Tänään hoitajalla avauduin aika huolella, kun tuli puheeksi se epäkelpo psykiatri. Sanoin, ettei tuo työskentely onnistu, kaiken sen paskan ja piittaamattomuuden takia mitä sain. Ei mun tule mennä sinne peloissani eikä kantaa tuommoistakin taakkaa vielä omilla harteillani. Sanoin myös, että en minä halua enää olla ees koko paikkakunnalla. En jaksanut enää esittää. Johan minä oon pari vuotta tässä niellyt jokapäiväistä ahdistusta omasta selviämisestäni tässä elämässä, puoleentoista vuoteen ei oo edes ollut ketään kelle kunnolla kertoa yhdestäkään huolestaan. Ne ihmiset piti mua vaan pilkkanaan, vaikka mulla oli hätä jo vuosi sitten.
Nyt en tiedä mitä tuosta avautumisesta seuraa, ehkä joudun ulos sieltä. Taitais olla enempi helpotus. Mutta mitäs sen jälkeen? En minä tiedä miten siellä pitäisi olla, kun en oikeastaan edes halua. En oo halunnut koko aikana. Sanoin, että ne ihmiset saa ihan itse tulla pyytämään multa anteeksi. No eihän ne tuu, mutta en enää suostu vaan hymyilemään nöyrästi kaikelle helvetin paskalle, mitä toiset ihmiset mulle tunkee nenän eteen. Itse oon pyytänyt anteeksi jokaista jalanjälkeänikin tässä maailmassa, kun ei nekään oo tuntunut mahtuvan tänne. Tekis mieli sanoa, että hävetkää jo. Tekis mieli sanoa niin ihan kaikille pikku paskiaisille ja potkia takaisin. Oon muutenkin niin helvetin kyllästynyt tähän paskaan elämääni. Monena aamuna niellyt senkin turhautumisen, kun uusi päivä on, mutta ei tarjoa yhtään mitään, paitsi murehtimista ja huolia. Enkä löydä mitään muuta, en keksi. Kaappien siivous ei vastaa ihan käsitystäni elämän syvemmästä sisällöstä, joidenkin mielestä sen pitäisi riittää. Sekin suututtaa. Kai mullakin nyt joku virka tässä maailmassa on tai ylipäänsä saisi olla?
Oon elänyt sykkyrässä monta viikkoa jo, pystymättä oikein mihinkään mukavaan. Eihän mulla oo oikeutta siihen, koska pahoitin äitini mielen. Oon huono lapsi, kun en miellytä kaikkia. Ehkä silti teen sen runokirjan vielä joskus vaikka piruuttani. Näkevät, että minutkin on jostakin puusta veistetty, oon ihan oikea elävä ihminen, vaikka mulla ei oo saanut olla mielipiteitä eikä henkäystäkään kuulua koskaan.
Tämä tuntuu nyt semmoselta aiheelta, että palaan tähän vielä aika monesti.
"Kai mullakin nyt joku virka tässä maailmassa on tai ylipäänsä saisi olla?"
VastaaPoistaOn tietenkin sulla. Ja saa olla, kaikki jotka väittää muuta on kusipäitä tai vaan idiootteja. Musta tuntuu näiden sun kirjoitusten perusteella koko ajan enemmän ja enemmän että oot oikealla tiellä. Siinä on mutkia mut – niin. Oon varma että jonain päivänä – ehkä yllättävän piankin – sulla ei enää ahdista niin paljoa. Ja saatat löytää sen oman juttusi ihan huomaamatta (niin mulle kävi). Se on vaan mun villi veikkaus ja fiilis näistä sun teksteistä. Kuulen tuon turhautumisesi hoitohenkilökunnan kanssa. Ja kommentoin tänne ihan liian harvoin, joka teksti kuitenki herättää ajatuksia.