Apuva.

Ajattelin mennä tällä viikolla katsomaan Pekka Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologin Lause. Viime syksynä näin Heikkisen Näillä mennään-esityksen, ja olin aivan haltioissani siitä karismasta, eläytymisestä, sanoista ja kaikesta, pakko nähdä tämäkin. Miten hieno kieli meillä onkaan, kun se osataan sanoa ja esittää oikein. Meillä olis silloin samaan aikaan sanataideryhmän kokoontuminen, mutta nyt sovittiin, että kokoonnutaan sen esityksen jälkeen nyyttikestit-periaatteella keskustelemaan esityksestä. Sinne tulee todennäköisesti myös joitakin näytelmäpiirin tyyppejä. Mutta jännittävintä siinä on se, että itse tämä Pekka Heikkinen tulee sinne mukaan myös! Voi miten mua jo jännittää. Mitenhän siellä pitäisi olla....osaankohan olla mitenkään. Apuva.

Oon saanut sieltä ryhmästä voimaa ja jaksamista, aina vähäksi aikaa. En minä mitään oo osannut juuri kirjotella, tehtävät on mulle kamalan vaikeita. Mutta meen sinne yllättävän innolla. On ollut kiva ja jotenkin lämmittävää kuulla "mukavaa kun tulit mukaan". Enemmän kuin sen yhden kerran. Siellä keskustellaan ja puhutaan ihan valtavasti, tämä ohjaaja on valtavan innostunut ja tekee tosi sydämellä sitä hommaa. Semmoinen kuusikymppinen mies. Eläytyy ja kertoo hauskasti, pitää huolta vähän kaikesta ja kaikista. Siellä ei juuri tehdä tehtäviä, ne annetaan kotiläksyksi. Ne joita en osaa. Tai kai osaisin, mutta kun en saa ajatusta kasattua enkä osaa tyhjentää mieltäni ja keskittyä. Koko ajan vain yksi iso huoli ja murhe mielessä. Enkä oikein tunne tietäväni tarpeeksi mistään, että voisin kirjotella mitään tarinoita. Eihän mulla oo varmaan tarpeeksi elämänkokemustakaan. Se ohjaaja kovasti yrittää kannustaa ja innostaa, sanoo, että joku päivä vielä kirjoitat niin, ettet huomaakaan siihen menneen koko päivän. Viimeksi vein sinne kirjoitelman raakileen, enkä lukenut sitä muille, kun ajattelin sen tulevan vielä valmiimmaksi. Ei se taida tulla, kirjoitan sen puhtaaksi ja luen sen tyhmän raakileen. Sekin hävettää, kun en tunnu saavan mitään aikaan. Osaan kirjottaa pääni sisällöstä ja sielunelämästä vaikka tuntikausia, mutta kun pitäisi kirjoittaa tietystä aiheesta ja fiktiivistä tekstiä...en osaa. Painin koko ajan alemmuuden ja huonommuuden tunteitteni kanssa tuolla kurssilla, ja nyt varsinkin, kun se näyttelijä tulee sinne tapaamiseen. Mahdanko noista milloinkaan päästä. Tekisi mieli muuttua seinätapetiksi siellä. Mieli puntaroi, menenkö omana itsenäni vai seinäkukkana, joka toivoo ettei kukaan huomaisi ja pukeudun sen mukaan. Mikä edes on mua omaa itseä, oon mennyt vähän hukkaan itseltäni uudestaan. En taida enää osata muuttua seinätapetiksi.

Oon ollut viime päivät kuitenkin melko pahoilla mielin, syyllinen ja ahdistunut, uni ei tule tai jää liian lyhyeksi. Joku kiertää pääkopassa ja kiristää rintaa ja kaulaa. Inhoan näitä iltojani, ihan helvetin pitkiä ja kyllästyttäviä ja ahdistaa mennä nukkumaan. Päivät yleensäkin on kauhean pitkiä. Nyt mulle siellä mt-vastaanotolla sanottiin, ettei kukaan siellä ole sanomassa, että kuka saa olla ja ketä hoidetaan. Että ne hoitajat on siellä auttamassa. Kertaakaan en tämän vuoden aikana kuullut noin kenenkään sanovan, yksin on koittanut rämpiä. Olin jo kuopannut sitä ajatusta, että enää mitään edistystä tapahtuisi. Että tämä on mun vointi ja tämä se tulee olemaan, jos en itse osaa korjata sitä eikä kukaan auta mua enää. Kai vähän jo annoin periksi ja yritin tyytyä kohtalooni, vaikka en oikein pitänyt lopputuloksesta. Nyt sanottiinkin, että sitä tunteiden käsittelyä voidaan jatkaa ja että minä saan ihan oikeasti puhua siellä ja olla sitä varten. Miten paljon mua pelottaakaan nämä omat salatut ja piilotetut tunteeni. Mitenhän tässä vielä käy.... Oon koko ajan hävennyt sitäkin, että en oo kuntoutunut tarpeeksi ja kinuan tuolta jotakin vielä. En minä uskalla oikein luottaa, ettei multa vedetä mattoa taas alta.


Sain vähän kuitenkin purettua tuota valtavaa kuormaa viimeinkin pois. Miten paljon on asioita, joita en voi kellekään sanoa. Miten paljon on puhetta, aika turhaa sellaista, joka painaa piiloon tuon kaiken merkityksellisen. Minä en jaksa puhua sitä turhaa. Tuntuu, että oon menettänyt viime vuosina kaiken tärkeän, eikä kukaan oo mua varten.

 

Tuossa pari uudenkarhealla kameralla otettua auringonlaskun kuvaa lokakuun alkupäiviltä. Kamera on Olympus Stylus SP-100ee. Hankin uuden, kun oli sopivasti tarjouksessa ja tuossa on huomattavasti parempi zoomaus kuin pokkarissa. Olin jo tovin miettiny, että jos laittais vähän paremman, oonhan minä sen ansainnu kyllä jo. Nyt muutamina poutapäivinä en kertakaikkiaan malttanut lähteä ilman kameraa ulkoilemaan. Aina löytyy jotakin kaunista ja sitten harmittaa, kun ei ole kameraa mukana.

     

   

 Tuossa vielä kuva kamerastakin.

http://www.olympus.fi/site/fi/c/cameras/digital_cameras/traveller/sp_100ee/index.html

Kerran siellä kurssilla puheeksi mun valokuvaamiseni. Mun kuulemma pitäisi katella niitä valokuvia, kehitellä niiden pohjalta runoja, kirjoitella ne siihen kuvien yhteyteen tai kuviin ja sitten painotalolle teettämään vedos ja lopulta painattamaan ne kirjoiksi. Sitten alkaa kova markkinointi fasepookissa ja kaikkialla. Huh, aika hurjaa.  Ei mun elämässäni taida syntyä mitään niin hienoa. Oon nyt kyllä valokuvannut enempi sillä silmällä, että millasia kuvia siihen kirjaan voisi laittaa...vaikka tuskin semmoista nyt tulee. Mutta pitäähän niitä unelmia ihmisellä olla.