Mikä on totta

Tämän uuden miehen kanssa oltiin yhdessä kahvittelutapaamisessa yhtäaikaa viime viikolla. Ei oltu nähtykään sen episodin jälkeen, missä erottiin vähän epäselvissä merkeissä. Olin jo ajatellut että olkoon koko mies ja ei se varmasti minua halua nähdä enää eikä tuonnekaan kahvitteluun tule. Tuli kuitenkin, ja olin aika sekavissa fiiliksissä muutenkin. Toisaalta oli tosi kiva ja ihanaa, mutta oma mieli temppuili vastaan. Se olis vielä jopa jäänyt mun kanssani pelailemaan pihapelejä  kahvittelun jälkeen, vaikka ensin meinasi, että lähtee pois. Minä peräännyin vähän tökerösti enkä kunnolla oikein tiennyt, miksi. Se vain tuntu järkevältä, koska sade uhkasi ja molemmilla oli matkaa kotiin, itteä väsytti yms. Nyt harmittaa tosi paljon, ei se oo noin innokas ollut aiemmin. Olin törppö ja ajattelematon. Toisaalta tuntuis, että se jo mua vähän tuntis eikä ottais sitä kovasti itteensä...oma pää syöttää kaikkea poislähtemis/hylkäämisteoriaa aina vaan.  Luulen kyllä, että se ei osaa mua tulkita oikein mitenkään.Yritän ymmärtää, mikä johtuu tunnelukoista ja mikä on oikeasti totta.

Nyt kun ajattelen, niin mua taisi pelottaa. Jännitän olla sen kanssa noin kaksin, enkä keksi sanottavaa. En oo valmis päästämään sitä lähelle, vaikka sitä hinguin niin kovasti. Pelkään kosketusta johon en oo varautunut. Pelkään, että painostetaan johonkin johon en oo valmis. Toisaalta en osaa heittäytyä roolista toiseen noin hetkessä, en oikein aina tiedä miten mun siinä tilanteessa pitäis olla. Ja oonhan minä surullinen Tummasilmän takia vielä, siksikin taidan jarrutella. Ja on niin vaikea uskoa ja tajuta, että tämä mies pitää musta noin paljon. Miksi ihmeessä?

Tuntuu roolit muutenki vaihtuneen tässä. Ite olin puheliaampi aluksi, nyt tämä mies on alkanut höpöttää ja puhella ja rohkaistua, minä vaikenen. Miten oisin siellä jossaki pelaamassa selvinny, kun en sanaa saa suustani. Koko ajan tiiän, että pitäisi saada eikä ole ketään muuta kuka puhuisi ja pitäisi juttua yllä. Ahdistus. Selviän tosi huonosti kaikesta nykyään. Yritin laittaa sille viestiä, että tavattaisko nyt pian uudestaan, kun tuo tapaaminen meni miten meni, mutta en uskaltanut sitäkään lähettää. Tupla-ahdistus. Pidän kyllä siitä höpötyksestä. Tavasta millä se kattelee ympärille kulkiessa, ihmettelee ja selostaa. On utelias ja sutkauttaa hauskasti ja nokkelasti asioita väliin. Sen ääni on yhtäaikaa herkkä ja voimakas, vahva, niinkuin koko mieskin vaikuttaa olevan. Miehekäs ja silti niin jotenkin söötti. Puuhakas. Saattaa kyllä sanoa aika suoraan asioita ärsyyntyessään, melkein kelle tahansa. Ei kauhean kiva, itse sanon takaisin kyllä samalla mitalla, koska mua taas ärsyttää se mussutus.

Siinä kahvittelun loppupuolella tapahtui jotakin erikoista. Pöydässä oli enää kaksi muuta ihmistä meidän lisäksi, ja huomasin olevani kuin jossakin kuplassa. Että ne kaksi muuta ihmistä jää ulkopuolelle enkä kunnolla näe niitä. On vain me kaksi vähän aikaa. Tämmönen tapahtu kerran aikasemminkin, lievempänä versiona. Silloin en kunnolla edes rekisteröiny että ympäriltä lähdettiin enkä todellakaan kuullu jos jotaki sanottiin. Nyt viimeksi oli ihan tajuttoman hyvä olla siinä. Niin hyvä että on ollut suorastaan ikävä. Yksi  naisihminen kertoi tässä että hän on kokenut samaa. Sanoi, että jaamme samanlaista energiaa tämän miehen kanssa ja siitä johtuisi tämä kupla-ilmiö ja kevyt olo. Alussa tunsin sellaista jännää leijuntaa. Tuntu että energisoiduin ja latauduin viimeksi ehkä enemmän kuin aiemmin. Ja nukun tosi hyvin seuraavana yönä, ei huolia, ei ahdistuksia, kun oon viettänyt aikaa tuon miehen kanssa.

