Yöpostaus

Eilinen oli niin monivivahteinen päivä, että uni ei taas tule, tuntuu että tukehdun. Ulkona sataa vettä ihan reippaasti ja sekin tuntuu häiritsevän.   Piti aamupäivällä tehdä se avotyösopimus, vaan kunnassa, ja ilmeisesti koko kuntayhtymässä on tehty joku päivitys tietokoneverkkoon viikonvaihteessa eikä kyseisen paikan tietokone sitten vieläkään toiminut.  Tuo homma tökkii nyt koko ajan.

Päivätoiminnassa jatkettiin aamulla niitä kirjakuusia, osa teki paperimassa-astioita vielä ja oli hyvin touhukas aamupäivä  (minusta voisi kuulemma tulla hyvä askartelunohjaaja). Kaikki oli kovasti touhussaan. Yksi nainen hoksasi satukirjasta irronneita kuvallisia sivuja ja innostui tekemään yhtäkkiä syntymäpäiväkorttia sisarelleen.  Puhuttiin ohjaajien kanssa tästä, kun muut asiakkaat oli lähteneet. Jäi jotenkin mielen päälle yksi mies sieltä, kun se on kovin haluton alkamaan mihinkään tai lähtemään  kotoa. Se miten se teki sitä kirjakuustaan niin huolella, vaikka tiistaina mietin, että jääköhän tuo kesken. Itse en huomannut vaan kuulemma oli niin tyytyväisen näköinen, kun se kuusi tuli melkein valmiiksi. Ehkä vähän yllättynytkin.  Mutta minusta tuntuu jotenkin kurjalle sen puolesta.

Miehet saa mut aika kiusaantuneeksi enkä osaa suhtautua noihin oikein. En ymmärrä noita. Varsinkin se päivätoiminnan yksi tyyppi. Pelkään, että se kiinnostuu minusta enkä haluaisi loukata ketään. En pysty pitämään sitä niin etäällä kuin haluaisin enkä muutenkaan osaa olla noiden kanssa oikein mitenkään luontevasti. Kun ei mulla ole ollut miespuolisia kavereita nuorena/lapsena, ne vaan syrji ja  kiusasi. Ihmettelen, että oon pystynyt V:n kanssa noinkin paljoon, ja että ylipäätään olen parisuhteessa ollut. Oikeastaan hävettää kaikki mitä oon V:lle sanonut. Silti on niin paljon mitä tahtoisin kysyä ja sanoa, mutta en tiedä miten toimia. Päällimmäisenä varmaankin on huoli toisesta, ja pelko menettämisestä. En tiedä yhtään missä se viilettää ja mitä kuuluu. Muutenkin huolia on ihan riittävästi ollut viime kuukaudet. Silloin muutama kk sitten, fb-avautumisesta teki mieli kysyä että mikä on hätänä vaan jotenkin jumiuduin, kai väsymyksestä johtuen ja siksi koska ajattelin automaattisesti sen olevan kiukuissaan mulle. :(  Sisimmässäni osaan sitä aina odottaa. Varsinkin kun on niin syyllinen olo siitä lähestymisestä. Tuntuu edelleen, ettei mulla siihen olisi oikeutta ollut. Miksi mulla nyt olisi.