Valhe valuu korvista

Tuntuu, että elämä on ajanut mut seinää vasten. Asiat vyöryy käsittelemättöminä esiin, enkä jaksa taistella vastaan, annan niiden tehdä tehtävänsä. En minä rikki mene, kunhan toiset ihmiset antaisi mun olla, eikä vaatisi olemaan pirteä. Eivät vaadi yhtään mitään.

Mulla on tapana tehdä pitkiä kävelylenkkejä itsekseni ja pohtia, kohdata siellä asioita ja noita patoutumia. Yhtenä päivänä tässä lähdin tuonne hautausmaan suunnille kävelemään, siellä ei ole ketään. Matkalla yhtäkkiä nousi pintaan se, miten ikävä mulla on ollut asioita monta vuotta. Aina. Ikävä kavereita, ikävä mummua, kissaa, lehmiä., isää. Omaa elämää. Ehkä vähän omaa lastakin. Kävelin sitten hautausmaalle kun en osannut muuta kuin itkeä, siellä kukaan ei nähnyt. En minä oo koskaan voinut sanoa, että on ikävä. En vaikka mummun kuolemastakin on jo melkein 20 vuotta. En minä tiennyt, että mulla on ikävä.

Mun tunteet on sivuutettu aina. Ei niistä oo kukaan välittänyt, mulle on saanut tehdä ihan kaikkea paskaa ja olla piittaamatta seurauksista. Miten mun tekisikään mieleni sanoa jollekin päin naamaa, että on tässä mullakin tunteet. Ettei mulle voida vain tulla sanomaan, että oopa nyt iloinen äläkä tuommoinen ja että ei sulle nyt anneta mitään, voi voi mutta sinä et saa suuttua siitä, etkä edes harmistua. Sulta rikotaan lapsena sun tärkeät, muistorikkaat esineet, eikä sekään saa tuntua missään. Ei kiinnosta ketään. Eikä kenenkään tarvitse vastata asiasta, paitsi minun. Minä oon se, joka tekee väärin, kun ilmaisen mielipahani. Minut on sivuutettu ihmisenäkin.

Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle, onpas vastenmielistä. En tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Kun se pahan mielen purkaminen ei tunnu riittävän, enkä jaksaisi niitä muka-iloisia juttujakaan keksiä ja kommentoida niitä, hymyillä väkisin. Koska niistähän siellä puhuttaisi, jos en ota itse puheeksi jotain muuta. Ymmärretäänköhän siellä, kuinka kipeä olo mulla on?  Että se kipu ei mene pois hymyilemällä ja painamalla piiloon, vaan kohtaamalla. Suoraansanoen pelottaa mennä sinne. Niinkuin mun tulevaisuus olisi noiden ihmisten käsissä. En voi antaa sitä niihin käsiin. Voinko kertoa mitään ilman, että se tulkitaan ja kirjataan joksikin, joka kääntyy mua vastaan. Tuolla on tapahtunut niin paljon selvittämätöntä ja kurjaa, silkkaa valehtelua, yksinjättämistä, tökeryyttä, loukkaamista,  lupausten pettämistä josta kukaan ei vastaa, että minä en ole halukas sitoutumaan mihinkään enkä avautumaan asioistani. Ei ole puhdas pöytä tuo, se on taakka mun harteillani. Ei noin voi tehdä.

En halua ylipäätään ihmisiä tähän tökkimään, "no etkö nyt piristyisi ja olisi positiivinen"-jutuillaan. Enkä toisaalta halua enempää noita avuntarvitsijoitakaan elämääni, kun minä oon kaiken nyt antanut. Olisko jo minunkin vuoroni saada jotain itselleni? Tekisi mieleni sanoa mm. perheenjäsenilleni, että hävetkää. Mullakin on perkele tunteet.