Perjantaina kävin kävelyllä taas tuolla metsässä, vähän eri suunnassa vain. Siinä paluumatkan varrella on tienpätkä jossa taloja. Siinä ensimmäisen talon pihassa on ollut koira, joka makoilee pensaan takana ja hyökkää sieltä pensaan takaa piilosta haukkumaan vimmatusti ja säikyttelemään tiellä kulkijoita, on sentään kiinni kytketty. Oon vältellyt sitä reittiä tuon takia ja kiltisti ollut hiljaa, antanut asian olla. Menin nytkin siinä toivossa että se koira ei olisi ulkona. Nyt kumminkin säikähdin sitä niin helvetisti, alkoi vihloa päätä ja puolta kroppaa ja hermostuin. Koitin katella postilaatikoita että mikähän noista on noiden, jos olisi jonkun lapun vaikka laittanut. No eihän niistä tolkkua saanut, en tiennyt ketä siinä asuukaan. Menin sitten fiksusti avautumaan kunnan keskustelusivulla nimettömänä tästä, kerroin että sillä tiellä on jollakin koira joka häiritsee ja ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus kulkea vapaasti ilman säikyttelyä ja tarpeetonta haukkumista. Taisin pohtia sitäkin, että entä jos se koira pääsee irti, mitä vahinkoa tekee. Sanavalintani oli ilmeisesti taas aika kärkevä, koska sen koiran oletettu omistaja oli kopioinut sen tekstin paikkakunnan ryhmään fb:ssäkin vihaisena ja loukkaantuneena siitä, etten ollut tullut sanomaan henk.koht. "Vois tulla sanomaan ihan naamatusten jos noin ärsyttää", oli saatteena. On ollut ihan läpimätä paska olo koko päivän ja oksettaa suorastaan. En lukenut mitä siihen asiaan oli kommentoitu, liekö mitään kovin hyvää. Turhaa napisen varmaan niiden mielestä. Mikähän siinäkin oli, että sinne fb-sivulle piti justiinsa nyt mennä. En käy siellä kuin aniharvoin, kun ei siellä oo ollut oikein mitään elämää. Pelkkiä firmojen tai tapahtumien mainoksia muutama, ei mitään ajatustenvaihtsa oo juuri näkynyt.
Enpä taas jaksa itseäni ollenkaan. Olisi aivan eri asia, jos koira haukkuu hetken pihassa kauempana, ilmoittaa kulkijoista eikä väijy jossain puskassa yleisen tien vieressä ja hyökkää sieltä työkseen räksyttämään. Nyt en oikein tiedä mitä tekisin, annanko asian vaan olla ja hiipua. Niin monesti tuntuu, etten menetä mitään vaikka sanonkin asioista. Nyt tuntuu vain lähinnä kuolemalle, tiedän tehneeni väärin. Toisaalta vaikeneminen olisi sekin ollut väärin, mulle itelleni. Päässä hokee kotoa saatu oppi: ihmiset ei hyväksy sua, koska käyttäydyt noin. Pelottaa niin, että tekisi mieli itkeä, romahtaa ja käpertyä kasaan. Onneksi ei ole elämässä ketään joka näkisi sen, että minäkin pelkään, eihän kukaan sellaista ymmärtäisi. Oon aina pelännyt mutta en näytä sitä, pusken vain eteenpäin välittämättä siitä. Pelkään sosiaalisia tilanteita, huomion kohteena olemista, riitoja, sitä, että ihmiset suuttuu. Pelkään tunteita, vanhenemista, kuolemaa. Läheisyyttä, arvostelua, hylkäämistä, epäonnistumistakin. Niin helvetin vajavainen ihminen, ei koskaan riittävän hyvä heikkouksineen.
Huomenna pitäisi mennä sille mt-hoitsulle. Sekin vetää taas jonnekin
pohjamutiin, en jaksaisi sitäkään. Olispa jo viimeinen kerta.
En jaksa aina olla vahva, kiltti ja hyvä. Haluaisin olla voimaton, paskamainen ja tarvitseva. Semmoinen josta pidetään huolta. Vaikka se mussuttaisi jonkun koirasta, jättäisi astiat tiskaamatta ja lattiat imuroimatta ja muutenkin elää kaaoksessa ja epäjärjestyksessä. Vaikka se sanoisi mielipiteensä asioihin ja elää omaa elämäänsä, niin silti joku tahtoisi koskettaa ja pitää kiinni. Sanoisi ettei se niin haittaa. Tuntuu, etten oo koskaan kelvannut kenellekään täysin ja ollut täysin hyväksytty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti