Askellusta.

Oli tarkotus mennä sinne päivätoimintaan, vaan eilisten, viimeöisten fiilisten jälkeen, niiden mistä tännekin kirjoitin, aamulla oli vain tunne että enpä tahdo mennä enkä nähdäkään ketään, en varsinkaan niitä ihmisiä. En saanut itseäni sinne edes väkisellä. Olisin joutunut nielemään tuota valtavaa pettymyksen tunnetta itseeni ja toisiin ihmisiin ja turhautunut tai purkanut sen muihin. Sen sijaan menin metsäkävelylle joen varteen, muutaman sumean kuvan sain sieltä, kun tuo aurinko tykkäsi olla piilossa. Oli melko kylmä, piti ihan pitkät kalsarit laittaa jo.

Tästä tulee mieleen Vallilan Kelohonka.

Luonnossa kulkiessa on helppo ajatella ne pahat ajatukset ja jättää sinne. Tuntuu kaikki mahdollinen pettymys ja surukin purkautuvan nyt. Aina vain tuntuu, että pitäisi olla jossakin muualla, ettei saisi olla aikaa eikä tilaa itselleen, käydä noita läpi hiljaisuudessa itsekseen. Pitäisi olla siellä päiväpaikassakin vain siksi, että sinne odotetaan.

Kun ihmisen ei ole hyvä pohtia ikäviä asioita, sen on puhuttava kivoja ja paettava asioitaan, se tuntuu olevan hoitokäytäntö. Minä vain tiedän, että ilman tätä purkamista en tule ehjemmäksi enkä vahvemmaksi. Niin kauan on joutunut niellä kaikkea enkä kyllä enää pysty siihen. Koko loppuelämäkin menee ihan väärin ja pilalle jos jatkan noin, olemalla epärehellinen itselleni. Pitäisi nyt vain pysyä lujana, eikä antaa toisten mielipiteiden ja näkemysten vaikuttaa ja ohjailla harhaan, pitäisi muistaa oma totuutensa. En ehkä kaipaa niin kovasti enää toisten hyväksyntääkään asioille, toisten mielipiteet kiinnostaa aina vain vähemmän. En tiedä, mihin oon menossa mutta silti on tunne, että oikealla tiellä ollaan. Vaikka sisällä myllertääkin ja on vähän saranoiltaan tippunut.