Puolukassa ja ihan pihalla.

Heräsin taas viime yönä pahaan oloon, jonkinlaiseen epätoivoon ja tuskaan. Otin rauhoittavaa puolikkaan ja kirjoitin sitä oloa taas ulos. Onkin jännä, miten syvälle itseensä pääsee kirjoittamalla, kerros kerrokselta. Olin kuitenkin päivätoiminnan puolukkaretkellä erään leirintäalueen lähistöllä. Ahdistus ja tukala olo/ ärsytys ihmeesti helpotti siellä, ja innostuin räpsimään valokuviakin pitkästä aikaa.

Kirkasvetinen järvi.

Sininen, kuin kesätaivas onnellinen..

Parin tunnin saalis, aika hyvä kuudelle poimijalle. Kuvasta puuttuu vielä yksi poimurillinen.

Molluskoja marjoja.

Pientä ruskaa yrittää...

 

Kotimatkalla juttelin yhden päivätoiminnan kävijän kanssa, ja hänellä on samanlainen tilanne kuin mullakin, että terapiaan ei oteta. Tällä on osastojaksokin takana justiinsa ja joutuu käymään nyt sitten naapurikunnassa hoitajalla, eikä sinnekään pääse niin usein kun psykiatri suositteli. Kaksi kertaa viikossa onkin kerran kolmessa viikossa. Minä rohkaistuin siitä juttelusta ja laitoin kuntayhtymän nettisivuilla palautetta, kirjoitin kaiken mitä oon mielessäni pyöritellyt viimeiset pari vuottakin oikeastaan. Päivätoiminnasta ja tästä terapiasotkusta ja harmituksesta. Ettei olla mitään heittopusseja ja tuntuu että ollaan heitteillä, ettei kellään oo hoitovastuuta ja on ihmisiä jotka haluaa ihan oikeasti kuntoutua, joilla se kuntoutuminen on pahasti kesken mutta on tarjota vain kriisiapua. Ettei voida vain sanoa ettei aleta.

En tiedä onko tuosta mitään hyötyä loppujen lopuksi, mutta tuli vain mitta täyteen.Viimeinkin sain sanottua mitä ajattelen tuosta päivätoiminnasta. Vaikka siitä on puhetta ollut siellä, mutta ei se tieto sieltä mihinkään etene eikä otettu minusta kyllä edes oikein vakavasti. Kuten ei nytkään oteta tuossa terapia-asiassakaan. Ajattelin varata ajan tuolle uudelle psykiatrille ja kysyä siltä mille tässä pitäisi alkaa. Haluan, että joku lukee mun tiedot, sen lähetteen mikä psykiatrian polilta on lähetetty eikä tyydy vain haastattelemaan muutaman kerran ja totea, ettei tarvetta ole mihinkään. Itse koen voivani aika huonosti nyt, huolettaa ja ahdistaa.  Elämä on rempallaan ja saranoiltaan, ei hajuakaan mihin tässä pitäisi tähdätä, mihin alkaa. Ja miten alkaa.Ei sitä tiedä oikein kukaan muukaan. Lyhyen tähtäimen tavoitteet on aivan kateissa enkä muutenkaan tästä oikein mitään ymmärrä. En tiedä mitä multa odotetaan, vai odotetaanko mitään. Pelkään, että voimat loppuu kohta kokonaan.

Koko loppupäivän on ollut aika ontto ja seisahtunut olo. Viime päivät on olleet niin ahdistavia ja kehää kiertäviä, ja nyt kaikki kääntyikin taas toisin ja pakka sekaisin. Mutta siellä marjametsässä oli kyllä niin upeaa. Rauhallista muttei yksinäistä, aurinkoa ja lämmintä, mukavaa tekemistä, paljon marjoja. Kukaan ei kitissyt mistään, kaikki poimijat oli sellaisia jotka oikeasti tykkäsi olla siellä. Loput jäi kodalle, vai laavuko se oli, oleilemaan, sapuskoista ja tulesta huolehtimaan. Siksiköhän se olo niin kevenikin, kun ei kukaan kitissyt.