Tapahtuu nykyään niin outoja asioita, tuollaisia, kai voisi sanoa että intuitiivisia. En olisi osannut kuvitellakaan, että mun elämäni olis joskus tämmöistä hömppäromaania. Tämä mies on jotakin liian hyvää menetettäväksi. Haluaisin uskaltaa olla sen kanssa, haluaisin yrittää. Jos ei olisi näitä raastavia pelkoja ja epävarmuuksia ihan kaiken suhteen. Kunpa en nyt jo olisi pilannut kaikkea, kun en vaan uskalla oikein mitään enää. Olisi monta ideaa, mitä voitais yhessä tehä mutta en uskalla kertoa niistä sille. Pitäisi sitten myös tietää, miten niissä tilanteissa olla, jos toisen jonnekin pyytää.  Ja enhän minä itelleni voi sellaista odottaa ja pyytää, vaikka haluaisin kovasti sen kanssa viettää aikaa... Pitäisi tässä olla aktiivisempi ja aloitteellisempi, oikeasti. Joskus mietin, että pyöritteleeköhän tämä mies kenties samanlaisia ajatuksia. Sille on tuntunu olevan merkityksellistä mun vähäkin aloitteellisuuteni, oon huomannut sen olevan rennompi niissä ja jotenkin rohkeampi. Tällä hetkellä tosin lähinnä tuntuu, että säälittävää ja noloa kinuta toiselta jotain enkä tunne olevani tarpeeksi hyväkään siihen.

Helvetin hämmentävää. Koko blogi on nykyään yhtä kummastelua. Tai ahdistusta.  Yleensä molempia. Ehkä joskus tässä elämässä on vielä rauha.

Hylkäämisen pelosta taas

Sattui tämän uuden tuttavuuten kanssa yhtenä iltana pieni episodi erotilanteessa, ehkä väärinkäsitysten summana. Ts. hukkasin koko miehen enkä ehtinyt/saanut tilaisuutta hyvästellä. Toki mun mieleni on tulkinnut tämän omallalaillaan, on tulkinnut yhtä sun toista jo jonkun aikaa. Minusta näytti, että kaikki on hyvin, siihen asti, mutta ehkä minussa oli sittenkin jotakin vikaa. Ehkä en vain huomannut, että hän halusi minusta koko ajan eroon, että halusikin lähteä noin, salaa. Vaikka oikeasti minusta näytti ja kuulosti, että se oli mielissään, kun tarjosin omaa seuraani. Mitä tässä uskoo? Tilanne vaan pahenee, jos alan siltä nyt tivaamaan asioita ja selityksiä. Mutta toisaalta kaipaisin selitystä, vaikka sillä ei sitä välttämättä edes oo eikä muista koko asiaa enää. Itse koin jonkinlaista kauheaa hätää. Mitä vikaa mussa on, miksi mut jätettiin tänne? Miksi en kelpaa.

Nyt pitäisi koota voimansa ja uskaltaa luottaa. Olla se aikuinen eikä avuton lapsi.

Tärskähdys

Pyysin tätä uutta tuttavamiestä vertaispaikan piknikille, tai oikeammin muistutin muina miehinä ja kysäisin että onko kenties tulossa. Siellä perillä se tälläsi itsensä mun seuraani aika päättäväisesti ja alkoi höpötellä niitä näitä.

Osa porukasta jäi vielä jälkeenpäin syömään jäätelöä ja kahvittelemaan. Minä, tämä herra ja pari muuta. Kun seurassa on muita, niin puhetta piisaa vaikka kuinka. Vaan kun jäädään kaksin, niin saattaa loppua sanat hyvinkin lyhyeen molemmilla. En oo ollut aina ihan varma, eikö sitä kiinnosta puhua vai eikö se vaan keksi sanottavaa. Siellä piknikillä lopuksi kuitenkin, kun kaikki muut oli lähteneet, niin tämä ei taaskaan kiirehtinyt heti pois. Yllättäen sitä jutunjuurta  sitten löytykin, hetkeksi. Tarjosin sille jäätelön ja se tuntui olevan jotenkin jäätämurtavaa. Tai ehkä se oli se koko retki, kun pyysin sitä sinne epäsuorasti. Tai ihan vaan aika. Se alkoi jopa höpöttää yhestä huvipuistohärvelistä, että voitais mennä sinne yhessä...se oli aika paljon sanottu minusta.  Muuten meillä on tosi mukavaa ja hauskaakin usein, kun ei oo liian intiimejä tilanteita. Enää en tiiä, onko tämä enemmän sööttiä vai ahdistavaa, kun tahtoisin asioiden tapahtuvan niin paljon nopeammin. Toisaalta ymmärrän, miten vaikeaa se lähestyminen ja tutustuminen voi olla.  Ehkä sitä vaan jännittää tai ujostuttaa, tarvitsee aikaa rohkaistuakseen. Mutta silti vähän huolettaa, että saanko tämän enempää vai tuhlaanko aikaani. Suostuuko se jäämään mun kans kaksin minnekään ihan kunnolla koskaan. Enkä itekään osaa oikein näitä juttuja, miten sitä rohkaisisi toista ettei säikäytä pois.

Onnistuin kääntämään tuon piknikin jonkinnäkösiksi treffeiksi, vaikka en sitä alunperin ollut suunnitellut sen kummemmin...en minä uskalla sitä kysyä varsinaisesti minnekään kahviloihin tms, kun se puhuminen on niin hankalaa molemmille välillä. Kiusallista se olisi.

On niin vaikea uskoa, että musta oltais kiinnostuneita. Mieli epäilee koko ajan. Eilen ahdistikin tosi paljon, pelkäsin menettämistä niin. että olin valmis luovuttamaan koko asian suhteen. Pelon takia olisin luopunut leikistä. Tuo vaikuttaa kuitenkin ihan kunnolliselta, järkevältä mieheltä ja tultuani järkiini ajattelin, etten voi noin vain luovuttaa. Pelkkä oleminenkin tuntuu hyvältä sen kanssa, vaikkei puhuttaisi mitään.