Kaivo

Tänään koitettiin tehdä sitä kuntoutussuunnitelmaa... Ahdistuin. En minä oo miettinyt mitään pieniä tavoitteita, mitä olisi pitänyt kuulemma olla. Eihän ne oo riittänyt mulle enää pitkiin aikoihin. Enhän tiennyt mitä mun pitäisi edes miettiä, kun sanottiin, ettei tarvitse olla vastauksia ja että voisi yhdessä pohtia. Ei koskaan sellaisia oo kyselty aiemminkaan enkä minä halua tehdä tiliä mistään siivouksista tai kaupassa käynneistä. En ainakaan päivätoiminnan ohjaajille, enkä muutenkaan elämäntarinaani siellä kertoa. Tuntuu, että mua johdettiin harhaan. Kai ajattelin, että siinä lähdettäisi niistä lähtökohdistani ja tarpeistani, mitkä oli jo tiedossa.

Yrittivät udella suhteestani J:hin, ja kun sanoin, etten halunnut siitä siinä puhua enempää, niin sanottiin, etten yritä ja puhu tarpeeksi.  Minun täytyy kuulemma tietää vastaukset ja alkaa käsittelemään asioita ihan oikeasti. No shit, sherlock. Sitten totesin, että on ihan väärä aika tehdä sitä suunnitelmaa, ettei se nyt onnistu. Sitä ei sitten jatkettu ja heidän piti lähteä muihin hommiin siitä. Tuli melko paskat fiilikset koko touhusta ja minä sain jäädä pahan oloni kanssa taas kerran käytävään istumaan tai mennä kotiin potemaan, kukaan ei kysynyt pärjäänkö. Musta ei välitä kukaan. Tuntui lähinnä että syyllistetään, ja sitten väitettiin yhteistyöhaluttomaksi. Ehkä oonkin, minä haluaisin itkeä ja purkaa vanhat mielipahat, en hankkia niitä koko ajan lisää enkä miettiä onko siivottu vai ei. Eihän mun luonani kukaan edes käy. Mutta keneen voi luottaa niin paljon, kuka ei ajaisi mua yksin käytävään. Nuo palaverit ei vain onnistu koskaan. Mitä hyötyä niistä on, jos joku saarnaa ja syyllistää nurkkaan hiljaiseksi enkä saa sanoa mitään.

Nyt tunnen olevani täysin jumissa enkä löydä tietä ulos, en tiedä mitä tehdä. En selviä, en pärjää, en tiedä vastauksia eikä kukaan auta. Niinkuin oisin tipahtanut jostaki yhtäkkiä keskelle kaikkea tätä ja maa voi upottaa koska tahansa. On koko ajan paha mieli enkä jaksa iloita, mutta sitä ei tunnuta käsittävän. Ei käsitetä, että se on koko ajan läsnä, yötä päivää. Ja koska se on muka masennusta, niin sille ei voitaisikaan mitään. Mutta kun se ei ole vain sitä, se on ikävää ja yksinäisyyttä. Ikävä kotiin, ikävä kissoja. Kuka mun kanssani nyt on?

Näin viime yönä unta, jossa menin J:n luokse viimeinkin, kävelin koko tienpätkän perille asti rohkeasti ja päättäväisesti. Oli kesä. Kutsuin Minniä ja huutelin, jännitin vieläkö se muistaa mut. Se tuli, mutta oli tosi huonossa kunnossa. Puhelin sille vähän aikaa, ja sitten se kuoli. Ihan kuin oisi oottanut, että vielä kerran nähdään...

Toisessa unessa olin jossain työharjoittelupaikassa, pomonani oli yksi mies tuosta kylältä. En tiiä mitä siinä oikein edes tehtiin ja lopulta istuttiin jossain teatterissa eturivissä, ja mulla oli sen miehen seurassa kauhean harmoninen, selkeä ja hyvä olo. Ei tarvinnut olla yhtään mitään, mitä en oo. Omia toiveitahan ja kaipuita nämä heijastelee selkeästi.