Keskiviikkojorinoita.

Kävinpä sitten  päivätoiminnassa. Illalla en yhtään muistanut, mitä ohjelmaa siellä oli enkä tietenkään sitten osannut varautua mihinkään erikoiseen. Ei tullut mieleen edes soittaa ja kysyä päivällä, kun mielessä on niin paljon muuta.No sielläpä oli sitten grillausta seurakunnan kodalla, eihän mulla sellaisia eväitä ollut mukana. Söin sitten eväistä ne, mitkä lämmittämättä voi syödä eli käytännössä yksi kasvispäällysteinen leipä ja päärynä. Toiset veteli kinkkumakaronisalaattia ja hetken päästä makkaroita. "Onhan tästä ollut puhetta". Joo, on voinut olla, mutta ei mun kuulteni. En lukenut tarpeeksi ajatuksella ilmoitustaulua viime viikolla. Olisi voinut lähteä takaisin samantien, mutta mulla on tarve saada jutella ihmisten kanssa, ja minähän otan sen mitä tarvitsen vaikka kyynärpäätaktiikalla. Juttukaverit on aika vähissä eikä niitä tuollakaan monta ole, mutta joitakin.

Osa porukasta sitten tunkeutui sinne kotaan sisälle eikä kaikille ollut siellä istuinpaikkaa. Me muutamat sitten istuttiin ulkona, ne toiset kävi siellä viikkokuulumisiaan läpi. Se ei kyllä ole minkäänlainen "ohjelmanumero", mutta kai se on joillekin tärkeää. Ohjaaja puhui kuntoutussuunnitelmista, niiden päivityksistä eikä sekään kosketa mua, mun suunnitelma on tehty psykiatrian polilla. Sitä muuta ohjelmaa en viitsi edes mainita.
Tuli vähän sellainen olo, että "kuka ei kuulu joukkoon" ja tuli ajatus että halutaankohan mua koko paikkaan. Aika ulkopuolinen olo. Joskus sentään on otettu minutkin lihaa syömättömänä huomioon ihan tilaamatta. Vaikka oma mokahan tuo oikeastaan oli. Lähti ihan väärällä jalalla koko homma käyntiin ja kiukutti sitten vähän kaikki, tuli ehkä sanottua vähän turhankin ikävästi jotain. Olin silti loppuun asti ettei ihan paskalla mielellä tarvitsisi ehkä kotiin lähteä, eikä tarvinnutkaan. Aamulla jo tuntui siellä, että liikaa hälyä ja äänet on liian kovia, piti jo peittää toinen korva välillä. Teki mieli mennä käytävään istumaan.

Tiistaille suunniteltiin puolukkaretkeä, osaisikohan sinne varautua nyt sitten oikein. Oisinpa tuonkin tämänpäiväisen muistanut, jos siitä olisi ääneen puhuttu. Vaikea vaan keksiä sellaista evästä, mitä ei tarvitse lämmittää, kun mitään leipää en ala pupeltamaan lounaaksi. No jotain salaattia tietenkin voisi ajatella...Helpompaa nykyään olisi jäädä kotiin, kun aina saa syömisten kanssa värkätä.

Aamulla kävin siellä diabeteshoitajallakin. Katsoi niitä sokerin kotimittauksiani, ja sanoi: "vautsi".  Mitatut arvot on tavoitteissa, mulla kuulemma tuo sairaus on sellainen "napakka" johon lääkitys+ ruokavalio hyvin puree. Sepä ei vain tiedäkään sitä, että se ruokavalio on aika kaukana niistä yleisistä ohjeista, mitä sain. Paastoarvot on olleet 5,9 ja 5,8 viime mittauksissa. Minusta saisi olla matalampikin vielä. Pelottaa kyllä miten ja missä tahdissa tämä sairaus etenee, mutta eipä sitä osaa kukaan sanoa. Jossain vaiheessa oma insuliinintuotanto kuulemma lakkaa kokonaan, mutta järkevillä elintavoilla sitä voi "siirtää". En millään pysty näkemään tulevaisuutta tämän kanssa mitenkään hyvänä, näen vain sairautta ja vanhuuden.

Pitää sellaista jollakin lailla epätodellista oloa, pää on täynnä omaa selviämistään ja huolta siitä.  Ei jaksa kommunikoida tyhjänpäiväsyyksiä ja haluaa pitää tietyt ihmiset mahdollisimman etäällä, sellaiset jotka saattaa loukata tai vähänkin järkyttää tahtomattaankin. Jonkinlaista henkistä itsepuolustusta, suojautumista. On jähmettynyt. Aivan kuin ei pystyisi edes kunnolla näkemään, mitä ympärillä tapahtuu. Silloin tällöin mieleen nousee muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta, asioita joita ei ole halunnut/kyennyt ajatella.