Syvissä vesissä....

ne isot kalat kutevat.Tänään tutkin tuota eilen alkanutta ahdistustani, mikä sen viesti on, mitä sen takaa löytyy. Sieltä löytyi ajatus: minä haluaisin olla hyvä. Jatkuvasti tuntuu. että en millään ole tarpeeksi hyvä, kun ihmiset hylkää. Sitä huonoutta ja riittämättömyyttä sitten yritän jotenkin paikata, ehkä piilottaakin hillittömällä suorittamisella, yrittämällä vimmatusti onnistua jossakin. Vai onkohan se sittenkin enemmän pakenemista... Miten turhaa hommaa, koskaan en tule riittävän hyväksi. Ei auta vaikka sanotaan kuinka että olen, että kaikki on, koska se tunne ja varmuus siitä on jäänyt puuttumaan. Ei sanottu silloin, kun olisi pitänyt, sitä kasvoi siihen, ettei ole oikein mikään tai korkeintaan jotenkin kelvoton.

Päivällä kuuntelin televisiosta Astral-tv:tä, siellä puhuttiin lapsista. Sanottiin, miten lapset on elämän suola tai jotain sinne päin. Se osui ja itketti. Kyllähän sitä perheen sisimmässään haluaisi, mutta mahtaako sitä tulla, pystyykö siihen. En mennyt sitten kuntosalille vaikka vähän sitä kaavailin, sen sijaan menin metsään marjojen ja sienten perässä. Se tuntuu nyt mieluisammalle liikunnalle, ja kun ilmakin oli lämmin, kuin kesällä.

Voisikohan elämä olla joskus vielä tasaista? Yritän uskoa niin. Kai näiden asioiden on tarkoitus näin mennäkin, elämä antaa oppiläksyjä ja horjuttaa. Melkoista vuoristorataa on kyllä. Joskus ei pysty olemaan kertakaikkiaan mihinkään tyytyväinen, joskus tyytyväisyyteen riittää tuoreet mustikat tai vastapesty lattia. Maniat onneksi puuttuu.

Tämä on ollut jonkun aikaa puhelimessa soittoäänenä, Elämän nälkä. Valtavan kannustava ja voimia antava kappale.