Ihmejuttuja vol 2

Viime yönä heräsin taas ahdistukseen. Mietin suhdettani vanhempiini, kirjoitin siitä niinkuin tapana on ollut koko terapian ajan. Mulla on tapana nähdä asiat, tuntemukset päässäni. Mielikuvia ne kai on, oletan (näkeeköhän muut tuollaisia?). Ajattelin niitä, itseäni niiden seurassa ja näin päässäni mielikuvan itsestäni jumittamassa paikallani, olematta mitään, pääsemättä mihinkään. Kuin suossa. Värityskin oli jotenkin mutainen. Sitten siihen rinnalle tuli ajatus Miehestä, josta ei saisi puhua ja näin itseni uimassa tyynessä vedessä vaivattomasti eteenpäin. Siinä oli lähinnä harmaita sävyjä, ehkä aavistuksen sinertäviä. Taivas oli harmaa mutta ei mitenkään synkkä. Aivan kuin valoa olisi tulossa sieltä pilvien takaa jossain vaiheessa. Ihme juttuja. Kerran näin terapiassa kuvan päässäni, niinkuin kellon koneisto olisi liikahtanut, ja raksahtanut kun oivalsin jotain. En tiedä mitä nuo on, mutta tänään on ollut enemmän sielunrauhaa, varmuutta ja tyyneyttä, kuin pitkiin aikoihin. Koskaan. Aivan kuin jotain palasia olisi yhtäkkiä loksahtanut paikalleen, kuin olisin löytänyt suunnan tai varmuuden siitä. Onkohan tuo nyt se paljon puhuttu intuitio? Nukuin huonosti mutta ei väsyttänytkään kuten yleensä. Tosin voi olla, että huomenna onkin jo toinen ääni kellossa...

Muutenkin viime viikonloppu ja mennyt viikko on tuonut oivalluksia ja avannut silmiä vaikka onkin ollut jokseenkin huonoa oloa, tai ehkä juuri siksi onkin ollut. Ruokahalu ollut taas vähän heikkona eikä kiinnosta ruoanlaitot ja salaatit tippaakaan. En tiedä vaikuttaako se sokerilääkityksen lisääminenkin aamuin illoin otettavaksi, se saattaa sellaista tehdä.

Huomenna pitäisi sille mt-hoitajalle mennä. Hirveä tarve olisi vain olla itsekseen, itsessään sellaisella hyvällä, eheyttävällä, hoitavalla tavalla. Purkaa pois kaikki paha mieli ja itkeä tihrustaa, summata asiat, viime vuosien tapahtumat. Toisten seura on käynyt nyt hyvin vastenmieliseksi. Sielläkin pitäisi osata olla varma ja ajaa asiaansa. Sisällä on valtava, aika vihainen palo puolustaa omaa elämäänsä, mutta se tahtoo olla vähän piilossa nyt. Kai tämä on niin pelottava muutos elämässä. Minni-kissaakin mietin viime yönä, ja monesti muulloinkin. Miten kamalan pahalle ja syylliselle tuntuu, kun sen sinne jätin. Aivan kuin heitteille, enkä huolehtinut. Hylkäsin. Ajattelin, että molemmille olisi parempi niin silloin mutta en tiedä. Olisihan se voinut tottuakin sisäkissaksi, tai sitten ei. Mutta sydäntä se raastoi, kun sen pidin pari päivää eikä se voinut mennä ulos, kun ei ollut valjaisiin opetettu. Silloin ahdisti kaikki ihan valtavasti muutenkin. En kykene päästämään irti. Se kaikki tapahtui liian äkkiä, en ehtinyt tunnetasolla mukaan kaikkeen, asioita jäi selvittämättä ja tunteita purkamatta. Olisi pitänyt puhua enemmän eikä lähteä vihassa ja järkyttyneenä. Tyhmänä luuli olevan jotain jota ei olekaan eikä tule.

Etkö unta saa? Aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa
sua valvottaa, jo kohta aamu sarastaa

Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämessä pirunviuluaan
ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan...