Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle. Pelottaa mennä ja suututtaakin vähän. Tuosta on tullut joku kamala mörkö, vaikka kynnys mennä sinne pitäisi kai olla matala. Ehkä se joillekin onkin, mutta ei mulle. Ei oo sanottavaa, en tiedä mitä siellä pitäisi sanoa. Etten osaa ottaa tarpeeksi vastuuta elämästäni ja se hävettää ja suututtaa. Inhoan itseäni sen takia. Ettei mulla oo mitään syitä eikä tarkoitusta tehdä tästä parempaa, en osaakaan. Oon oman onneni seppä, ehkä muille ihmisille löytyy asioita elämään, joista olla jopa onnellinen. Minä en tunnu osaavan löytää semmoisia, oon vain pilannut elämässäni melkein kaiken. Mulle tulee vain joitain rippeitä. Ja lähinnä ainoa apu on ne lääkkeet, niitä tarjotaan. En minä silti sano, ettei koskaan voisi olla paremmin. En tiedä uskotaanko mua, ehkä ei. Ehkä mut merkitään vakavasti masentuneeksi. Näin minä silti asiat koen enkä omasta mielestäni oo sitä. En tiedä miten saisin sen tapaamisen sujuvan hyvin, tai edes siedettävästi, kun en oikeastaan haluaisi siellä edes olla. Kertomassa asioita ja pohtimassa ratkaisuja joita ei ole tai ovat jotenkin vääriä. Mutta en uskalla olla ilman hoitokontaktiakaan. Kunpa tietäisi yhtä hyvin sen, mitä haluaa kuin sen mitä ei halua. Tuntuu olevan paljon asioita vielä keskeneräisenä ja läpikäymättä, sekaisin mun päässäni, en taitaisi pystyä suoriutumaan ainakaan opiskeluista kunnolla, niin etten uupuisi. Ajatukset poukkoilee sinne tänne. (Takaraivonalkuttaja sanoo tähän: "Tekosyy".)
On ollut tosi uuvuttavia päiviä tässä, liikaa murehdin kai asioita. Päivätoiminnasta yksi nainen soittelee mulle joka viikko. En jaksanut vastata toissapäivänä enkä soittaa takaisinkaan. En jaksaisi niitä samoja juttuja joka viikko enkä varsinkaan kerrata omaa paskaani muille. Sille pitäisi olla kertomassa niitä uusia kuulumisia joka kerta, ei niitä ole. Se on etsimässä asuntoa tästä kylältä, se hinkuu nyt tähän samalle alueelle ja mielellään jopa samaan pihaan. Mua ahdistaa. En yhtään pidä siitä, että joku olisi tunkemassa koko ajan itseään elämääni. Se on tehnyt sitäkin, että änkeää itsensä mukaan jos joku on lähdössä johonkin reissuun. Ei kyllä mulle, mutta oon varovainen siinä mitä kerron ja jos oon suunnitellu jotakin. Vaikka oonkin yksinäinen, en siltikään jaksa ihmisiä kuin pieninä annoksina ja sopivan etäältä. On vähän syyllinen olo tuosta, tuntuu että pitäisihän mun jaksaa ja haluta olla ihmisten kanssa. Kaikkien.
Pahinta on se kuulumisten kysely. En halua ajatella miten kurjasti mulla menee, siksi en pidä siitä että joku kyselee niitä. Alkaa vaan masentaa enemmän eikä mikään muutu kuitenkaan. En jaksa olla aina hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti