Vaikea tappaus.

Näin pari yötä sitten ihmeellisiä, kamalia unia. Oli vaaleatukkainen lapsi, joka veti hiekkatiellä perässään leikkimökkiä ! ja se leikkimökki vietiin siltä, se hävisi jonnekin. Se lapsi oli sitten kiukkuinen tai jotenkin muuten kuohuksissaan, ehkä hädissään?  Toisessa unessa näin yhden koiranulkoiluttajamiehen koirineen tuosta lähistöltä, ja joku siinä tiesi sen miehen kuolleen. "Kiva" yö oli se, jotenkin spooky tunnelma. Ei pitäisi liikuskella millään paranormaalisivustoilla. Mutta nyt kun mietin, niin se lapsi taisin olla minä itse.

Olin eilen aika tyly yhdelle vanhalle höyrypäälle nahkasaapasukolle, joka kerran yritti lähestyä mua, lyöttäytyi seuraan vähän liian hanakasti. Suutahdin siihen sitten. Se ei tajua ettei mua kiinnosta edes jutella sen kanssa enää, kun sen aikeet paljastu. Miksi jotkut on noin tyhmiä? Mitä niiden päässä liikkuu, kun kuvittelevat, että jotkut kolmekymppiset olis niistä kiinnostunu, kuuskymppisistä junteista ukkeleista. On vähän huono omatunto, mutta kun en halua eikä mun tarvitse. Teki mieli sanoa, että jos ei jätä mua rauhaan niin poliisit soitan. Eihän ne kyllä tulis eikä välittäis mitään, ettei sen puoleen. Tympäisee nuo vanhat ukot, eikä tuo oo edes ainoa joka tunkee seuraan. Eikö ne nyt omanikäsiään löydä edes paikkakunnalta missä 60 % on eläkeläisiä. Tai naapurikunnista. Jos ne oikeasti pitää mua vanhana ja siksi sopivana? En minä kyllä niin vanhan näköinen ole.

Mietityttää tämä oma muutosprosessi. Tapahtuu niin isoja ja mietin onko ne kaikki muutokset sittenkään ihan hyviä ja oikeita. Se muutos tuntuu lähtevän ihan sisuskaluista asti, myllertää sisältä, ahdistaa ja välillä pelkään, että sekoan. Viime päivinä on tuntunut, ettei ole hyvä olla missään mitenkään, hirveää levottomuutta kunnes eilen kävin kuntosalilla. Teki hyvää vähän vääntää ja pusertaa, mulle fyysinen rasitus on jotain mikä laukaisee jännitteitä. Ainakin joskus, joskus toimii venyttely. Veivasin sitten taas crosstraineria lopuksi vartin, ja oli ihan pakko alkaa hyräillä, kun ei laulaa kehdannut sentään vaikka ei siellä ketään muuta ollutkaan. Tuli niin vapautunut olo. Kävin maanantainakin, mutta en jaksanut tehdä oikein mitään. Eilen ei ollut oikein minkäänlaisia ajatuksia päässä, ainakaan niitä tavanomaisia, raskaita mitä yleensä eikä kyllä tänäänkään. Ne alkoi kulkea sinnekin, minne ei kai pitäisi eli erään miehen suuntaan, ja minä annoin kulkea, koska en jaksa vastaankaan laittaa.  Ne ajatukset ei ketään vahingoita, vaikka joidenkin mielestä pitäisi jo olla unohtanut koko jutun.Tosin enpä minä siitä tilannetietoja annakaan kellekään eikä kovin moni edes tiedä eikä osaa kysyäkään.

Mulla kun on ollut tapana kirjoittaa asioista koko tämän sairastamisen ajan oikeastaan, niin eteen tuli nyt kirjoituksia ajalta kun asuin J:n kanssa. Miten silloinkin tunsin riittämättömyyttä ja valtavaa yksinäisyyttä. Kirjoitin siitä, miten valvoin yöllä, kun en voinut nukkua ja tunsin itseni valtavan yksinäiseksi. Miten tunsin, etten riitä edes eläimille, kissoille, ettei mikään huolenpitoni riitä. Tuli kissojakin niin ikävä. Lehmiä en pysty edes ajattelemaan, tuskin niistä juuri ketään on olemassakaan enää. Kai sitä ajatteli silloin, että alkaa elämä, oma elämä. Ei alkanut, alkoi toisen elämä. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt mitä minä oikeasti haluan, en edes itse ymmärtänyt sitä kysyä. Siinä suhteessa ei ollut tilaa tunteille, ei voinut syntyä sitten kovin paljoa läheisyyttäkään eikä sitä rakkautta. Hyvin pitkälti se kaikki perustuikin siihen, mitä se toinen haluaa ja kaipaa. Kaksi keskenkasvuista etsi itseään ja halusi rakentaa oman elämänsä. Toinen sai rakennettua aika paljonkin, minä en yhtään mitään. Yhtä tyhjin taskuin lähdin kuin meninkin, mahtoiko jäädä edes mitään opittavaa taskunpohjalle. Haukut sain laiskuudestani, vaikka ylitin itseni ja voimavarani tuhat kertaa sen kaiken takia. Miten typerää ja turhaa onkaan yliuhrautua toisten takia, kukaan ei lopulta arvosta sitä.

Se yksinäisyyden tunne on varmaan perua lapsuudesta. En ymmärrä sitä. Onko se sitä, että ei ole ollut läheisyyttä ja tukea tarpeeksi, että on jonkinlainen krooninen vaje. Vai onko se vain sitä, että on puuttunut ne oikeanlaiset ihmissuhteet. En kyllä tahtoisi olla pohjimmiltani aina yksinäinen, voisikohan tuon vielä korjata.