Vähän valoa ja vaikeita kysymyksiä.

Eilen sain päivätoiminnassa vähän tarkempaa tietoa siitä hoitajahässäkästä. 4 hakijaa on hakenut paikkaa, eli kai sieltä joku on tulossa. Sillä on ollut sijainen, jo eläkkeellä oleva nainen, sillä on työsopimus syyskuun loppuun ja muutama päivä lokakuulta uuden työntekijän perehdyttämiseen, eli ehkä tämä minunkin tilanne selviää pian. Vaikka ei kai pitäisi enää toivoa eikä ajatella mitään, ei jaksaisi pettyä.

Vietin tänään taas jonkinlaista hiljaisuuden, tai ainakin pysähtyneisyyden retriittiä itsekseni. On kova tarve siihen vieläkin, tarve purkaa kaikkea sisälle kasaantunutta pois, itkeä pillittää ja kasata itseään. Mikään ei saa nyt estää sitä. Eheytymistä se taitaa olla, vaikka joku varmasti tulkitsee sen masennukseksi. Ehkä se sitä onkin vielä jossain määrin, ehkä se on sitä aina. Mieleen pyrkii kaikenlaista mille ei tainnut olla tilaa sen tiiviin terapiatyöskentelyn aikana ja ehkä on paennutkin niitä. Tajusin, miten paljon oonkaan niellyt asioita ja tunteita koko ajan liittyen tuohon päivätoimintaan. Miten vähättelevälle ja jotenkin mitätöivälle koko touhu oikeasti tuntuukaan, välillä aika loukkaavalle, epätasa-arvoiselle. Ja olisihan mulla potentiaalia johonkin enempäänkin, mutta en pääse irti. Pitäisi vain päättää, ettei mene ja jotain muuta on keksittävä. Jos menee puhumaan siitä jollekin, se käännetään heti siihen, että olisi hyvä käydä. Mistä hitosta kukaan muu sitä tietää, mikä hyvä olisi. Se on vain automaattisesti hyvä aina, kuulematta mua. Ei tätä tämmöistä elämää oikein kestäisi enempää, tämä on niin kaukana siitä mitä sen toivoisin olevan. Hävettääkin olla nolo, saamaton ja tyhmä mielenterveyskuntoutuja.

Seurasin taas vähän aikaa sitä Astral-tv:tä. On helpottavaa kuulla muiden tarinoita, että muillakin on samanlaisia ongelmia. Puhuivat taas äitiydestä siellä ja mut valtasi suru ja tuska siitä, etten voi olla äiti. Toiset ovat äitejä ja isiä, mulla ei ole sitä kaikkea. Voiko olla elämää ilman lapsia, tuleeko se aina olemaan sitä, että jotain olennaista puuttuu? Onhan mulla toki joku vuosi vielä aikaa, ei kovin monta kyllä eikä ole sitä kumppaniakaan lähimaillakaan. En haluaisi, että se joutuu sitten hävetä, kun äiti on kelvoton ja saamaton ja lopulta alkaisi vihata. Tai että itse vihaisin sitä lasta. Kaikki on niin ristiriitaista, olisipa edes joku asia selkeä. Loppuisipa tämä myllerrys joskus. Olisipa tänä vuonna taas Joulu, mistähän se semmoinenkin löytyisi. Sellainen, joka tuntuisi joululle, jota ei tarvitsisi yrittää karkuun. Kunpa ei ahdistaisi. Kunpa voisi olla sosiaalisesti vähemmän pelokas eikä elellä "putkessa".

                                                       Yiruma: River flows in you