta ja se on ihan ok. Miten haluaisin päästä purkamaan nämä asiat jossakin, kun en jaksa kohta enää mitään. Ihmiset syytää pahan olonsa minuun, etsivät musta sitä taakankantajaa, joka en halua olla. Kuka ymmärtäisi mua, kuka kantaisi mun taakkojani. Kunpa joku huolehtisi asioista välillä...tiskaisi ja kävisi kaupassa. Kokkaus olisi jo melkoista luksusta. Eipä mulle oo juuri kokkailtu, paitsi silloin ala-asteella joskus, kun oli pakko, kun olin liian pieni. En voinut odottaakaan valmista.

Haluan, että mua aletaan viimeinkin rakastaa, musta välitetään tai annetaan olla rauhassa. Ei oo mun asiani, jos muut eivät halua olla rakastettuja ja arvokkaita. Tuntuu, että kuolema tulee ilman välittämistä ja rakkautta.

Voinkohan saada vielä sekavampia postauksia aikaan, se varmaan nähdään kohta. Toistankin itseäni aikalailla. On muuten jännä, miten pään sisältö ja sielunelämä heijastuu asuntoonkin, täällä on moni asia vähän puolitiessä. Mietin sitäkin, että kuinkahan paljon tuo päivätoiminta oikeasti kuluttaakaan mun voimiani. Kun huomaan odottavani joulutaukoa aika hartaasti...kaksi viikkoa vielä. Vaikka ne pyhät sinänsä ei houkuta kyllä. Jos sen voisi jättää pois, jäisiköhän energiaa oikeasti tärkeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka tuo tyytyväisyyttä, kuten siivoamiseen ja asioiden järjestämiseen yleensäkin, pääkopassa ja ulkopuolella. Ettei asiat roikkuisi näin paljon, tuntuu tosi paskalle. Kyllähän tuo toiminta edelleen usein ottaa enemmän kuin antaa. Sitä tahtoisi elää normaalisti, tehdä normaaleja asioita. Tuntea olevansa ihan tavallinen ihminen eikä kuntoutujan mörköroolissa koko ajan. Aika raskas rooli on se.

 Tiistaina käytiin ulkoilemassa, ja ajattelin siinä, että voi jessus. Mua hävetti. Pelkään jonkinlaista leimaantumista näin pienellä paikkakunnalla, ei kenenkään tarvitsisi tietää mun käyvän tuolla. Ajattelin aamullakin, että kun se työttömien paikka on samassa rakennuksessa, ja siellä kun on aika paljon miehiä, nyt jotain uusiakin, että ei tuo ainakaan yhtään nosta mun "pisteitäni" niillä markkinoilla...En tiedä mikä ahaa-elämys siinä tuli, en oo aikaisemmin noin kovasti tuota ajatellut. Oiskohan tullut siitä, kun se yksi oli aika mukavan näköinen kaveri, mitä ohimennen sitä näin eikä mikään tursake mitä monet. En tiedä tartteisko sitä hävetä mitenkään, onko mulla vain itsetunto näin surkea.

Tähän joku otsikko

Aina käyn kirjoittamassa tekstiä ja pyyhin pois. Asiat tuntuu olevan liian arkoja kerrottavaksi täällä. Oon yrittänyt sivuuttaa joulua, turruttaa tunteitani, yrittänyt siedättää itseäni. Kaupassa soi joku joulurenkutus, ja heti alkoi tehdä mieli syödä herkkuja siihen ahdistukseen. En kuitenkaan ostanut. Nyt tahtoisin vain karkuun tätä kaikkea,  vaikka tiedän etten missään pääse. Kunpa olisi joku paikka, missä voisi unohtaa kaiken tämän. Oon huolissani elämästäni, omasta selviämisestäni. Tuntuu, että mut on jätetty yksin selviämään. Kai tällä joku tarkoitus sitten on. Sydän vain on sulkeutunut pelokkaana melkein umpeen.

Kävin hierojalla+ vyöhyketerapiassa tänään, puolitoista tuntia yhteensä käsitteli. Hierojani lopetti tämän päivän jälkeen. Lähtiessä se antoi jonkinlaiseksi kiitokseksi asiakkuudesta piikkimaton, se oli mukava yllätys. Varmaan se varastoaan tyhjensi samalla.  Tai eihän se kokonaan lopeta, mutta lopetti tällä paikkakunnalla. On värvännyt toisen naisen tilalleen ja sain sille jo ajan heti kolmen viikon päähän. Se uusi ihminen ottaa kotonaan vastaan vuoden alusta, se on vähän lähempänäkin, tuossa alle kilometrin päässä.

Viime yönä heräsin ennen neljää ihan syyttä ja kohta alkoikin pukata tekstiviestiä kaksin kappalein. Hätäännyin ja panikoin tietenkin, että mitä on sattunut. Se olikin STML joka ilmoitti suoramarkkinoinnin kiellon jatkuvan ensi vuodellekin. Huokaus. En tiedä toimiiko tuo ollenkaan, aika paljon noita markkinointipuheluja soitetaan silti. En vain vastaa. Miksi pitää olla näin hermoheikko, ajattelee kaikkea pahinta joka puhelinsoitosta tai viestistä. Toinen huokaus.

Jos menis nukkumaan, vaikka siitä on kyllä tullut melkoista väkisinmakaamista. Jos alkais maata vaikka sillä fakiirimatolla. Lentäis unissaan sitten vaikka lentävällä matolla jonnekin kauas.