Vanha ja rupinen.

On ollut vieläkin aika jaksamatonta, viime päivät. Välillä löytää jotain jolla paremmin jaksaa hetken aikaa kunnes taas vajoaa. Surettaa, kun ei saa elämästä otetta eikä muutenkaan oikein tiedä miten tätä elämää pitäisi elää. Ei tunnu osaavan hoitaa mitään asioita oikein. Viime yönä heräsin hillittömään ahdistukseen aamuyöstä, jonkinlaiseen yksinolemisen/jäämisen pelkoon.

Varmaan tuo terapian epäselvyys kuormittaa eniten, kun ei tiedä jatkuuko se ja miten kauan ja mitä se pitää sisällään. Entä jos ei jatkukaan, niin miten minun sitten käy. En oikeastaan haluaisi jatkaa, mutta kai on joku hoitokontakti on vielä oltava. Pelkään vain, ettei mua enää hoideta yhtään mitenkään. Kunhan "säilytetään" eli pohditaan lääkityksiä ja pysyvää eläkettä. Eihän musta työelämään ole, kun en kestä stressiä, en osaa rauhoittua ja nukkuminenkin on tuollaista. En haluaisi luovuttaa, haluaisin elää normaalia elämää, mutta entä jos kaikki olikin tässä mitä voi olla? Minkä verran voin itse vaikuttaa asioiden kulkuun ja elämääni? Aina muut on tienneet paremmin, mikä on hyväksi. Sitä on tullut niin herkäksikin lääkityksen lopettamisen jälkeen, vaistoaa ihmisistä asioita herkästi ja osa tarttuu jopa, varsinkin negatiiviset ajatukset ja tunnetilat. Kaikki hälinä ja sekameteli ottaa korviin ja päähän.  Toisaalta saan valtavasti siitä terveiden seurasta, sitä hyvää energiaa, voimaa. Niistä joille ei tarvitse olla mielenterveyspotilas. Seura tekee kaltaisekseen.
Ilmoitin että sitä askartelunohjausta en jatka ainakaan ennen marraskuuta, etten jaksa yhtään enempää stressiä. Sitä en sanonut, että eipä kiinnosta kuunnella sitä kitinää että onko pakko tehdä ja joko lopetetaan, kun kuitenkin suuren vaivan on nähnyt.

Katsoin yhtenä päivänä netistä liikkuvuusharjoitusvideota. Siinä äijä esitelmöi jollekin porukalle ja loppupuolella joku kysyi jotain tältä äijältä ja se joku kuulosti aivan Miehelle josta ei saisi puhua. Jotain taas "repesi". Toisaalta haluaisi unohtaa, lakata haluamasta mutta ei voi. Tai oikeastaan sitä haluaisi olla toisille mieliksi, tehdä kuten muut sanoo että se olisi muka jotenkin parempi. Mutta eihän tuo asia kellekään kuulu, ja pystyisivätkö itsekään. Eivät ymmärrä, ja miten voisivatkaan, enhän ymmärrä itsekään mitä mulle tapahtuu. Miten pää voi mennä jostain noin sekaisin. Löysin upean revontulivideonkin uudestaan, näin tuon viime talvena jo. Tällä kertaa se vain sai itkemään. Tahtoisin mennä tuonne videon maisemiin, mutta en tahtoisi mennä yksin. Aika iso suru alkoi purkautua, muistin kaikki typerät haaveet mitä on joskus ollut. Näemmä se purkautuu mutta pieninä palasina. Toisilla tuntuu olevan kaikki, itsellä ei mitään enkä tunnu saavan mitään elämässäni aikaan.

Ihmiset odottaa hyviä kuulumisia ja asioita, eikä oikein ole niitä kertoa. Sitä on vain lamaantunut, väsynyt, hiukan luovuttanut. Aiemmin oli potkua vain sitkeästi yrittää, mutta nyt ei enää ole mitään syytä sille. Aiemmin oli tavoitteena tulla terveeksi, mutta en tullut. Ei ole mitään tavoitteita minkä takia taistella. Sitä yrittää pitää toivoa yllä paremmasta, mutta kun ei osaa laittaa asioita paremmaksi. Suututtaa, kun psykoterapiakin jätettiin noin kesken. Mutta kai tälläkin elämänvaiheella oma tarkotuksensa on. Ottaa vain kupoliin tämä kuppaisuus.