Myllerrystä

Kävin sillä psykiatrilla perjantaina. Siellä oli vastassa jotain ylimielistä paskaa. Ainoa anti mikä sieltä jäi, oli lisääntynyt ahdistus, huoli ja epäluottamus tulevaan.  En käsitä tuollaista "hoitamista", mikä perustuu ei mihinkään tai lähinnä siihen, ettei asiakasta kuunnella kuin korkeintaan puolella sanalla.

Alkoi kysellä, mitä mieltä olisin uudesta psykoterapiajaksosta...että hakisin Kelalta sitä. En todellakaan hae. Kiukustuin ja sanoin, että minä oon kohta jo 40, en halua käyttää koko ikääni terapioihin. Ja että en tykkää tuosta, että mua aletaan heitellä edestakaisin. En todellakaan ala ainakaan nyt sitoutumaan tuollaiseen.

 Nämä mun asiat käsitellään nyt eikä puolen vuoden päästä.

Turhautumus ja kiukku kasvoi niin suureksi siellä, että lopuksi lähin pois sanaakaan sanomatta, totesin mielessäni, että aika turhaa sanoa mitään mihinkään. Kasasin itseäni varmasti tunnin siellä pihalla, vihasin tätä paskaa yhteiskuntaa. Teki mieli rikkoa joku ikkuna tai repiä joltain naama irti. Se kuohu ei kokonaan laantunut koko viikonloppuna. Eilen sitten menin päivätoimintaan niinkuin aina, sanoin etten osallistu ryhmään, vaan taideterapioin itseäni. Sotkin paperia mahollisimman rumilla väreillä kiukkusesti ja välillä kirjoitin ylös kaikkea mitä mieleen nousi. Se teksti ei ollut kyllä yhtään kaunista eikä julkaisukelpoista.... Lopuksi piirsin vielä kuvan itestäni lapsena, siellä koulun pihalla. Totesin, että kyllä kenenkään ei tartte seistä yksin sillälailla. Tänään on sitten ollut paljon vapautuneempi olo. Mun pääni yrittää kuitenkin keksiä koko ajan asiaa, josta syyttää tai arvostella itseään, mutta ei löydy. Se yrittää vakuutella, että varmasti oon jotakin unohtanu tai töpeksiny, enhän minä nyt voi onnistua. Se olis niin tuttua ja turvallista.

Kasailua.

Viime viikot on olleet täynnä huolta, pelkoa ja ahdistusta. Ei uskaltanut mennä nukkumaan, nukahtaa niiden huoliensa kanssa. On pelännyt kuolevansa yksin lopulta.... Huomenna pitäisi mennä taas psykiatrille konsultoitavaksi. Nyt on uusi psykiatrikin saatu, nuorehko mies. Kuulemma "oikea ihminen". En oikein tiedä mitä sille sanoisin, koko pakka on jotenkin sekaisin ja hajallaan, elämä jäsentymätön. Kuitenkin nyt tällä viikolla on tuntunut pitkästä aikaa, että elämässä on edes joku järki ja tästä voi selvitä. Oon vain puolillani itkemättömiä itkuja ja tahtoisin jo elämäni takaisin. Kesäkin tulossa... Tuntuu, että oon vaan läähättänyt viimeiset 10 vuotta enkä hengittänyt ollenkaan. Ehkä paennut tiettyjä asioita ja siksi hengästynyt. Jos alkaisi hengittää kunnolla, piilotettu paha mieli pääsisi esiin. Ehkä nyt viimeinkin oon saanut luvan olla surullinen, kukaan ei voi vaatia mua olemaan iloinen. Ei sano, että "mitä itkuja ja suruja sulla muka on".

Uusi hoitaja ainakin vaikuttaisi olevan ihan jees ja motivoitunut, nuori nainen. Pelkään vaan, ettei sen osaaminen riitä, tai multa otetaan tuokin pois. Sanotaan, etten tarvitse.

Pelkään hirveästi eläkkeelle joutumista. Silloin ne ihmiset jotka mua on väärin kohdelleet, pääsisivät nujertamaan mut ja pilaamaan elämäni. Ne kiusaajat liki 30 vuotta sitten.

Tänään iltapäivällä ihastelin noita hävittäjiä, kun ovat lennelleet tässä päällä pari päivää. Seisoin pihalla hoomoilasena kädet taskuissa ja pää kenossa. Tästä huomaa, miten syvällä sitä on käynyt, kun tuollaisia asioita ei muut juuri edes tunnu huomaavan. Aika upeita koneita ja miten rohkeita ovat ne, jotka noita lentää....ihailen.

Ei tullu kaksisia kuvia, mutta joku siellä lentää. Alkuviikon revontulet missasin, joudun tyytyä muiden ottamiin kuviin. Toistaiseksi. Mutta joku päivä vielä matkaan revontulimatkalle pohjoisemmaksi.

Toissa iltana alkoi pukata flunssaa, nenä tukkoon ja aivastutti. Laitoin heti yöksi ruokasipulin pilkottuna yöpöydälle, ja aamulla oli tukkoisuus lähes poissa! Kurkku äityi kyllä hiukan kipeäksi ja laitoin vielä toiseksikin yöksi ja nyt tuntuu että flunssa meni ohi. Ihmeellinen tuo sipulin voima. Tosin koputellaan nyt vielä puuta kuitenkin varmuuden vuoksi...

Tämmöistä tällä kertaa.

Vihainen ihminen

Toissa viikonloppuna mitta tuli taas kerran täyteen. Olin koko viikon, edellisenkin rämpinyt pohjamudissa ja sunnuntai-iltana päätin, että nyt loppuu tämä leikki. Ajattelin, että meen päivätoimintaan maanantaina ihan normaalisti ja sanon, että nyt on saatava joku kunnollinen hoitosuhde ja asiat kuntoon. Jos ei sieltä kautta asia etenisi, menisin tk:seen sanomaan saman asian, enkä kummastakaan lähtisi ennenkuin asia on selvä. Tämä ohjaaja P soitti mulle ajan tälle kolmannelle hoitajalle, sille nuorimmalle naiselle jonka virka on nyt kuulemma vakinaistettu. Tälle pitäisi nyt sitten huomenaamulla mennä. Olin varautunu vaikka mihin tappeluun asian puolesta, se kävikin sitten noin helposti. En hirveästi mitään osaa odottaa, voihan olla, että sekin on mua passittamassa pois liian hyväkuntoisena tai jotain...siitä puhelusta sille saattoi jäädä vähän vääränlainen kuva mun asiastani. Mutta tällä kertaa en suostu siihen, että mua nakellaan miten sattuu. Miten voi tehdä mitään b-lausuntojakaan yms. jos ei mitään tietoja, seurantaa oo eikä hoitosuhdetta ylipäätään. Ei mua jätetä noin heitteille, tässä on kyse mun elämästäni enkä minä tässä yksin selviä.

 En tiedä mitä muuta siellä sanoisin, paitsi että oon saanut tarpeekseni turhautumisesta, vääryydestä, piittaamattomuudesta, sivuuttamisesta ja epäreiluudesta. Ahdistuksesta. Joka paikassa selitellään tekoja ja ollaan hys hys ja minä uskon, hymyilen ja ymmärrän vaikka tuntuisi kuinka paskalle. Kielletään suuttumasta, ettei toisille tule minkäänsortin paha mieli, tarjotaan lääkkeitä. En enää ymmärrä, 30 vuotta oon kantanut pahaa mieltä sisälläni. Ei enää puhumista lääkkeistä, masennuksesta, unirytmistä, ulkoilusta, olemattomista ystävistä. Ei turhaa puhetta vaan oikeita sanoja, tekoja. Ei oo masennusta, on vain vihainen, surullinen ja pelokas ihminen, jota kukaan ei näe eikä se voi surujaan ja muita patoutuneita tuntojaan purkaa missään järkevästi. Ihmiset näkevät vaan naamion ja hymyilevät sille ja se hymyilee aina takaisin, vaikka se tahtois sanoa että perkele ja lyödä turpaan. Ei tämmöistä jaksa enempää.

Huomennakin on varmaan hys hys, älä ole vihainen. Hymyile. Ota ssri.